Kun tossa selailin tätä palstaa ,
niin en ainakaan huomannut et kukaan "äitipuoli" olisi pitäny puolison lasta oikeestaan muuna kuin rasitteena tai jonain jota täytyy vaan sietää jos haluaa sen miehensä kanssa olla.
Niinpä tuli vaan mieleen et ainakin mä tunnen mieheni lasta kohtaan , en ehkä ihan rakkautta , mutta tietynlaista hellyyttä kuitenkin.
Ja onhan se lapsi kuitenkin osa sitä ihmistä ketä mä rakastan...Ja jostain olisin mustasukkainen niin korkeintaan mihen exästä vaikka ei kai tarvi olla siitäkään kun luottamus pelaa.
No jokatapauksessa , onko täällä ketään sellasta
joka vois ihan rehellisesti sanoo pitävänsä puolisonsa lapsesta/lapsista?
niin en ainakaan huomannut et kukaan "äitipuoli" olisi pitäny puolison lasta oikeestaan muuna kuin rasitteena tai jonain jota täytyy vaan sietää jos haluaa sen miehensä kanssa olla.
Niinpä tuli vaan mieleen et ainakin mä tunnen mieheni lasta kohtaan , en ehkä ihan rakkautta , mutta tietynlaista hellyyttä kuitenkin.
Ja onhan se lapsi kuitenkin osa sitä ihmistä ketä mä rakastan...Ja jostain olisin mustasukkainen niin korkeintaan mihen exästä vaikka ei kai tarvi olla siitäkään kun luottamus pelaa.
No jokatapauksessa , onko täällä ketään sellasta
joka vois ihan rehellisesti sanoo pitävänsä puolisonsa lapsesta/lapsista?
Vastaukset 12
Vanhimmat
En ole vielä varsinaista uusperhe-elämää kokenut, mutta viettänyt aikaa poikaystäväni lapsen kanssa.
Tulemme tärpätätin kanssa mainiosti toimeen (kultani jopa huomauttelee välillä, että olemme tietyissä asioissa aivan samanlaisia.. :)
Toivon totisesti, että siitä ilopilleristä ei tule minun elämääni rasite, tai jotain mitä en voi sietää silmissäni tai inhoan. Toistaiseksi ainakin epäilen että näin tulisi käymäänkään.
Voin aivan rehellisesti sanoa, että pidän siitä tytöntylleröstä. Toivottavasti koko loppuikäni.
meillä ei ainakaan ole mitään ongelmia tuon asian suhteen, mieheni pitää lapsiani aivan ominaan(lapseni eivät tapaa isäänsä)ja itse rakastan mieheni tytärtä erittäin paljon. vaikea ehkä ajatella häntä tyttärenä, onhan meillä vain 6v ikäeroa, mutta hän on rakastamani miehen tytär ja kuuluu siten perheeseen vaikka jo omillaan asuukin.
Taidatte olla aika pari. On siinä tyttärellä kestämistä.
Kyllä mä ainakin rakastan tytärpuoltani kovasti! Hän asuu meillä ja on perheenjäsen siinä kuin muutkin. Enkä varmastikaan ole ainoa onnellinen äitipuoli...
ja kyllä se tälläkin palstalla käy ilmi monessakin viestissä.
Taru olento joka kuvittelee että kaikki maailman lapset ovat hänen omiaan, vaikkei ole edes mitään sukua! Lapsilla on yksi äiti ja yksi isä, ei voi olla kymmeniä äiteja ei puolikkaita eikä neljäsosia. Ihminen jolla ei ole omaa perhettä, kuvittelee että voi ottaa vaikka naapurin perheen ja alkaa leikkimään sillä. En jaksa ymmärtää. Miten kummassa lasten omat äidit voivat jättää omat lapsensa vieraan hoteisiin, minusta se on niin vastuutonta, että jos ei pysty omia lapsiaan hoitamaan, se on eri asia, mutta ei hyvä ja vastuullinen äiti jätä omia lapsiaan tosta noin vain.
Aina on hoidettu myös toisten lapsia. Lapsiin kiintyy, ilmestyivät he sitten mitä kautta tahansa.
Olet siinä ihan oikeassa, että kyllähän äidit jättävät lapsiaan päiväkotiinkin hoitoon, ei kai se mitään hylkäämistä ole?
Mutta ei niihin lapsiin kyllä aina kiinny, vaikka ne asuisivat samassa taloudessa.
Minä tunnustan, että en pidä puolisoni meidän luona asuvasta lapsesta. En ole pitänyt hänestä alun perinkään, enkä varsinkaan sen jälkeen, kun hän muutti meille. ( hänen äitinsä on kuollut )
Kohtelen häntä parhaani mukaan oikeudenmukaisesti, mutta en minä millään tapaa häneen kiintynyt ole näiden vuosien varrella. Kyllä minä myönnän odottavani sitä aika, kun hän muuttaa omilleen asumaan, eikä ole enää joka päivä tässä asunnossa, mikä on minunkin koti.
puolisoni lapsesta erittäin paljon.
Puolisoni lapsi on myös omien lasteni
parissa pidetty ja välillä ikävöitykin
kaveri.
Rakastanko häntä, rakastan toki, mutta
omat ovat kyllä rakkaampia.
Omien kanssa on tullut elettyä iästä
riippuen jo kuudesta viiteentoista vuoteen
ja se on pitkä aika se.
Puolisoni lapsi on ollut meillä 1,5 v.
joka toinen viikonloppu, eli ei se rakkaus
hetkessä syvene samalle tasolle kuin omiin.
Lapsi ei ole rasite ja hän on jo senkin vuoksi
tärkeä, että on minulle rakkaan ihmisen lapsi.
Osa rakastani, hymykuoppineen päivineen.
Rasite on tapaamiset, lapsen äiti terrorisoi
tapaamisia ja yrittää kaikin tavoin niitä
estää.
Miehelleni on aina suuri rasite siitä, että
saako lapsen mukaansa vai eikö.
Huutako äiti saatanaa ja perkelettä ja panettelee
miestä ja meitä muita lapsen kuulleen.
Huora , hullu , idiootti ,kusipää.... kaikki
sanat ovat sallittuja myös pikkutytön korville
ja niitä kuulee heidän naapuritkin riittämiin.
Lapsi ei saa vaatetta mukaansa ja isältä saadut
lahjat rikotaan tai heitetään roskiin.
Mielipuolen touhua, eronneet ovat 2003 ja
miehen kanssa tavattu sen jälkeen.
Miehen exä on mustasukkainen ja vaatii miestä
takaisin, heti kun kuuli miehellä olevan uuden
suhteen,sitä ennen ajoi häädöllä ulos kodista.
Tarinaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta
vastaus on.LAPSI EI OLE RASITE vaan ihana
pikkutyttö.LAPSEN ÄITI TEKEE TAPAAMISISTA
RASKAITA JA RASITTAVIA.
...mieheni lapsista paljonkin, haluan heille pelkästään hyvää. He ovat omalle lapselleni sisar ja veli isän puolelta. He kuuluvat myös meidän perheeseemme, eikä koskaan ole ollut epäselvää, että minä en silti ole äiti tai -puoli heille, heiltä löytyy kokonainen oma äiti toisesta kotoaan. Läheinen olen, minusta saa pitää tai olla pitämättä, minä pidän heistä kumminkin.
Joo totta kait lapsista tykkään mut väillä panee miettimään kun on ollut oikein kivaa lasten kanssa viikonloppu niin lasten äiti on lynkannut kaikki mitä lapsi kertoo et ollaan iskän uuden kanssa tehny. Aloita sitten aina alusta että saat luottamuksen lapseen takas, jos äiti kerran sanoo että isän uusi on paska niin kai se tyttölapsi äitiä än sit uskoo vaikka omasta mielestään pitäisi tästä.
Enpä ole luovuttanut vielä vaikka välillä pitää itkeä ja purra hammasta.
Tuleepa vaan mieleen että miksi nainen vaihtoi miehensä "parempaan" jos eron jälkeen pitää vielä roikkua miehessä kiinni ja yrittää pilata suhde.
Minä kyllä välitän mieheni lapsista aivan aidosti. Rasittavvaa on se ettei heillä äidin luona asuessaan (Suurimman osan aikaa) ole juurikaan mitään sääntöjä tai rajoja. Murkkuiässä ovat molemmat ja etenkin poika on raivostuttava tämän rajattomuuden vuoksi. Enkä tarkoita nyt mitään murkkuiän uhmaa vaan oikeaa rajatonta käytöstä ja vaikeutta ymmärtää että isällä on oikeus häntä rajata sekä kyvyttömyyttä asettua toisen asemaan. Rasittavaa tämä on siksi ettei oikein mitään ole tehtävissä koska lapset ovat meillä vain joka toinen vkl joka ei riitä rajojen luomiseen tai oikeastaan minkäänlaiseen kasvatukseen vaikka toki yritämmekin. Täytyy odottaa varmaan että jotain todella vakavaa tapahtuu ennekuin esim .sossu uskoo että äidin kyky huolehtia/ kasvattaa on jokseenkin heikko.
että en pidä suuremmin mieheni pojasta, joka asuu hänen luonaan. On niin täydellisen erilainen kuin omat lapseni ja ne omat ovat kuitenkin aina sydäntä lähinnä.
Se rasittaa myös, että eivät pysty sopimaan äidin kanssa kunnolla tapaamisaikoja ja siksi meilläkään ei ole juuri koskaan ihan omaa, kahdenkeskistä aikaa. En kilpaile lapsen (nuoren 15 v.) kanssa ajasta tai huomiosta vaan väistyn mieluummin kohteliaasti omaan kotiini.