Terapiaryhmä kokoontui ja ohjaaja jakoi kaikille yhden arkin paperia ja lyijykynän.
Heitä oli noin kuusi. Joku saattoi olla poissa, tai sitten jonkun tuolilla istui kaksi.
Mitä ulkona oli? Ehkä katu jota kukaan ei enää muista, ehkä tie tai polku, ehkä kokonainen kortteli kuin ympyrä jossa he istuivat kasvotusten paperi ja teroitettu kynä kädessään.
- Siinä olette te. Ja paperi joka kädessänne on, on omistajansa, terapeutti sanoi viileästi.
Eräs ruttasi paperinsa heti välittömästi ja heitti sen pois kädestään huoneennurkkaan. Toinen laski omansa polvien päälle ja tuijotti sen tyhjyyteen kuin kaivoon. Kolmas, neljäs ja loput eivät vilkaisseetkaan paperiinsa, vaan tuijottivat terapeutin vahakabinettikasvoihin kalliin pääsylippunsa lunastaneina.
- Entä kynä? Minusta tällainen esihistoriallinen jäänne on tämän keskustelun hintaan verrattuna psykoterapeuttinen keskisormi, kitsain heistä kysyi ja pyöritteli lyijykynää silmiensä tasalla niin että hänen silmänsä menivät väkisinkin kieroon.
- Luultavasti kynä on piirtämistä tai kirjoittamista varten. Katso vaikka minua, Kaikki katsoivat häneen joka vain piirsi. Nytkin hän taas vain piirsi kuumeisesti ollen aivan toisaalla kuin muut. Hän piirsi aina kun ei puhunut.
- Pah! kitsas sanoi.
- En usko edes tuollaisenkaan nihilistin kehtaavan vaatia läppäriä käyttöönsä muutamaan yksinkertaiseen sana- tai piirrustustehtävään, piirtäjä sanoi niin närkästyneenä että ei viitsinyt edes katsoa kitsasta silmiin, vaan jatkoi piirtämistään..
- Mitä me teemme tällä kynällä? Mutta mitä me teemme tällä kynällä? , joukon viimeinen intti.
- Sinä voisit tunkea omasi perseeseesi, paperinsa rutannut sihahti.
- Minä haluaisin kirjoittaa runon, hiljaisena istunut paperiin tuijottaja tuumasi hyvin hiljaa. Muutama tuhahti.
- Se on hyvä ajatus. Kirjoita runo, kitsas yllytti ilkeänä.
- En minä osaa. En ole koskaan kirjoittanut mitään. Muistan kerran lapsena lueskelleeni isoäitini vintillä enoni runoja - enkä tajunnut niistä mitään. Mutta koin jotain aivan käsittämättömän kaunista pölyisellä ullakolla.
- Oi, mitä koit.Mitä koit, oi, joukon viimeinen ei tahtonut pysyä enää tuolillaan, vaan halusi ehdottomasti tietää kaikesta tästä sen kaikki yksityiset yksityiskohdat.
- Pornolehtiä se siellä selasi, saituri sanoi ja kaikki nauroivat.
- Höh! Se oli erään naisen nimi.. tai siis sen nimiseksi nimetty runo. Se meni jotenkin näin...
- Minä vedin pöllityä tupakkaa ja olutta serkkuni kanssa vintillä. Ai kuulkaas että meillä olikin maalla tosi hieno vintti, oikea aarreaitta: lehtiä, kirjoja, mallinukkeja - isoäitini oli ompelija - narisevia lattialautoja, ihmeellisiä tavaroita, purkkeja ja purnukoita joissa oli milloin mitäkin ihmeell... ,
- Mikä saatana sulle tuli? Pidä se turpas kiinni niin kuin tähänkin asti. Ketä tuollainen soopa kiinnostaa "..oli purkkeja ja pyttyjä..." , paperinruttaaja sanoi mykälle.
- Anna hänen puhua. Hänellä on oikeus puhua, mutta sinulla ei ole oikeutta häntä keskeyttää. Etkö ole käsittänyt että täällä PITÄÄ puhua, muuten tämä kaikki on aivan yhdentekevää, runoilija sanoi, vaikka hänet itse juuri keskeytettiin.
- Vai niin! No, onhan sitten oikeus mullakin paasata täällä ihan mitä mieleen juolahtaa. Olenhan minäkin maksanut tästä ns. terapiasta, paperinruttaaja sihahti ja jatkoi samoin tein: - Mä haluan Norjaan. niin perkeleen kauas että yhdenkään teidän lemu ei sinne yllä. MÄ haluan kiivetä saarien vuorille ja istuutua perseelleni yksinäisyyteen ja heilutella varpaitani vapaana tuulessa ja tuiskussa. Mä tiedän erään paikan jossa olen ennenkin käynyt, ja sinne minä menen uudestaan. Se on vuori, kilometrin korkea ja sieltä näkyy koko Barentsinmeren hyinen kylmyys ja harmaus niin pitkälle kuin silmä ehtii, paperinruttaaja vaikeni äkkiä kuin olisi sanonut liikaa. Hän vilkuili muita ja odotti jotain iskua itseensä, mutta sitä ei tullut.
- Minä taas muistan miten kuumeisena katselin isöäitini mallinukkea - hän oli ompelija. Kyllä semmoiset naisenmuodot olivat sitten ihmeellisen kuumottavat siellä salaisessa hiljaisuudessa ja pölyntuoksussa. Kerrankin...
- Voi vittu mikä pervo, kitsas tuhahti. - Muistatko vielä nukkesi nimenkin, hän nauroi, mutta tällä kertaa yksin.
- ööö... se oli jokin kumma, jokin ulkomaalaisenoloinen - mutta skandinaavi. Mutta sen muistan että se oli pahvia, vihreä, jalaton ja päätön ... ja säädettävissä, mykkä muisteli ja nauroi itselleen.
- Mitä tahansa te oikein puhuttekin, niin se on varmaa että minä en tästä terapiasessiosta hyödy yhtään mitenkään, kitsas heitti ja pisti kätensä puuskaan. Hän katsoi lattialle pudonneeseen paperiinsa johon oli kirjoittanut jossain vaiheessa täysin tietämättään erään naisen koko nimen, etu- sekä sukunimen.
Piirtäjä sai viimeinkin valmiiksi kuvansa. Pakkasi laukkunsa ja lähti.
Heitä oli noin kuusi. Joku saattoi olla poissa, tai sitten jonkun tuolilla istui kaksi.
Mitä ulkona oli? Ehkä katu jota kukaan ei enää muista, ehkä tie tai polku, ehkä kokonainen kortteli kuin ympyrä jossa he istuivat kasvotusten paperi ja teroitettu kynä kädessään.
- Siinä olette te. Ja paperi joka kädessänne on, on omistajansa, terapeutti sanoi viileästi.
Eräs ruttasi paperinsa heti välittömästi ja heitti sen pois kädestään huoneennurkkaan. Toinen laski omansa polvien päälle ja tuijotti sen tyhjyyteen kuin kaivoon. Kolmas, neljäs ja loput eivät vilkaisseetkaan paperiinsa, vaan tuijottivat terapeutin vahakabinettikasvoihin kalliin pääsylippunsa lunastaneina.
- Entä kynä? Minusta tällainen esihistoriallinen jäänne on tämän keskustelun hintaan verrattuna psykoterapeuttinen keskisormi, kitsain heistä kysyi ja pyöritteli lyijykynää silmiensä tasalla niin että hänen silmänsä menivät väkisinkin kieroon.
- Luultavasti kynä on piirtämistä tai kirjoittamista varten. Katso vaikka minua, Kaikki katsoivat häneen joka vain piirsi. Nytkin hän taas vain piirsi kuumeisesti ollen aivan toisaalla kuin muut. Hän piirsi aina kun ei puhunut.
- Pah! kitsas sanoi.
- En usko edes tuollaisenkaan nihilistin kehtaavan vaatia läppäriä käyttöönsä muutamaan yksinkertaiseen sana- tai piirrustustehtävään, piirtäjä sanoi niin närkästyneenä että ei viitsinyt edes katsoa kitsasta silmiin, vaan jatkoi piirtämistään..
- Mitä me teemme tällä kynällä? Mutta mitä me teemme tällä kynällä? , joukon viimeinen intti.
- Sinä voisit tunkea omasi perseeseesi, paperinsa rutannut sihahti.
- Minä haluaisin kirjoittaa runon, hiljaisena istunut paperiin tuijottaja tuumasi hyvin hiljaa. Muutama tuhahti.
- Se on hyvä ajatus. Kirjoita runo, kitsas yllytti ilkeänä.
- En minä osaa. En ole koskaan kirjoittanut mitään. Muistan kerran lapsena lueskelleeni isoäitini vintillä enoni runoja - enkä tajunnut niistä mitään. Mutta koin jotain aivan käsittämättömän kaunista pölyisellä ullakolla.
- Oi, mitä koit.Mitä koit, oi, joukon viimeinen ei tahtonut pysyä enää tuolillaan, vaan halusi ehdottomasti tietää kaikesta tästä sen kaikki yksityiset yksityiskohdat.
- Pornolehtiä se siellä selasi, saituri sanoi ja kaikki nauroivat.
- Höh! Se oli erään naisen nimi.. tai siis sen nimiseksi nimetty runo. Se meni jotenkin näin...
- Minä vedin pöllityä tupakkaa ja olutta serkkuni kanssa vintillä. Ai kuulkaas että meillä olikin maalla tosi hieno vintti, oikea aarreaitta: lehtiä, kirjoja, mallinukkeja - isoäitini oli ompelija - narisevia lattialautoja, ihmeellisiä tavaroita, purkkeja ja purnukoita joissa oli milloin mitäkin ihmeell... ,
- Mikä saatana sulle tuli? Pidä se turpas kiinni niin kuin tähänkin asti. Ketä tuollainen soopa kiinnostaa "..oli purkkeja ja pyttyjä..." , paperinruttaaja sanoi mykälle.
- Anna hänen puhua. Hänellä on oikeus puhua, mutta sinulla ei ole oikeutta häntä keskeyttää. Etkö ole käsittänyt että täällä PITÄÄ puhua, muuten tämä kaikki on aivan yhdentekevää, runoilija sanoi, vaikka hänet itse juuri keskeytettiin.
- Vai niin! No, onhan sitten oikeus mullakin paasata täällä ihan mitä mieleen juolahtaa. Olenhan minäkin maksanut tästä ns. terapiasta, paperinruttaaja sihahti ja jatkoi samoin tein: - Mä haluan Norjaan. niin perkeleen kauas että yhdenkään teidän lemu ei sinne yllä. MÄ haluan kiivetä saarien vuorille ja istuutua perseelleni yksinäisyyteen ja heilutella varpaitani vapaana tuulessa ja tuiskussa. Mä tiedän erään paikan jossa olen ennenkin käynyt, ja sinne minä menen uudestaan. Se on vuori, kilometrin korkea ja sieltä näkyy koko Barentsinmeren hyinen kylmyys ja harmaus niin pitkälle kuin silmä ehtii, paperinruttaaja vaikeni äkkiä kuin olisi sanonut liikaa. Hän vilkuili muita ja odotti jotain iskua itseensä, mutta sitä ei tullut.
- Minä taas muistan miten kuumeisena katselin isöäitini mallinukkea - hän oli ompelija. Kyllä semmoiset naisenmuodot olivat sitten ihmeellisen kuumottavat siellä salaisessa hiljaisuudessa ja pölyntuoksussa. Kerrankin...
- Voi vittu mikä pervo, kitsas tuhahti. - Muistatko vielä nukkesi nimenkin, hän nauroi, mutta tällä kertaa yksin.
- ööö... se oli jokin kumma, jokin ulkomaalaisenoloinen - mutta skandinaavi. Mutta sen muistan että se oli pahvia, vihreä, jalaton ja päätön ... ja säädettävissä, mykkä muisteli ja nauroi itselleen.
- Mitä tahansa te oikein puhuttekin, niin se on varmaa että minä en tästä terapiasessiosta hyödy yhtään mitenkään, kitsas heitti ja pisti kätensä puuskaan. Hän katsoi lattialle pudonneeseen paperiinsa johon oli kirjoittanut jossain vaiheessa täysin tietämättään erään naisen koko nimen, etu- sekä sukunimen.
Piirtäjä sai viimeinkin valmiiksi kuvansa. Pakkasi laukkunsa ja lähti.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.