Olenko ainoa joka ei ole vielä 20 vuotiaana suudellut ketään seurustelusta puhumattakaan?
Tuntuu et ihmiset poikkeuksetta olettaa et kaikilla on ollut joku tiettyyn ikään mennessä.Mulla on usein sellainen olo etten koskaan löydä ketään.Tuntuu että elämä menee hukkaan kun ei ole kokenut rakkautta.Elämä on niin lyhyt ja tässä minä vaan istun ja itken.En osaa ottaa tätä asiaa enää rennosti koska se on tehnyt jo liikaa kipeää.
Vaikea luottaa siihen että joku joskus kiinnostuisi minustakin.Että kiinnostus olisi molemminpuolista.Ja kaikenlisäksi suht pienessä kaupungissa, yksin, on hankala mennä minnekään mitään etsimään.Tuntuu että on ihan yksin.
Tuntuu et ihmiset poikkeuksetta olettaa et kaikilla on ollut joku tiettyyn ikään mennessä.Mulla on usein sellainen olo etten koskaan löydä ketään.Tuntuu että elämä menee hukkaan kun ei ole kokenut rakkautta.Elämä on niin lyhyt ja tässä minä vaan istun ja itken.En osaa ottaa tätä asiaa enää rennosti koska se on tehnyt jo liikaa kipeää.
Vaikea luottaa siihen että joku joskus kiinnostuisi minustakin.Että kiinnostus olisi molemminpuolista.Ja kaikenlisäksi suht pienessä kaupungissa, yksin, on hankala mennä minnekään mitään etsimään.Tuntuu että on ihan yksin.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Siltä minustakin tuntui joskus. Olin kahdeksantoista, kun ensimmäisen kerran suutelin,
miestä tosin. Nyt olen 27-vuotias ja olen jo ehtinyt seurustellakkin useita vuosia maailman
ihanimman naisen kanssa, jota en olisi koskaan
uskonut löytäväni. Olin jo ajatellut, etten ketään koskaan löydä ja aloin jo olla ihan onnellinen yksin. Ja juuri silloin se iski,
varoittamatta.
Kai minä yritän sanoa, että kun lakkaa etsimästä,
löytää. Niin hullua kuin se onkin.
Lakkaa odottamasta ja yritä etsiä niitä asioita,
mistä olet onnellinen yksin.
Minä tiedän miltä se tuntuu, yksinäisyys. Ja
varmasti meistä jokainen on kokenut sitä joskus.
Mutta siihen ei kannata liiaksi uppoutua, vaan
lähteä ulos ja nauttia vaikkapa sitten alkaneesta
keväästä. Jonain päivänä sitten huomaat,
että kyllä tätä kannattikin odottaa...
kun ei etsinyt, se löytyi. Kun hyväksyy sen tilan missä sillä hekelä on, oli se sitten yksinolokin, sitä huomaamatta tulee toisenlaiseksi, tyytyväisemmäksi, tasapainoisemmaksi jne. Ja se että on itsensä ja elämänsä kanssa hyvissä väleissä näkyy kauas, ja toimii hunajana.
Joten pientä puhelua itsensä kanssa, asioiden läpi käymistä, tilnateensa hyväksymistä ihan oikeasti, ja myös se tajuaminen ettei elämä ole vain sen Oikean etsimistä vaan jokaisesta päivästä on osattava nauttia ihan itekseenkin että voisi joskus osata nauttia jonkun toisenkin kanssa.
Ei se rakkaus ole salatiedettä eikä harvoille valittua, se on hyvinkin yksinkertaista.
Ensin opettele rakastamaan itseäsi, sitten olet valmis rakastamaan toistakin.
Mulla oli kanssa ihan oikeesti sama tilanne vielä tossa kolie vuotta sitten. Sit tapasin maailman ihanimman tytön, kun sitä kaikkein vähiten ootin ja yhdessä onnellisina edelleen.
Tiiän et asia varmasti stressaa ja ahistaa, muut meet vaan rohkeesti uusiin paikkoihin ja tapaat uusia ihmisiä! Ja sit joskus parin vuoden päästä oot ite täällää samalla palstalla antamassa neuvoja muille jotka on samassa tilanteessa...:)
Tsemppiä ja rohkeutta!
Olen itsekin täyttämässä 20 ja järkeilen samaa. Minulla suurin ongelma on ujous, muutin viime syksynä uudelle paikkakunnalle enkä edes ystäviä ole saanut kun en kellekään uskalla puolta sanaa sanoa. Toisinaan tuntuu todella ahdistavalta ja lohduttomalta, kuin elämä olisi jo ohi ennen kuin se on edes alkanut.
Jokainen on joskus yksinäinen. Jossain elämän tilanteessa varmasti enemmän kuin jossain toisessa. Itse voin olla suuressa väkijoukossakin yksin ja joskus kun olen fyysisesti yksin niin en tunne olevani yksinäinen. Pahinta varmaan on jos tunnen olevani kavereiden seurassa yksin. No onneksi noita kavereita sentään on että jalat pysyy maanpinnalla ja välillä muistaa ettei tällä planeetalla ihan yksin tarvitse elää.
Minäkin (joku edellinen vastaaja oli kirjoittanut) muutin viime syksyllä uudelle paikkakunnalle opiskelujen takia. En tuntenut ketään koko koulusta ja muutenkin oli suuri elämän muutos muuttaa yksin asumaan. Sitten kun vielä selvittelin tunteinani ja ajatuksiani elämään siinä samalla. Välillä olin kyllä aika yksin pohdintojeni kanssa. Ja sitten vielä tämä paikka, missä nyt opiskelen on niin pieni, ettei täällä taida edes pyöriä setan touhut, missä voisi tutustua samanhenkisiin tyttöihin. Noh, pakko kai mun on vaan itseäni kestää... elämä jatkuu kaikesta huolimatta.
Itse en kyllä varsinaisesti ole kamalan ujo. Kyllä juttelen ihmisille ja viihdyn ihmisten kanssa. Mutta ongelmani ehkä on että... no tätä nyt on vähän hankala selittää... kavereita on ja niitä olen saanut täältä lisää ja kaikki aivan huippuja tyyppejä... mutta minun on vaikea ystävystyä lähemmin. Ehkä se johtuu siitä etten sitten kuitenkaan luota ihmisiin niin paljon että 'näyttäisin todella kuka olen'. Eihän kaikki minua hyväksyisi (joo tyhmästi sanottu!) Mutta tosi asia on ettei kaikki hyväksy tyttöä, joka on kiinnostunut tytöistä. Siispä tästä asiasta en oikein kenellekkään ole voinut puhua.
Koen tässä mielessä olevani yksin, en niinkään siksi etten nyt seurustele. Tosin sitä olen tehnyt, enkä koe ongelmaksi se että tällä hetkellä olen sinkkuna. Mutta mielellään tutustuisin johonkin ihanaan tyttöön, jonka kanssa voisin jakaa kaikenlaisia ajatuksia. Niitä henkilökohtaisimpiakin...