Kärttyisä vanhus,

amerikkalaistunut maalaisliittolainen Keijo Korhonen on kirjoittanut kirjan "Ruotumies". En osaa sijoittaa sitä mihinkään tuntemaani kirjallisuuden lajiin; se ei ole kertomakirjallisuutta, ei suoranaisesti muistelmateos, ei pamflettikaan, ei essee eikä novelli... Kirjallisuuden lajien ulkopuolelta määritellen se tuntuu katkerikon purkaukselta, sillä siinä haukutaan likipitäen kaikki, Keijo Korhosta ja Urho Kekkosta lukuunottamatta. Max Jakobson saa oikein erityishuomion, ehkä siksi, että hän viimeisessä kirjassaan letkautti Korhosesta, että tämä "siirtyi USAhan, mutta minä jäin tähän pieneen maahan".

Edelläolevaa lajimääritystä ajatellen on hauskaa, kun kirjoittaja mainostaa saavuttaneensa valaistumisen: hän ei välitä ihmisten mielipiteistä niin yhtään mitään!

Parikymmentä vuotta USAssa asunut Korhonen mainostaa kovasti itseään kainuulaiseksi ja peräänkuuluttaa maaseudun asuttuna pitämistä.

Kirjoittaja aloittaa jokaisen luvun laulunsäkeellä tai aforismilla. Minä lopetan omani Korhosen kotikulmien suuren pojan Iki-Kiannon jylhällä teemalla:

Meidän on uudesta luotava maa,
raukat vain menköhöt merten taa!