Minulla ei ole lapsia eikä siten myöskään lapsenlapsia. Käyn joskus erilaisilla keskustelupalstoilla. Tänään mm. 17 palstalla.
Siellä joku kertoi aloittelevansa yhteiseloa poikakaverinsa kanssa. Tuntuu jotensakin säälittävältä, että joku yrittää sitoutua niin nuorena. Menin naimisiin 24-vuotiaana ja olen ollut onnellisesti saman miehen kanssa 46 vuotta. Olenko jotenkin epänormaali, kun vieläkin ukko-kulta on hyvä kaveri. Pitäisikö nuorten harkita yhteiselon autuutta tai vaikeutta? Vai olenko toivottomasti vanhanaikainen?
Siellä joku kertoi aloittelevansa yhteiseloa poikakaverinsa kanssa. Tuntuu jotensakin säälittävältä, että joku yrittää sitoutua niin nuorena. Menin naimisiin 24-vuotiaana ja olen ollut onnellisesti saman miehen kanssa 46 vuotta. Olenko jotenkin epänormaali, kun vieläkin ukko-kulta on hyvä kaveri. Pitäisikö nuorten harkita yhteiselon autuutta tai vaikeutta? Vai olenko toivottomasti vanhanaikainen?
Vastaukset 10
Vanhimmat
...lapsilleen puolison. En tiedä, onko se hyvä asia, mutta suomalainen (länsimainen) tapa ainakin on johtanut jonkinlaiseen rappioon. Joka tonen pari eroaa.
Luin jostain, Iltasanomista ilmeisesti, mielipiteen, jonka mukaan elinikäinen aviosuhde on tyhmää. Kokea pitää. En avioeroa vastusta. Jos suhde ei toimi, on paras kääntää kantapäät vastakkain. Se, että mennään tohinalla naimisiin periaatteella, että lähden lätkimään ellei onnistu, on omituista. Ja taas seuraavan kohdalla toitotetaan elämän suurta rakkautta.
No joo, antiikkia minä jo olenkin!
yhteiselo jo 17-vuotiaana, on se liian aikaista.
Eihän siinä iässä ole vielä koulukaan loppunut, eikä ammatista tietoa.
Ammatti on ehdottoman välttämätön ennen ovo tai avioliittoa. Elämä ei ole pelkästään ruusuilla tanssimista. Kun tulevat tomeentulon ja muun elämän vaikeudet,
liitto ei kestä arkipäivää.
Näin puhuu 53 vuotta saman ukon kanssa jo elänyt.
Kyllä sinäkin aikana on olluy joskus hetkiä, jolloin on ajatellut panna lusikat tasan ja kantapäät vastakkain. Aina on sitten kuitenkin selvitty, eikä enään tässä iässä tule mieleenkään erota
Minullakin tulee tuo aika täyteen ensi marraskuussa.
Muuta en voi sanoa kuin että kestämistä on ollut.
Samoin nurempana olin aikeissa lähteä omille teilleni, mutta huoli siitä etten pärjäisi lasten kanssa taloudelliseti, sai minut perumaan ajatukseni lähdöstä.
Ero ei tule minullekaan enää mieleen, mutta asumaan haluaisin päästä yksikseni.
Rakastuin kovin nuorena korviani myöten ja solmimmekin avioliiton. Odottaessani toista lastamme sain kuulla, että napurin rouva oli juuri saanut lapsen miehelleni. Tuntui kuin maailmani olisi romahtanut, sillä rakastin äärettömästi miestäni. Rouvan mies oli vaimonsa ja minun mieheni suhteen takia hakenut eron ja muuttanut pois puolisoiden yhteiset lapset mukanaan.
Erohan se meillekin tuli tietenkin.
Elimme lasten kanssa kolmestaan vuosia. Taloudellisesti se oli joskus ylivoimaista ja ehkä osittain siksi minä onneton menin ja avioiduin uudelleen.
Nyt olemme kaksin. Eron helvettiä en halua kokea uudelleen, mutta yksin haluaisin elää minäkin.
Eroaminen tai liiton jatkuminen kulkee aika paljon suvussa.
Lapset oppivat vanhemmiltaan toimintamallinsa. Eräs puolituttuni on nyt menossa naimisiin viidettä kertaa. Hän on n. 40-vuotias. Minkähänlaisen elämisen mallin lapset ovat kotoa saaneet?
Saattaahan se noinkin olla. Vanhempani pysyivät yksissä vaikeuksista huolimatta. Sota piti isän poissa. Sitten työ eri paikkakunnalla: äiti halusi jäädä sukulaistensä luo vaikka isän vei työ kauas pois. Vanhempana ajattelin, että äiti teki väärin. Olisi pitänyt olla isän mukana kaikesta huolimatta. Tuli isä sitten takaisin. Kuoli liian varhain. - Eivät mielesstäni kovin onnellisia olleet, eivät vain antaneet periksi.
Ajattelin aikoinaan, että en väkisin pysy avioliitossa, jos kaikki menee pieleen. Joskus oli vaikeaa, mutta enimmäkseen mukavaa. Nyt vanhana on ukkokulta tuntuu aina vaan leppoisammalta. Minä kiukuttelen joskus ja hän naureskelee, koska savolaisena osaa ottaa elämän huumorin kannalta.
Eihän kukaan voi väkisin avioliitossa pitää puolisoaan jos tämä haluaa toisin.
Itse olen eronnut, mutta vanhempani eivät kuitenkaan ole, eivätkä heidänkän vanhempansa.
Sosiaalisella perimällä ei oo mitään tekemistä
avioerojen kanssa.
Jos olisi niin erojen määrä olisi paljon vähäisempi eli sama kuin vanhempiemme aikana.
Naiset ovat astuneet työelämään ja pärjäävät ilman miestä ja sosiaaliapu on kohentunut
asumistuen ja muiden apujen muodossa ja ympäristökään ei enää leimaa eronnutta ja tai hänen jälkeläisiään eli asennemuutos.
Siinä tärkeimmät tekijät
Vanhempani elivät yhdessä lähes 60 vuotta, eli kunnes kuolema heidät erotti. Minäkin olen leski ja ollut vain kerran aviossa.
Koko muu suku "villiintyi" vanhempieni kuoleman jälkeen. Kaikkien eroja ja liittoja ei enää jaksa edes muistaa. Joskus olen ajatellut, että liitot olisivat pysyneet kasassa, jos myös ukki ja mummu olisivat olleet ikuisia...