Pitkin pitkospuita vaellan
Kiipeän torniin
ja annan tuulen puhaltaa
ajatuksiani raikastaa
Istun penkille kumartuen
painan pääni käsiini
ja istun hiljaa miettien
En saa ajatuksiani kasaan
levottomuus minut valtaa
ja itseäni pakoilen
ettei muut huomaa
Järki istuu vieressäni
ja minua rauhoittelee
Tunteet lailla tuulenpyörteen
ajatuksia pyörittää
enkä saa niitä kuriin
Istun kanssa järjen
ja sitä kuuntelen
kuten olen kuunnellut koko ajan
(sen sinulta hetken salasin)
Tuijotan tyhjää
jotain odotan
ja kun polkua palaan
taas kaiken toisilta salaan
ajatuksiani peitellen
tunteiden kiemuroita vältellen.
Miksi kaikki on niin vaikeaa?
Kiipeän torniin
ja annan tuulen puhaltaa
ajatuksiani raikastaa
Istun penkille kumartuen
painan pääni käsiini
ja istun hiljaa miettien
En saa ajatuksiani kasaan
levottomuus minut valtaa
ja itseäni pakoilen
ettei muut huomaa
Järki istuu vieressäni
ja minua rauhoittelee
Tunteet lailla tuulenpyörteen
ajatuksia pyörittää
enkä saa niitä kuriin
Istun kanssa järjen
ja sitä kuuntelen
kuten olen kuunnellut koko ajan
(sen sinulta hetken salasin)
Tuijotan tyhjää
jotain odotan
ja kun polkua palaan
taas kaiken toisilta salaan
ajatuksiani peitellen
tunteiden kiemuroita vältellen.
Miksi kaikki on niin vaikeaa?
Vastaukset 8
Vanhimmat
on kyllä tosi tuttu tunne tuo kuvailemasi. Miten sitten jatketaan kun on mennyt niin rikki ja sekaisin ettei osaa enää arvioida mitään järkevästi. eipä se auta kun mennä yksinään olemaan vaikkei sekään auttaisi mutta muuta vaihtoehtoa ei oikein ole...
rikkoontuminen on se iso kynnys, jota kiertää täytyy. Periaatteessa siihen ei pitäisi olla mahdollisuutta, mutta vallattomat ovat tunteiden tiet ja siihen ei järki pure. Pään hakkaaminen seinäänkään ei tehoa ja yksin olo auttaa hetken. Siksi tuo ylempänä kirjoittamasi runo pakoon juoksemisesta kolahti (kerron sen tässä), kun tekisi mieleni ottaa jalat alle ja pinkoa karkuun niin kovaa kuin jaksaa. Mutta kun siitäkään ei ole mitään apua, se vain pahentaisi asioita.
Ei auta. Elämä... on. Sitä, mitä se on.
hih, siitä on hetken apua, silloin se auttaa kun ajaa pois päin. hetken on sitten helpompi hengittää.. mutta eipä sitä itseään karkuun pääse, mutta pakkohan sitä jotain on yrittää kun tuntuu että muuten sekoaa lopullisesti.. olipa muuten lohdullista kuulla kun olin miettiny tässä kerran että oonkohan minä nyt oikeasti sekoamassa, että ne jotka sekoaa, ei mieti että ne sekoaa vaan ajattelee tulleensa järkiinsä..! =)
kyllä ympäristö huomauttaa, jos sekoaa. Ja sen tajuaa sitten itsekin jossain vaiheessa. Piilevä silti on raja, onko "terve" vai "seonnut". Tiedän sen itse kokemuksesta, kun kuljen sellaisen "seonneen" lähistöllä. Kun pitäisi nähdä, milloin hän on ok ja milloin sairas, se se vasta tehtävä onkin! Hän nimittäin kysyy, onkohan hän nyt seonnut. ;-)
No, se on kokonaan eri tarina. Kyllähän tätä pakoilun aihetta riittäisi. Hetkinen jossain yksin omien ajatustensa kanssa, kyllä se sitten siitä taas. Liikuntaa ja ajattelua! =)
kaikella on kuitenkin tarkoituksensa.Sitä on vaan vaikea nähdä.Joten kattele ympärilles kyllä sieltä jotain kaunista löytyy.
kirjoitin kerran melkein samoin sanoin eräälle toiselle. ;-)
Löytyy sieltä kaunista. Ja jotain komeaakin, kenties, ainakin joskus sattumalta. *virn* *vinkvink*
T: levoton töistä kotiutunut... eikun tuutimaan.
Kun mahdottomat ajatukset kiertää kehää
Tai tunteet on kuin pakosalla
Ei jaksa ajatella
Tai uskalla tuntea
Kiitos, melkein näin ne pitkospuut ja sen tornin! Käyttökelpoinen ajatus myös itselle.
hienoa, että löysit jotain käyttökelpoista ideaa! Liikunta ja ulkoilma tekee terää lukkoon jääneille ajatuksille. Kaunis luonto piristää, ellei näin keväällä kärsi allergioista.