Almer ja Huuru
Sattuipa niin, että oli kaksi jänistä. Tarinan kertomien jänisten nimet olivat Almer ja Huuru. He olivat rusakkoja, elikkä heidän ihonsa oli ruskea kesäisin. Toisaalta taas talven hiipiessä kuin salama kirkkaalta taivaalta heidän ihonsa peittivät vaaleat karvastot. Tukka oli molemmilla maamme pienillä talttahampaisilla kelmeillä sopiva, muutenkin he olivat ylpeät olemuksistaan. Nämä porkkanaperkeleet asuivat suuren suuren maatilan pienen pienessä nurkkauksessa, jonne kartanon koira ei tiennyt reittiä eivätkä nuo kasvimaiden hiidet sitä aikoneet sille kuuna kullan valkeana paljastaa. Talon ilkeä isäntä oli kuitenkin selvääkin selvemmin saanut vihiä näiden kuolaavien korvahirvien asuinpaikasta ja käynyt vähän haulikolla heitä lasauttelemassa . Siksipä nämä kuusikiloiset lihakuulat olivat päättäneet muuttaa Timbuktuun. Ei sentään Timbuktuun, mutta kauas kuitenkin, kauas ilkeästä isännästä ja hänen ukkoskepistään. Maanantaina nämä lyhytkarvaiset pikku kääpiöt sitten livistivät heti kun ilkeän isännän silmä vältti ja koira oli tuulen yläpuolella tai kopissaan nukkumassa krooh krooh.
Tarinamme selkeät sankarit eli Almer ja Huuru, nuo yritteliäät ristihuulimursumme, muuttivat joen rannalle, jossa virtasi puhdasta vettä ja penkkaan oli hyvä kaivaa kotiluola ja kalaakin riitti. Pienillä käpälillään nuo muumilaakson muuttolintumme saivatkin pesän valmiiksi päivässä. Ei siitä hyvää tullut, mutta nuo papanoivat karvalehmät vaikuttivat ylen tyytyväiseltä, kaikkeen. Mukava oli illalla ryystää porkkanaa ja istua nuotion lämmössä räkä valuen. Kaikenkaikkiaan nuo pihojemme pikku litrahuulet olivat hyvillään ja nauttivat elämästään. Kalaakin riitti. Huuru piti erityisesti joen liplatuksesta, Almer taas rakasti makoilla rannalla ja unelmoida makkaranpoimijan työstä.
Aika aikaa kutakin, ja niinpoispäin, eli kohta noiden norsunkorvaisten kaalirosmojen aika alkoi käydä pitkäveteiseksi. Mikä nyt eteen, voisi luulla heidän ajatelleen, mutta luulo ei nytkään olisi tiedon väärti. Nyt otettaisiin varmanpäälle eikä luultaisi mitään vaan katsottaisiin mitä nuo kasvimaan ruskeat pikku vompatit todella tekivät. Sehän oli selvää, että Almer ei jäänyt toimettomaksi, mutta ei tosin myös Huurukaan. Nimiensä mukaisesti ja kohtalonsa velvoittamina he aikoivat ryskätä pesänsä hajalle ja muutta pois. Oli kuin maa olisi alkanut polttaa noiden toimeliaiden rääpäleidemme käpälöiden alla. Torstai-iltana nämä sinivalkoisten saloniittyjen maallistuneet metsämiehemme sitten ottivat ja hajottivat huonon pesänsä, mökä kuului kauas, en pysty sanomaan tarkkaa metrilukua tai vastaavaa, mutta kauas se kuului kun ajattelee ketkä tai mitkä sen aiheuttivat? Eli pienestäkin voi lähteä valtava mökä. Kun luola oli maan tasalla, oli jo yö eivätkä nuo saastaisten sammalikkojen töpöhäntäiset villimäyrämme nähneet enää kunnolla. Yöpaikka oli kuitenkin löydettävä, joten ei auttanut muu kuin lähteä hortoilemaan pimeään tuurin avulla.
Perhanan perhana, mutta jos jäniksen käpälä tuottaa onnea niin kissa vieköön ja hiiri tuokoon näillä kuusikoiden mulkosilmäisillä kerubeilla oli käpäliä luonnostaan mukana kahdeksan kappaleen erä mitä laadukkaimpia. Itsekään sitä tietämättä nuo ilkeät kasvimaiden pikku mastodontit olivat onnekkaita ja välttivät matkansa aikana kokonaista viisi hirveää ansaa. Yksi oli metsästäjän ansa, loput jääkööt arvoitukseksi. Satumaisen onnensa avustamina nuo kuusijalkaiset mölyapinamme löysivät metsän keskeltä suojaisan alueen, jossa oli tiuhan pensaikon keskelle hylätyn vanerilevyn alle muodostunut kuiva pesämäinen rauhan kehto, jonka lattian sijalla oli pehmeää kangasta, hienointa pellavaa. Sinne jääräpäiset jänkhien jänishousumme päättivät suurella kernaudella asettua sangen pitkäksi aikaa. Sinne oli tarinamme siivettömien karvaharakkojen mukava kellahtaa pernaansa lepuuttamaan ja nukahtaa lopen uupuneena krooh krooh. Sen pituinen se.
Sattuipa niin, että oli kaksi jänistä. Tarinan kertomien jänisten nimet olivat Almer ja Huuru. He olivat rusakkoja, elikkä heidän ihonsa oli ruskea kesäisin. Toisaalta taas talven hiipiessä kuin salama kirkkaalta taivaalta heidän ihonsa peittivät vaaleat karvastot. Tukka oli molemmilla maamme pienillä talttahampaisilla kelmeillä sopiva, muutenkin he olivat ylpeät olemuksistaan. Nämä porkkanaperkeleet asuivat suuren suuren maatilan pienen pienessä nurkkauksessa, jonne kartanon koira ei tiennyt reittiä eivätkä nuo kasvimaiden hiidet sitä aikoneet sille kuuna kullan valkeana paljastaa. Talon ilkeä isäntä oli kuitenkin selvääkin selvemmin saanut vihiä näiden kuolaavien korvahirvien asuinpaikasta ja käynyt vähän haulikolla heitä lasauttelemassa . Siksipä nämä kuusikiloiset lihakuulat olivat päättäneet muuttaa Timbuktuun. Ei sentään Timbuktuun, mutta kauas kuitenkin, kauas ilkeästä isännästä ja hänen ukkoskepistään. Maanantaina nämä lyhytkarvaiset pikku kääpiöt sitten livistivät heti kun ilkeän isännän silmä vältti ja koira oli tuulen yläpuolella tai kopissaan nukkumassa krooh krooh.
Tarinamme selkeät sankarit eli Almer ja Huuru, nuo yritteliäät ristihuulimursumme, muuttivat joen rannalle, jossa virtasi puhdasta vettä ja penkkaan oli hyvä kaivaa kotiluola ja kalaakin riitti. Pienillä käpälillään nuo muumilaakson muuttolintumme saivatkin pesän valmiiksi päivässä. Ei siitä hyvää tullut, mutta nuo papanoivat karvalehmät vaikuttivat ylen tyytyväiseltä, kaikkeen. Mukava oli illalla ryystää porkkanaa ja istua nuotion lämmössä räkä valuen. Kaikenkaikkiaan nuo pihojemme pikku litrahuulet olivat hyvillään ja nauttivat elämästään. Kalaakin riitti. Huuru piti erityisesti joen liplatuksesta, Almer taas rakasti makoilla rannalla ja unelmoida makkaranpoimijan työstä.
Aika aikaa kutakin, ja niinpoispäin, eli kohta noiden norsunkorvaisten kaalirosmojen aika alkoi käydä pitkäveteiseksi. Mikä nyt eteen, voisi luulla heidän ajatelleen, mutta luulo ei nytkään olisi tiedon väärti. Nyt otettaisiin varmanpäälle eikä luultaisi mitään vaan katsottaisiin mitä nuo kasvimaan ruskeat pikku vompatit todella tekivät. Sehän oli selvää, että Almer ei jäänyt toimettomaksi, mutta ei tosin myös Huurukaan. Nimiensä mukaisesti ja kohtalonsa velvoittamina he aikoivat ryskätä pesänsä hajalle ja muutta pois. Oli kuin maa olisi alkanut polttaa noiden toimeliaiden rääpäleidemme käpälöiden alla. Torstai-iltana nämä sinivalkoisten saloniittyjen maallistuneet metsämiehemme sitten ottivat ja hajottivat huonon pesänsä, mökä kuului kauas, en pysty sanomaan tarkkaa metrilukua tai vastaavaa, mutta kauas se kuului kun ajattelee ketkä tai mitkä sen aiheuttivat? Eli pienestäkin voi lähteä valtava mökä. Kun luola oli maan tasalla, oli jo yö eivätkä nuo saastaisten sammalikkojen töpöhäntäiset villimäyrämme nähneet enää kunnolla. Yöpaikka oli kuitenkin löydettävä, joten ei auttanut muu kuin lähteä hortoilemaan pimeään tuurin avulla.
Perhanan perhana, mutta jos jäniksen käpälä tuottaa onnea niin kissa vieköön ja hiiri tuokoon näillä kuusikoiden mulkosilmäisillä kerubeilla oli käpäliä luonnostaan mukana kahdeksan kappaleen erä mitä laadukkaimpia. Itsekään sitä tietämättä nuo ilkeät kasvimaiden pikku mastodontit olivat onnekkaita ja välttivät matkansa aikana kokonaista viisi hirveää ansaa. Yksi oli metsästäjän ansa, loput jääkööt arvoitukseksi. Satumaisen onnensa avustamina nuo kuusijalkaiset mölyapinamme löysivät metsän keskeltä suojaisan alueen, jossa oli tiuhan pensaikon keskelle hylätyn vanerilevyn alle muodostunut kuiva pesämäinen rauhan kehto, jonka lattian sijalla oli pehmeää kangasta, hienointa pellavaa. Sinne jääräpäiset jänkhien jänishousumme päättivät suurella kernaudella asettua sangen pitkäksi aikaa. Sinne oli tarinamme siivettömien karvaharakkojen mukava kellahtaa pernaansa lepuuttamaan ja nukahtaa lopen uupuneena krooh krooh. Sen pituinen se.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.