Pyysit minua kirjoittaman kirjan sinusta. Kirjavasta elämästäsi. En luvannut sinulle sitä, en muutakaan.
Sinä olit vain yksi monista kirjavista elämistä - sillä tavalla entuudestaan tuttu kuin moneen kertaan luettu halpa kioskidekkari, joissa kaikissa on liki sama juoni, pehmeät kannet.
Yhden kerran pidin sanani sinulle, muistatko? Sen yhden kerran, sillä nautintoni oli suurempi kuin mielihaluni tehdä sinulle jotakin muuta. Se sitomisleikkimme, muistatko?
En valinnut silkkihuiveja. Ne olisivat olleet armollisempia ranteillesi ja nilkoillesi. Koteloaan kutovan toukan tuottamista kuiduista, hivelevän pehmeitä ihollasi. Mutta olisivat saattaneet olla hauraita sinun fyysistä voimaasi vastaan, jos olisin tehnyt sinulle sen, mitä mieleni oikeastaan teki tehdä sinulle. Ja sinulla.
Ei, minä valitsin halvempaa italialaista polyesteriä. Se hiertäisi kivuliaasti ihoasi, jos sattumalta olisit halunnut irti kesken pienen makuukamarileikkimme. Sinä niin tahdoit minun tekevän itsellesi kaikenlaista, tahdoit minun sitovan sinut ensin kiinni mustakultaisen sänkyni päätyihin. Minä hymyilin sinulle. Silloin minä hymyilin sinulle lempeästi.
Sinä ja minä olemme niin samanlaisia, mutta emme aivan. Siinä, missä sinä luulit hallitsevasi minua, sinä erehdyit. Sinä, joka et luottanut keneenkään muuhun kuin itseesi, luotit sinä hetkenä minuun. Siihen, että minä rakastaisin sinua, välittäisin sinusta.
Sidoin silmäsikin. Viisi huivia. Kaikki minun makuni mukaan valittuja. Sinä alastomana, nuori tiikerini. Koko komeudessasi. Sitä en voinut itseltäni kieltää, enkä sinua itseltäni.
Ristiinnaulittu, minä ajattelin. Omaan ristiinsä, levottomaan, raastavaan addiktiinsa naulittu minun vuoteellani, minun armoillani.
Odotit malttamattomana, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Muistatko? En kerro siitä enempää. Se ei kuulu tänne. Panit jälleen parastasi, altavastaajana. Ja kun olimme valmiit, olit kulkenut intohimosi ja kipusi rajamailla, ajautunut hulluutesi rajalle. Ja minä ajattelin, että oli näppäillä tietyt numerot.
Sinä olit voipunut, täynnä itseäsi ja minä täynnä sinua. Omahyväinen hymysi alkoi pikkuhiljaa kadota huuliltasi. Aloit tempoa itseäsi irti, aivan niin kuin olin ajatellutkin. Minä hymyilin sinulle. Sinä et nähnyt hymyäni, silmäsi peitetyt.
Sinä oletit minusta liikaa. Tai liian vähän. Olit valinnut itsellesi sen, mikä sopisi sinulle. Ja minä olin valinnut sinut, sillä se sopi minulle.
Sinä et nähnyt, kuinka minä siirryin ...
Sinä olit vain yksi monista kirjavista elämistä - sillä tavalla entuudestaan tuttu kuin moneen kertaan luettu halpa kioskidekkari, joissa kaikissa on liki sama juoni, pehmeät kannet.
Yhden kerran pidin sanani sinulle, muistatko? Sen yhden kerran, sillä nautintoni oli suurempi kuin mielihaluni tehdä sinulle jotakin muuta. Se sitomisleikkimme, muistatko?
En valinnut silkkihuiveja. Ne olisivat olleet armollisempia ranteillesi ja nilkoillesi. Koteloaan kutovan toukan tuottamista kuiduista, hivelevän pehmeitä ihollasi. Mutta olisivat saattaneet olla hauraita sinun fyysistä voimaasi vastaan, jos olisin tehnyt sinulle sen, mitä mieleni oikeastaan teki tehdä sinulle. Ja sinulla.
Ei, minä valitsin halvempaa italialaista polyesteriä. Se hiertäisi kivuliaasti ihoasi, jos sattumalta olisit halunnut irti kesken pienen makuukamarileikkimme. Sinä niin tahdoit minun tekevän itsellesi kaikenlaista, tahdoit minun sitovan sinut ensin kiinni mustakultaisen sänkyni päätyihin. Minä hymyilin sinulle. Silloin minä hymyilin sinulle lempeästi.
Sinä ja minä olemme niin samanlaisia, mutta emme aivan. Siinä, missä sinä luulit hallitsevasi minua, sinä erehdyit. Sinä, joka et luottanut keneenkään muuhun kuin itseesi, luotit sinä hetkenä minuun. Siihen, että minä rakastaisin sinua, välittäisin sinusta.
Sidoin silmäsikin. Viisi huivia. Kaikki minun makuni mukaan valittuja. Sinä alastomana, nuori tiikerini. Koko komeudessasi. Sitä en voinut itseltäni kieltää, enkä sinua itseltäni.
Ristiinnaulittu, minä ajattelin. Omaan ristiinsä, levottomaan, raastavaan addiktiinsa naulittu minun vuoteellani, minun armoillani.
Odotit malttamattomana, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Muistatko? En kerro siitä enempää. Se ei kuulu tänne. Panit jälleen parastasi, altavastaajana. Ja kun olimme valmiit, olit kulkenut intohimosi ja kipusi rajamailla, ajautunut hulluutesi rajalle. Ja minä ajattelin, että oli näppäillä tietyt numerot.
Sinä olit voipunut, täynnä itseäsi ja minä täynnä sinua. Omahyväinen hymysi alkoi pikkuhiljaa kadota huuliltasi. Aloit tempoa itseäsi irti, aivan niin kuin olin ajatellutkin. Minä hymyilin sinulle. Sinä et nähnyt hymyäni, silmäsi peitetyt.
Sinä oletit minusta liikaa. Tai liian vähän. Olit valinnut itsellesi sen, mikä sopisi sinulle. Ja minä olin valinnut sinut, sillä se sopi minulle.
Sinä et nähnyt, kuinka minä siirryin ...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ne silkkiliinat. Tarvitsin niistä vain yhden.
Kiristin sen lujasti molempien käsieni ympärille niin, että käsieni väliin löysälle hivelevän pehmeä pätkä ohuen ohutta mutta kyllin kestävää mustaa, silti jotenkin oudolla tavalla valoa hohtavaa kangasta.
Sinä tempoilit jo raivokkaasti sängylläni. Halusit irti. Luulit, että kaikki oli jo ohitse.
- Mitä sinä oikein aiot, kysyit, mutta vielä et huutanut.
Et vielä. Sillä sinä tavallaan nautit siitä, ehkä odotit minulta vielä jotakin. Ja minä siirryin...
...siirryin hiljaa, huomaamattasi, silkillä verhottuja käsiäni yhteen hieroen. Niin pehmeää, niin hivelevän pehmeää. Niin - miten voisitkaan muistaa?
Aavistaa, että kaikki loppuisi yllättäen. Armahtaen. Niin pehmeää, niin hivelevän pehmeää.
Niin hivelevän pehmeää, varjoni...