JUHO melkein riuhtaisi ulko-oven saranoiltaan rynnätessään Johanneksen perään. Juho ei pystynyt käsittämään mitä oli tapahtunut. Mika, jonka hän hädin tuskin tunsi oli sekoittanut koko hänen elämänsä. Miten joku saattoikin olla niin ilkeä? –Juho ei voinut käsittää. Johannes luuli nyt Juhon suudelleen Mikaa omasta tahdostaan, vaikka kaikki oli yhtä suurta väärinkäsitystä. ”Miten mä selitän tän Johannekselle”, Juho huusi päänsä sisällä.
Ulos päästyään Juho etsi katseellaan rakastamaansa poikaa. Tuolla! Johannes ei ollut vielä kerinnyt kovin pitkälle jäähallilta. Juho säntäsi juoksuun. Oli alkanut sataa ja maa oli märkä, kengät lipsuivat asvaltilla. Johannes ei juossut nähtävästi täysillä ja Juho saavutti häntä. Johannes suuntasi hiekkatielle, arvatenkin metsikön poikki bussipysäkille. Juho kiihdytti juoksuaan, hän harmitteli, että oli jättänyt painavan lätkäkassin olalleen. ”No, takaisinkaan ei enää voinut kääntyä”. Juho oli aivan sekaisin huolesta…hänen täytyi saada selittää ja korjata asia. Eihän hän ollut tehnyt mitään väärää!
Välimatkaa ei ollut enää paljon. Juho huusi Johannekselle ”Johannes, odota!”. Johannes ilmeisesti kuuli tämän, sillä hän reagoi lisäämällä vauhtiaan. Juho pinnisti voimansa ja yritti juosta hänkin kovempaa, vaikka kassi hiersi kipeästi hartioita. Hänen oli saatava Johannes kiinni. Hänen oli saatava oma taitoluistelijapoikansa takaisin.
--- ---
JOHANNES juoksi. Sadevesi valui hänen kasvojaan pitkin ja pyyhki poskille vierineet kyyneleet. Johanneksen päässä soi tauotta yksi kysymys, ”MIKSI”. Miksi Juho oli tehnyt tämän hänelle ja vieläpä Mikan kanssa!? Juuri Mikan kaikista maailman ihmisistä. Oliko Johannes ollut hänelle pelkkä leikkikalu, jonka kanssa oli ollut kiva harrastaa seksiä ja sitten hylätä? Ja miksi se piti tehdä noin julmasti. Juhon oli pakko olla käsittämättömän ilkeä…Vaikka Johannes ei millään olisi tahtonut uskoa sitä Juhosta. Juho oli ollut niin tajuttoman ihana, kiltti ja mukava…jollaintapaa täydellinen. Se oli ollut liian täydellistä, ”mua ei ole tarkoitettu onnelliseksi”. ”yksin…mä jään aina yksin”, Johannes suri, suri ja juoksi. Hetken, vain pienen hetken Johannes oli saanut pitää toista omanaan ja todella luullut, että Juho olisi välittänyt hänestä, vaan kaikki olikin ollut ”yhtä saakelin kusetusta”. ”Voi, Juho, miksi, ei…miksi”!
Johannes kuuli Juhon huudon takaa. Hän ei kääntynyt, hän ei halunnut kohdata tuota pirua. ”Kaipa se paska yrittäisi selittää jotain hätävalheita, että pääsi panolle”. Johannes nyyhkäisi ja kiristi vauhtia. Jospa hän saisi karistettua ”sen vitun kusipään” ja pääsisi hyppäämään bussiin…bussilla kotiin, kotona sänkyyn itkemään…”Se paska ei ole itkun arvoinen”, Johannes vakuutteli itselleen, mutta tiesi silti itkevänsä varmaan koko yön ja seuraavankin yön. Jossain mielensä sopukoissa Johannes tiesi, ettei Juhon jälkeen enää tulisi ketään sellaista, jota hän itkisi. Hän ei enää ikinä päästäisi ketään lähelleen, vaan olisi yksin loppuelämänsä. Johannes sai surusta lisää voimaa ja kuin lensi polulla eteenpäin.
-- ---
JUHO juoksi alas mäkeä Johannes edellään, välimatka ei ollut lyhentynyt, vaan ei juuri pidentynytkään. Jossain vaiheessa Johanneksen oli pakko hellittää, vaikka pojalla kuinka kova kunto olikin. He juoksivat vielä kappaleen matkaa hiekkatietä sateen piiskatessa Juhon kasvoja. He tulisivat pian autotielle. Johannes sukelsi ulos metsiköstä Juho kintereillään. Bussipysäkki häämötti edessä. Oli jo hämärää, mutta Juho näki miten Johannes kiiti kohti suojatietä…Juho kuuli auton äänen selkänsä takana…eikö Johannes aikonut pysähtyä? Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Auto ohitti sivulta tienviertä juoksevan Juhon ja samalla hetkellä Johannes juoksi suojatielle. Johannes ei ollut huomannut autoa!! Auton jarrut kirskuivat. Juho ei ehtinyt huutaa mitään, hän vain näki miten Johannes äkkäsi auton viime hetkellä, mutta liian myöhään. Taitoluistelijan ponnahduksellaan Johannes loikkasi ilmaan, vältti ruhjoutumisen auton alle, mutta iskeytyi vasten auton konepeltiä ja sinkoutui siitä pientareelle. Auto eteni vielä muutaman metrin ja pysähtyi sitten. Mies ja nainen nousivat ulos, nainen nojasi auton kylkeen ja tärisi, mutta mies juoksi pientareella makaavan Johanneksen luo. Nyt Juhokin sai viimein tutiseviin jäseniinsä sen verran puhtia, että hoippui Johannesta kohti. Kaikki ympärillä oleva oli sekavaa, mutta Juho huomasi, että muitakin autoja oli pysähtynyt onnettomuuspaikalle ja niistä juoksi ihmisiä Johannesta kohti, joku soitti puhelimella.
Kaikki äänet olivat kuin puuroa Juhon korvissa. Nyt hän näki Johanneksen. Johannes makasi kyljellään jalat kippurassa ja hänen päästään tuli verta. Vaaleat hiukset olivat värjäytyneet punertaviksi, pipo oli lentänyt jonnekin. Johanneksen silmät olivat kiinni. Juho kumartui polvilleen Johanneksen viereen. Hän kuiskasi kahdesti Johanneksen nimen. Aikuiset huseerasivat Johanneksen ympärillä, mutta kukaan ei ajanut Juhoa pois. Verinoro valui Johanneksen poskea pitkin. Juho tarttui Johanneksen käteen. Se oli aivan lämmin. Joku painoi sidettä Johanneksen pään haavaa vasten, mutta Juho piti edelleen kiinni pojan kädestä ja toisti tämän nimeä…vastausta saamatta. Johannes ei edes liikkunut.
Sitten tuli ambulanssi. Juho kuuli sireenien ulvonnan jo kaukaa. Valkoiset miehet juoksivat autosta Johanneksen luo. Eräs paikalla olleista naisista otti varovaisesti Juhoa kädestä ja veti tätä syrjemmälle antaen ensihoitajille tilaa toimia. Juho ei vastustellut, vaan antoi Johanneksen velton käden lipua irti omasta kädestään. Nainen kiersi käsivartensa Juhon ympärille ja talutti hänet bussikatoksen penkille. Juho huomasi tärisevänsä. Nainen puheli jotain rauhoittavasti, mutta Juho ei tahtonut saada selvää sanoista. Juho ei pystynyt puhumaan. Hän muisti miten hänen isälleen oli käynyt viisi vuotta sitten.
Nyt Johannes nostettiin paareille, Juho näki miten toinen käsi roikkui elottoman näköisenä paarien ulkopuolella. Johannes kannettiin ambulanssiin, joka lähti valot välkkyen ja pillit ulvoen ajamaan. Johannes oli poissa.
Poliisitkin olivat tulleet paikalle. Juho kiinnitti asiaan vasta nyt huomiota, kun joku osoitti kädellään poliiseille penkillä istuvaa Juhoa. Viimein poliisit tulivat Juhon luokse. Toinen poliiseista, nuori tuskin kolmeakymmentäkään oleva mies alkoi kysellä Juholta kaikenlaista. Jostain Juho sai puhekykynsä takaisin ja vastasi kysymyksiin lakonisesti, kuin liukuhihnalta. Viimein kysymykset loppuivat. Poliisi sanoi vievänsä Juhon kotiin. Nainen Juhon vierellä halasi Juhoa ja sanoi, ”kyllä sä pärjäät” ja lähti. Juho ei sanonut mitään, hän oli aivan poikki. Juho käveli pää riipuksissa poliisien perässä autolle ja istui konstaapelin kehotuksesta takapenkille; joku oli tuonut lätkäkassin viereiselle paikalle. He lähtivät ajamaan. Katuvalot vilisivät ohi poliisiauton kiitäessä syysillassa. Juhosta tuntui käsittämättömän tyhjältä.
Poliisiauto pysähtyi Juhon kotitalon eteen. Nuorempi poliisi sanoi saattavansa Juhon kotiovelle. He kävelivät pihan poikki ja soittivat ovikelloa. Äiti tuli avaamaan. Äidin nähdessään Juho alkoi itkeä aivan samoin kuin hän oli pikkupoikana satuttanut itsensä leikeissä, mutta pillahtanut itkuun vasta äidin syliin päästessään. Äiti näytti pelästyneeltä nähdessään Juhon ja poliisin. ”Mitä Juho on tehnyt”, äidiltä pääsi. Poliisi alkoi selittää ja kertoi miten Juhon kaveri oli jäänyt auton alle. Äiti rutisti itkevän Juhon itseään vasten. Juho ei välittänyt vaikka poliisi näki hänen itkevän. Jaana ja Onni olivat ilmestyneet eteiseen ja katsoivat pelästyneenä tilannetta. Äiti hätisteli heidät kauemmaksi ja silitti kädellään Juhon selkää.
Vihdoin poliisi lähti. Äiti selitti nopeasti Jaanalle mistä oli kysymys ja kuljetti sitten Juhon huoneeseensa. Äiti istui pitkään Juhon sängyllä poikaa halaten. Viimein Juhon itku tyrehtyi. ”Kuka se oli?”, äiti kysyi. -”Johannes”. Äiti rypisti kulmiaan, ei hän ollutkaan kuullut kenestäkään Juhon ystävästä nimeltään Johannes. Juho ei halunnut selittää enempää, vaikka aavisti että vielä pitäisi puhua. ”Isääkö sä mietit”, äiti kysyi ääni hieman väristen, kuten aina, kun isästä tuli puhe. ”Niin ja Johannesta”, Juho vastasi tukahtuneella äänellä. ”Mä en halua että se kuolee, se ei saa kuolla!”, Juho huusi ja parahti jälleen itkuun. Juho tajusi, että Johannes oli ehkä jo kuollut, ehkä Johannes oli kuollut saman tien törmäyksessä. Johannes oli poissa eikä Juho voisi koskaan selittää ja korjata tapahtunutta. Johannes oli kuollut uskoen Juhon pettäneen hänet. Juho itki yhä lohduttomammin.
--- ---
MIKA seisoi edelleen onnettomuuspaikalla, vaikka kaikki ihmiset olivat jo häipyneet. Enää mustat jarrutusjäljet asvaltissa kertoivat tapahtuneesta. Mika oli lähtenyt hallilta pian Johanneksen ja Juhon jälkeen. Hän oli tuntenut itsensä kelvottomaksi typerykseksi. Lopulta Mika oli kuitenkin uskotellut itselleen tehneensä palveluksen Juholle, sillä ”mielipuoli-Johanneksen” seura ei sopinut kenellekään.
Mika oli bussipysäkkiä lähestyessään huomannut hälytysajoneuvon siniset valot jo kaukaa. ”Oli kai tapahtunut kolari tai jotain”, hän oli ajatellut. Hän oli kävellyt lähemmäksi. Paljon ihmisiä, ambulanssi ja autoja pysäköitynä tienviereen. ”Onnettomuuspa hyvinkin, olikohan joku kuollut”, Mika oli miettinyt. ”Oho!”, Mika oli nähnyt Juhon istumassa pysäkin penkillä jonkun naisen kanssa. Mika hyppäsi vaistomaisesti puiden varjoihin…Juhohan saattaisi saada vaikka millaisen kohtauksen. Puitten suojasta Mika katseli tapahtumaa. ”Mitä se Juho tuolla mökötti”, hän oli äimistellyt. Sitten Mika oli suunnannut katseensa paareille, joita ambulanssimiehet parhaillaan nostivat…”sehän on…eikä…ei!”, Mika oli ottanut tukea puunrungosta, hän ei ollut voinut erehtyä tuosta vaaleasta takista paarilla makaajan päällä, ”Johannes!”.
Tyhjää kolaripaikkaa katselevan Mikan sydäntä kirvelsi pahemmin kuin koskaan. ”Mä oon tappanut Johanneksen”. Silloin Mika itki, ensimmäisen kerran moneen vuoteen.
......
Tämä tarina alkaa olla jo aika kaukana seksinovellista, mutta enpä viitsi enää alkaa vaihtaa palstaa. Loppusuoralla siis ollaan kuitenkin.
Nyt olisi hyvä kuulla mitä mieltä olette tapahtumien käänteestä. Siispä palautetta pyydän!
Ulos päästyään Juho etsi katseellaan rakastamaansa poikaa. Tuolla! Johannes ei ollut vielä kerinnyt kovin pitkälle jäähallilta. Juho säntäsi juoksuun. Oli alkanut sataa ja maa oli märkä, kengät lipsuivat asvaltilla. Johannes ei juossut nähtävästi täysillä ja Juho saavutti häntä. Johannes suuntasi hiekkatielle, arvatenkin metsikön poikki bussipysäkille. Juho kiihdytti juoksuaan, hän harmitteli, että oli jättänyt painavan lätkäkassin olalleen. ”No, takaisinkaan ei enää voinut kääntyä”. Juho oli aivan sekaisin huolesta…hänen täytyi saada selittää ja korjata asia. Eihän hän ollut tehnyt mitään väärää!
Välimatkaa ei ollut enää paljon. Juho huusi Johannekselle ”Johannes, odota!”. Johannes ilmeisesti kuuli tämän, sillä hän reagoi lisäämällä vauhtiaan. Juho pinnisti voimansa ja yritti juosta hänkin kovempaa, vaikka kassi hiersi kipeästi hartioita. Hänen oli saatava Johannes kiinni. Hänen oli saatava oma taitoluistelijapoikansa takaisin.
--- ---
JOHANNES juoksi. Sadevesi valui hänen kasvojaan pitkin ja pyyhki poskille vierineet kyyneleet. Johanneksen päässä soi tauotta yksi kysymys, ”MIKSI”. Miksi Juho oli tehnyt tämän hänelle ja vieläpä Mikan kanssa!? Juuri Mikan kaikista maailman ihmisistä. Oliko Johannes ollut hänelle pelkkä leikkikalu, jonka kanssa oli ollut kiva harrastaa seksiä ja sitten hylätä? Ja miksi se piti tehdä noin julmasti. Juhon oli pakko olla käsittämättömän ilkeä…Vaikka Johannes ei millään olisi tahtonut uskoa sitä Juhosta. Juho oli ollut niin tajuttoman ihana, kiltti ja mukava…jollaintapaa täydellinen. Se oli ollut liian täydellistä, ”mua ei ole tarkoitettu onnelliseksi”. ”yksin…mä jään aina yksin”, Johannes suri, suri ja juoksi. Hetken, vain pienen hetken Johannes oli saanut pitää toista omanaan ja todella luullut, että Juho olisi välittänyt hänestä, vaan kaikki olikin ollut ”yhtä saakelin kusetusta”. ”Voi, Juho, miksi, ei…miksi”!
Johannes kuuli Juhon huudon takaa. Hän ei kääntynyt, hän ei halunnut kohdata tuota pirua. ”Kaipa se paska yrittäisi selittää jotain hätävalheita, että pääsi panolle”. Johannes nyyhkäisi ja kiristi vauhtia. Jospa hän saisi karistettua ”sen vitun kusipään” ja pääsisi hyppäämään bussiin…bussilla kotiin, kotona sänkyyn itkemään…”Se paska ei ole itkun arvoinen”, Johannes vakuutteli itselleen, mutta tiesi silti itkevänsä varmaan koko yön ja seuraavankin yön. Jossain mielensä sopukoissa Johannes tiesi, ettei Juhon jälkeen enää tulisi ketään sellaista, jota hän itkisi. Hän ei enää ikinä päästäisi ketään lähelleen, vaan olisi yksin loppuelämänsä. Johannes sai surusta lisää voimaa ja kuin lensi polulla eteenpäin.
-- ---
JUHO juoksi alas mäkeä Johannes edellään, välimatka ei ollut lyhentynyt, vaan ei juuri pidentynytkään. Jossain vaiheessa Johanneksen oli pakko hellittää, vaikka pojalla kuinka kova kunto olikin. He juoksivat vielä kappaleen matkaa hiekkatietä sateen piiskatessa Juhon kasvoja. He tulisivat pian autotielle. Johannes sukelsi ulos metsiköstä Juho kintereillään. Bussipysäkki häämötti edessä. Oli jo hämärää, mutta Juho näki miten Johannes kiiti kohti suojatietä…Juho kuuli auton äänen selkänsä takana…eikö Johannes aikonut pysähtyä? Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Auto ohitti sivulta tienviertä juoksevan Juhon ja samalla hetkellä Johannes juoksi suojatielle. Johannes ei ollut huomannut autoa!! Auton jarrut kirskuivat. Juho ei ehtinyt huutaa mitään, hän vain näki miten Johannes äkkäsi auton viime hetkellä, mutta liian myöhään. Taitoluistelijan ponnahduksellaan Johannes loikkasi ilmaan, vältti ruhjoutumisen auton alle, mutta iskeytyi vasten auton konepeltiä ja sinkoutui siitä pientareelle. Auto eteni vielä muutaman metrin ja pysähtyi sitten. Mies ja nainen nousivat ulos, nainen nojasi auton kylkeen ja tärisi, mutta mies juoksi pientareella makaavan Johanneksen luo. Nyt Juhokin sai viimein tutiseviin jäseniinsä sen verran puhtia, että hoippui Johannesta kohti. Kaikki ympärillä oleva oli sekavaa, mutta Juho huomasi, että muitakin autoja oli pysähtynyt onnettomuuspaikalle ja niistä juoksi ihmisiä Johannesta kohti, joku soitti puhelimella.
Kaikki äänet olivat kuin puuroa Juhon korvissa. Nyt hän näki Johanneksen. Johannes makasi kyljellään jalat kippurassa ja hänen päästään tuli verta. Vaaleat hiukset olivat värjäytyneet punertaviksi, pipo oli lentänyt jonnekin. Johanneksen silmät olivat kiinni. Juho kumartui polvilleen Johanneksen viereen. Hän kuiskasi kahdesti Johanneksen nimen. Aikuiset huseerasivat Johanneksen ympärillä, mutta kukaan ei ajanut Juhoa pois. Verinoro valui Johanneksen poskea pitkin. Juho tarttui Johanneksen käteen. Se oli aivan lämmin. Joku painoi sidettä Johanneksen pään haavaa vasten, mutta Juho piti edelleen kiinni pojan kädestä ja toisti tämän nimeä…vastausta saamatta. Johannes ei edes liikkunut.
Sitten tuli ambulanssi. Juho kuuli sireenien ulvonnan jo kaukaa. Valkoiset miehet juoksivat autosta Johanneksen luo. Eräs paikalla olleista naisista otti varovaisesti Juhoa kädestä ja veti tätä syrjemmälle antaen ensihoitajille tilaa toimia. Juho ei vastustellut, vaan antoi Johanneksen velton käden lipua irti omasta kädestään. Nainen kiersi käsivartensa Juhon ympärille ja talutti hänet bussikatoksen penkille. Juho huomasi tärisevänsä. Nainen puheli jotain rauhoittavasti, mutta Juho ei tahtonut saada selvää sanoista. Juho ei pystynyt puhumaan. Hän muisti miten hänen isälleen oli käynyt viisi vuotta sitten.
Nyt Johannes nostettiin paareille, Juho näki miten toinen käsi roikkui elottoman näköisenä paarien ulkopuolella. Johannes kannettiin ambulanssiin, joka lähti valot välkkyen ja pillit ulvoen ajamaan. Johannes oli poissa.
Poliisitkin olivat tulleet paikalle. Juho kiinnitti asiaan vasta nyt huomiota, kun joku osoitti kädellään poliiseille penkillä istuvaa Juhoa. Viimein poliisit tulivat Juhon luokse. Toinen poliiseista, nuori tuskin kolmeakymmentäkään oleva mies alkoi kysellä Juholta kaikenlaista. Jostain Juho sai puhekykynsä takaisin ja vastasi kysymyksiin lakonisesti, kuin liukuhihnalta. Viimein kysymykset loppuivat. Poliisi sanoi vievänsä Juhon kotiin. Nainen Juhon vierellä halasi Juhoa ja sanoi, ”kyllä sä pärjäät” ja lähti. Juho ei sanonut mitään, hän oli aivan poikki. Juho käveli pää riipuksissa poliisien perässä autolle ja istui konstaapelin kehotuksesta takapenkille; joku oli tuonut lätkäkassin viereiselle paikalle. He lähtivät ajamaan. Katuvalot vilisivät ohi poliisiauton kiitäessä syysillassa. Juhosta tuntui käsittämättömän tyhjältä.
Poliisiauto pysähtyi Juhon kotitalon eteen. Nuorempi poliisi sanoi saattavansa Juhon kotiovelle. He kävelivät pihan poikki ja soittivat ovikelloa. Äiti tuli avaamaan. Äidin nähdessään Juho alkoi itkeä aivan samoin kuin hän oli pikkupoikana satuttanut itsensä leikeissä, mutta pillahtanut itkuun vasta äidin syliin päästessään. Äiti näytti pelästyneeltä nähdessään Juhon ja poliisin. ”Mitä Juho on tehnyt”, äidiltä pääsi. Poliisi alkoi selittää ja kertoi miten Juhon kaveri oli jäänyt auton alle. Äiti rutisti itkevän Juhon itseään vasten. Juho ei välittänyt vaikka poliisi näki hänen itkevän. Jaana ja Onni olivat ilmestyneet eteiseen ja katsoivat pelästyneenä tilannetta. Äiti hätisteli heidät kauemmaksi ja silitti kädellään Juhon selkää.
Vihdoin poliisi lähti. Äiti selitti nopeasti Jaanalle mistä oli kysymys ja kuljetti sitten Juhon huoneeseensa. Äiti istui pitkään Juhon sängyllä poikaa halaten. Viimein Juhon itku tyrehtyi. ”Kuka se oli?”, äiti kysyi. -”Johannes”. Äiti rypisti kulmiaan, ei hän ollutkaan kuullut kenestäkään Juhon ystävästä nimeltään Johannes. Juho ei halunnut selittää enempää, vaikka aavisti että vielä pitäisi puhua. ”Isääkö sä mietit”, äiti kysyi ääni hieman väristen, kuten aina, kun isästä tuli puhe. ”Niin ja Johannesta”, Juho vastasi tukahtuneella äänellä. ”Mä en halua että se kuolee, se ei saa kuolla!”, Juho huusi ja parahti jälleen itkuun. Juho tajusi, että Johannes oli ehkä jo kuollut, ehkä Johannes oli kuollut saman tien törmäyksessä. Johannes oli poissa eikä Juho voisi koskaan selittää ja korjata tapahtunutta. Johannes oli kuollut uskoen Juhon pettäneen hänet. Juho itki yhä lohduttomammin.
--- ---
MIKA seisoi edelleen onnettomuuspaikalla, vaikka kaikki ihmiset olivat jo häipyneet. Enää mustat jarrutusjäljet asvaltissa kertoivat tapahtuneesta. Mika oli lähtenyt hallilta pian Johanneksen ja Juhon jälkeen. Hän oli tuntenut itsensä kelvottomaksi typerykseksi. Lopulta Mika oli kuitenkin uskotellut itselleen tehneensä palveluksen Juholle, sillä ”mielipuoli-Johanneksen” seura ei sopinut kenellekään.
Mika oli bussipysäkkiä lähestyessään huomannut hälytysajoneuvon siniset valot jo kaukaa. ”Oli kai tapahtunut kolari tai jotain”, hän oli ajatellut. Hän oli kävellyt lähemmäksi. Paljon ihmisiä, ambulanssi ja autoja pysäköitynä tienviereen. ”Onnettomuuspa hyvinkin, olikohan joku kuollut”, Mika oli miettinyt. ”Oho!”, Mika oli nähnyt Juhon istumassa pysäkin penkillä jonkun naisen kanssa. Mika hyppäsi vaistomaisesti puiden varjoihin…Juhohan saattaisi saada vaikka millaisen kohtauksen. Puitten suojasta Mika katseli tapahtumaa. ”Mitä se Juho tuolla mökötti”, hän oli äimistellyt. Sitten Mika oli suunnannut katseensa paareille, joita ambulanssimiehet parhaillaan nostivat…”sehän on…eikä…ei!”, Mika oli ottanut tukea puunrungosta, hän ei ollut voinut erehtyä tuosta vaaleasta takista paarilla makaajan päällä, ”Johannes!”.
Tyhjää kolaripaikkaa katselevan Mikan sydäntä kirvelsi pahemmin kuin koskaan. ”Mä oon tappanut Johanneksen”. Silloin Mika itki, ensimmäisen kerran moneen vuoteen.
......
Tämä tarina alkaa olla jo aika kaukana seksinovellista, mutta enpä viitsi enää alkaa vaihtaa palstaa. Loppusuoralla siis ollaan kuitenkin.
Nyt olisi hyvä kuulla mitä mieltä olette tapahtumien käänteestä. Siispä palautetta pyydän!
Vastaukset 10
Vanhimmat
siis todella hyvä tarina, jatka ihmeessä. aivan sama onko tarinassa seksiä ollenkaan. Tarina toimii todella hyvin noinkin. Todella koskettava käänne. toivottavasti jatkuu, ja tarina päättyy onnellisesti.
Olet kyllä loistava kirjoittaja... mä olen ihan koukussa... tämä tarina on loistava ja tykkään just tällaisista, missä on paljon tunnetta ja romantiikkaa, mut vain ripaus erotiikkaa myös...
juuh, kyyneleethän tässä meinaa silmiin väkisin pyrkiä.. en vissiin yhtään yliherkkä oo tai mitään... siis jatkoa vaan, hyvä tarinahan tämä on :)
Erinomaista, kyllä oli vaikuttavaa lukea tarinaasi. Edellisen osan tragedia jatkui ja kärjistyi ja ihmiset huomasivat tässäkin, kuten usein todellisessakin elämässä tunteensa liian myöhään(ainakin Mika).
Todella aitoa kuvausta, tosielämässä Johannes kuolisi ja Mika sekä Johannes katkeroituisivat loppuiäkseen. Innolla odotan tarinan kliimaksia, Olis nää jätkät kyllä niin luodut toisilleen.
Em kyllä kestäis jos oisin Juhon asemassa enkä pääsis selittämään. voih...
Voi ei, surullista, pelottaa poikien kohtalo. =(
Todella hyvä osa! Jätit jännään paikkaan, pakko saada tietää pian miten käy!
Toivottavasti kaikki järjestyy, rupeaa varmaan itkettämään, jos taitoluistelija poika kuolee =(
Mutta kirjoittaja päättää lopun ja olen varma että lopusta tulee hyvä, oli ratkaisu sitten mikä tahansa. :)
Toi kuolema oli hyvä juttu, mutta miksi sen Mikan piti mennä pussaamaan sitä? Kliseistä :( Mukavaa että kohta loppuu, kirjoita pian.
Ihan uskomattoman hyvä! Ei kuitenkaan kliseinen, mutta silti koskettava. Vaikka tämä onkin aika kaukana seksinovellista, niin kyllähän tää on tasoltaan paljon parempi kuin suurin osa muista tämän palstan kirjoituksista. Toivottavasti jaksat jatkaa vielä ainakin muutaman osan verran!
Toisaalta toivoisin, että Johannes kuolisi, koska se tekisi tästä novellista niin koskettavan. Toisaalta toivon kuitenkin Johanneksen jäävän henkiin, koska onnellinen loppu on aina jees. Mutta päätä itse!
tämä on ihana! älä tee surullista loppua!ethän...=)
Rekisteröin nimimerkkini, joten jatko tulee sitten sillä. Ja eiköhän sitä jatkoa tule tässä parin päivän sisällä. Toivottavasti jaksatte odottaa.
Oli kyllä vaikea päättää teenkö surullisen vain onnellisen lopun. Päätös on kuitenkin tehty.
hyvää alkavaa viikko kaikille!
Suoraan sanoen, aluks oli aika yhdentekevä tarina. Mutta nyt alkoi ihan oikeasti tämäkin miehen puolikas kyynelehtimään. Aivan loistava tarina. Jatka samalla tasolla