Lapsena olin iloinen, reipas ja pärjäsin tilanteessa kuin tilanteessa. Minulla oli paljon kavereita. Eikä muutenkaan elämä mennyt yhtään huonommin. Olin vain ehkä hieman poikamainen.
Kaikki oli OK kunnes tuli murrosikä ja porukka alkoi jakautua tyttöihin ja poikiin. Minut automaattiesti oletettiin toimivan kuin tyttö. En kuitenkaan millään halunnut istua rooliin. Halusin rymytä ulkona enkä meikata ja katella hienoja vaatteita. Sitten kasvoivat vielä rinnat ja kriisi paheni. Nyt minusta suoraan heti katsottiin, että olin nainen. Minut oli nyt fyysisesti leimattu tähän väärään sukupuoleen. Yritän koko ajan peitellä rintojani väljillä miehekkäillä vaatteilla jos vaikka joku vahingossa luulisi mieheksi.
Ajattelin, että ajan kuluessa voisin oppia elämään naisena, mutta tämä ei tunnu helpottuvan. Minulla on vähän miehiä ystävinä koska olen niille kateellinen kun ne saavat olla miehiä. Yritän kovasti olla tyytyväinen vartalooni mikä minulla on, mutta ei onnistu. Tunnen olevani mies ja on suuri nöyryytys kun on rinnat ja jotain puuttuu. Haluaisin tyttöystävän, mutta en uskalla lähestyä kun en tunne omaa ruumistani omakseni. Välillä olen hyvin yksinäinen kun muut kaverit seurustelevat.
Haluaisin olla jonain päivänä taas iloinen ja reipas enkä ujo ja ahdistunut. En vain tiedä mitä tekisin ja mistä hakisin apua. Olen aina ajoittain masentunut enkä keksi sille muuta syytä kuin tämän. Olen kuullut Setan illoista, mutta en tiedä uskaltautuisinko mennä sinne. Onko teillä jotain hyviä neuvoja mitä voisin tehdä, että oloni muuttuisi paremmaksi?
Kaikki oli OK kunnes tuli murrosikä ja porukka alkoi jakautua tyttöihin ja poikiin. Minut automaattiesti oletettiin toimivan kuin tyttö. En kuitenkaan millään halunnut istua rooliin. Halusin rymytä ulkona enkä meikata ja katella hienoja vaatteita. Sitten kasvoivat vielä rinnat ja kriisi paheni. Nyt minusta suoraan heti katsottiin, että olin nainen. Minut oli nyt fyysisesti leimattu tähän väärään sukupuoleen. Yritän koko ajan peitellä rintojani väljillä miehekkäillä vaatteilla jos vaikka joku vahingossa luulisi mieheksi.
Ajattelin, että ajan kuluessa voisin oppia elämään naisena, mutta tämä ei tunnu helpottuvan. Minulla on vähän miehiä ystävinä koska olen niille kateellinen kun ne saavat olla miehiä. Yritän kovasti olla tyytyväinen vartalooni mikä minulla on, mutta ei onnistu. Tunnen olevani mies ja on suuri nöyryytys kun on rinnat ja jotain puuttuu. Haluaisin tyttöystävän, mutta en uskalla lähestyä kun en tunne omaa ruumistani omakseni. Välillä olen hyvin yksinäinen kun muut kaverit seurustelevat.
Haluaisin olla jonain päivänä taas iloinen ja reipas enkä ujo ja ahdistunut. En vain tiedä mitä tekisin ja mistä hakisin apua. Olen aina ajoittain masentunut enkä keksi sille muuta syytä kuin tämän. Olen kuullut Setan illoista, mutta en tiedä uskaltautuisinko mennä sinne. Onko teillä jotain hyviä neuvoja mitä voisin tehdä, että oloni muuttuisi paremmaksi?
Vastaukset 23
Vanhimmat
Mene vaan setan transpoikatapaamisiin. Ens alkuun kynnys on korkea, mutta on helpottavaa tavata toisia, joilla on ihan just sama ongelma. Ja sinne voi mennä ihan minkä näköisenä vaan, ei ole väliä. Itselläni oli sama ongelma, mutta siis toisinpäin ja häpesin mennä transnaisten kahveille ja etenkin miehen näköisenä. Mutta siitä se lähti ja tuki oli alussa todella tarpeen.
...eli rohkeasti mukaan vain tapaamisiin ja toimitaan. Yksin ei ole kiva olla ja ties vaikka löytäisit uuden ystävän tai kaksi sieltä. =)
Oikeasti... Mitä hävittävää sulla on? Korkeintaan pari tuntia aikaa elämästäsi, mutta mieti mitä voit voittaa sillä, että uskallat mennä?
Alkuperäinen vastaukseni oli tässä.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=2000000000000019&conference=4500000000000861&posting=22000000015973853
Minä opin elämään sukupuolisuuteni kanssa muutoinkin kuin, että ensimmäiseksi vetäisin jalkojeni väliin viivottimen taikka korvakorut taikka nenärenkaat.
Sukupuolen korjaushan maalikon silmissä aloitetaan jalkojen välistä ja muut hoidot huulipunasta taikka pään hojoittamisesta. Todellinen ongelma todelliseen ahdistukseen löytyy ympäristöstä. Minä opin elämään taspainosta ja harmoonista elämää ilman sitä niks-naks-poks porukkaa, joka sekin teki SETA:n työn laadukkaammin joskin ärsyttävemmin.
Minulle on tulossa ns. pirtuniks siiderilasiin. Juoko Jenni pirtua?
Minä olen saanut paljon apua TTP:n henkilökunnalta ja vertaistukiryhmien kokoontumisista. Harmittaa vaan miksen aloittanut niissä käyntiä aikaisemmin. Moni asia olisi selvinnyt helpommin kuin kantapään kautta opetellen.
Sinä juokset munieni perässä!
Tämä palsta vetää saman asian, joskin tänne kokoontuu myös ulkopuolista ihmistä. Minä olen tiedon tältä palstalta ja linkeistä saanut ja näiden tietojen valossa toiminut.
Alkuperäiseen viestiin, eli niksautukseen, niin minä suhtaudun hieman varauksella, koska tutkimukset ja hoidot perustuvat pitkään ajanjaksoon ja potilaan omaan tahtoon, eikä ainoastaan yksittäiseen lääkärikäyntiin. Hoidoissa tutkitaan tätä nykyä todellisuudentajua ja mikäli ihminen ei ole kunnossa esim. jonkilaisen psyykkauksen taikka niksautuksen jälkeen, niin hoitojakaan tuskin saadaan. Onko järjestelmässämme olemassa vielä jotain vanhanaikaisuuksia mukana?
Ne jotka minun tekosiani seuraa, niin yksityiseltäkään puolelta ei saa hoitoja ilman diagnoosia, jonka hankkiminen kestää 6-24 kk. Alamaailman tekoset ovat asia erikseen, mutta eivät luotettavia.
Joskus kuulee "syövistä" hoitamattoimen kohdalla. Toisinaan "syövän" saa ihminen, joka ei ole tanssinut kauniisti, mutta osaa siltikin vääntää korvienvälistä siten, että toinen silmä katsoo loppuelämän vittuun ja toinen kattoon. Päälaesta ja leuasta siten, että kieli valuttaa loppuelämän kuolaa paidalle.
Unettomuutta, ahdistusta ja sekoilua lääkäriaikojen kanssa. Jos jonkin ensiapupillerin saisin alkuviikosta.
Teet sen miehenä = teet sen naisena = haluan tehdä sen aluksi miehenä.
Se tuli kuin suoraan omasta suustani, aina kateellinen muille kun omat omia itseänsä ja minulta menee elämä ohi, eipä muulla paljon väliä olekkaan
ajatellut hakea lähetettä psykiatrille. Ei maksa paljoa ja ongelmat sekä masennuksen syyt kartoitetaan. Tällaiset trans ajattelut johtuu mielenterveys ongelmista eikä mielenterveys ongelmat transajattelusta. Ainakin kannattaa käydä tutkituttaan koska itse diagnoosin tekeminen on vain kokeilemista ja jos siihen petytään seuraukset voivat olla tuhoisia.
Taneli
Älä nyt yleistä. "Trans-ajattelu" ei johdu mielenterveysongelmista, se on osoitettu jo satoja ellei tuhansia kertoja tutkimuksissa. Itselläni on diagnoosi F64.0 , nimenomaan ei mielenterveysongelmia. Kuinka moni muu voi esittää ns. terveen paperit? Sekoitat tahallasi asioita ja ärsytät lisäksi ihmisiä kirjoittamalla yhdyssanat erikseen.
Transongelmat eivät johdu mielenterveysongelmista, vaan vinksahtaneesta aivojen sukupuolidimorfisten alueiden rakenteesta. Tämä on tiedetty jo vuodesta 1997 saakka ja vahvistettiin vuoden 2000 tutkimuksessa (Zhou, Kruijver, Gooren et al).
Soittaako BSTc sinulle kelloja?
Mene taneli muualle trollaamaan. Jos sinulla ei ole muuta tekemistä kuin kiusata ihmisiä, joilla on oikeasti vaikeaa, niin ihmettelen omaa mielenterveyttäsi.
Ei ole yhtään sen helpompi, tarina minun nuoruudestani.En yksinkertaisesti koskaan ollut lapsena hirveän feminiininen, luultiin pojaksi tms. ja kehitys viivästyi.Koko teini-ikäni kuljin poikatyttönä.Ajattelin, että onhan muitakin "A-kuppisia" naisia.Totuuden nimissä en omistanut edes kunnon naisen sisäisiä sp-elimiäkään.
Ne ovat ilmeisesti sittemmin korjautuneet, koska nyt 24v. olen lyhyessä ajassa saanut luomut melonit ja pieni miesmäinen kulmikkuus on pehmentynyt naisen ulkomuodoksi, noin kauttaaltaan.Kyllähän sen näkee-silmällä.Ei tarvi gyne olla, et huomaa kellä on epäselvä sp.Nyt on nainen mulla, mutta, ehkä hieman myöhään, jo 24v. olen.MUTTA olen TERVE eli päivääkään en vaihtais pois, olen onnellinen, jäkättävät rasistit toivotan hiljaa itsekseni Lappiin samoilemaan ja ehkä löydän kaltaisteni joukosta vähitellen lisää ystäviäkin.En tule olemaan pitkään aikaan kypsä madame, vaan tässähän käydään teinitytön kehitysvaihetta läpi ja kaikkea.Sukupuolenvaihdos luonnossa.Kamalaa, harkitsen terapiaa, mutta vielä kamalampaa oli olla poika.
Aika samantapaista itsellänikin on.. Haluaisin olla miespuolinen enkä pysty hankkimaan itselleni seurustelukumppania kateuden ja "häpeän" takia. En pidä tästä naisen sukupuolesta, isosta takamuksesta ja kahdesta tiellä olevasta rinnasta. Toisinaan sitä tuntuu siltä, ettei enää naisena yksinkertaisena kestä. Ei kesta sitä, kuinka miehet katselevat ja sitä miltä miehet näyttävät. Sitä ajatelee, kuinka miehet ovat niin onnekkaita ja itse on joutunut "tyytymään" tähän vartaloon eikä pääse siitä irti.
SETA:n illoissa olen käynyt ja käyn nykyäänkin, porukka siellä on kestettävää mutta toisinaan sitä tekisi vain mieli jättää hyvästit koko poppa-porukalle. Mutta kyllä kannattaa tutustua Setan iltoihin, vasta tutustumisen jälkeen tiedät onko paikka sinulle sopiva vai eikö.
Mutta toivotan hyviä jatkoja sinulle, toivottavasti joku päivä pystyt olemaan se, mitä todella olet. :)
Olen keski-ikäinen nainen. Lapsena olin "tyttö", muutakaan mahdollisuutta ei ollut. Olin paljon tyttömäisempi kuin ystäväni, joilla oli veljiä. Murrosiässä en enää tiennyt, mihin "ruutuun" kuuluin. Naiseksi kehittyminen oli kiusallista ja vastenmielistä; onnekseni olin hoikka ja pienirintainen. Vähän vanhempana sairastuin anoreksiaan, joka sekin "sopi" minulle oikein hyvin: ei juurikaan rintoja, ei kuukautisia, ei kiusallista ihailua tyhmien poikien taholta. Pukeuduin androgyynisti, vaikka käytinkin tyttöjen vaatteita ja kenkiä, pojilla olisi voinut olla juuri samanlaiset. Ihailin minua vanhempia poikia, jollakin lailla samaistuinkin heihin.
Jossain vaiheessa minulla oli "naisellisempi" kausi, löysin miehen (ei ihan tavallimmasta päästä), menin naimisiin ja hankin lapsia. Joitakin vuosia kului niin, ettei ollut aikaa ajatella itseään ja omia ongelmiaan. Äidin rooliin sopeutuminen on kuitenkin ollut työlästä eikä minusta "äidillistä äitiä" koskaan ole tullutkaan. Nyt lapset ovat isoja ja käytän mielelläni poikieni pieneksi jääneitä vaatteita, olen myös kiinnostuneempi heidän harrastuksistaan kuin tyttöjen jutuista.
Nykyään vanhana olen "tyttömäisen" näköinen ja muuten edelleen jotenkin "poikamainen". Minä olen minä, eikä se enää ole niin tärkeää, kuulunko selvästi johonkin ahtaasti määriteltyyn ryhmään (=sukupuoli). Seksuaalinen identiteetti on yhtä väljä; vaikka olen naimisissa miehen kanssa, en enää solmisi suhdetta mieheen jos nykyinen päättyisi.
Näinkin voi elää. Edelleenkin: jos olisin saanut valita, olisin syntynyt mieheksi, vaikka en miehiä mitenkään ihannoikaan.
Hakeudu toisten seuraan, niin huomaat, etteivät ongelmasi niin suuria ja kummallisia olekaan. Anna itsellesi aikaa löytää todellinen minuutesi. Näin voit ehkä välttää väärät valinnat, joita ristiriitaisessa tilanteessa helposti tulee tehtyä. Kaikkea hyvää sinulle.
kfdee kirjoitti: "Nykyään vanhana olen "tyttömäisen" näköinen ja muuten edelleen jotenkin "poikamainen". Minä olen minä, eikä se enää ole niin tärkeää, kuulunko selvästi johonkin ahtaasti määriteltyyn ryhmään (=sukupuoli)."
Olen hetero siinä mielessä, että en ole koskaan halunnut olla poika (tosin olen kadehtinut pojilta monia vapauksia, jotka minulta kiellettiin, koska olin tyttö) ja olen aina rakastunut vain miehiin. Naiseksi kehittyminen oli silti yhtä vaikeaa kuin sinulla, kfdee. Aina joku sanomassa, millainen olisi pitänyt olla ja millainen ei saa olla. Tarkat sukupuoliroolit ärsyttävät. Ja lokerointi. Olisi paljon helpompaa, jos olisi väljempää. Ihmiset ahdistuvat, kun eivät oikein tiedä, mitä heidän pitäisi seksuaaliselta identiteetiltään olla. Tulisi nyt seuraava seksuaalinen vallankumous, jonka seurauksena jokainen voisi olla niin epämääräinen kuin sattuu olemaan.
ystävällisin terveisin
Tant Kredelin
Taisipa lokerot seota lahjakkaasti! Heterous on seksuaalista suuntautumista, eikä se riipu sukupuolesta. Sekä mies että nainen voi olla hetero tai homoseksuaali, se ei ole sukupuolesta kiinni. Seksuaalinen suuntautuminen (hetero, homoseksuaali, biseksuaali) ja sukupuolinen suuntautuminen (transvestiitti, transsukupuolinen, transgender, intersukupuolinen) ovat täysin eri asiat, eikä ne ole toisistaan riippuvaisia.
Joo, myönnän, että käytin väärää termiä. Tarkoitin, että minulla on XX-kromosomit ja tykkään miehistä. Ei ole yksinkertaista ja helppoa tulla naiseksi (Simone de Beauvoir sanoi: Naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan), vaikka olisikin aika tavallinen tyttö. Vaikka en olekaan halunnut muuttua mieheksi, olen halunnut määritellä itse, millainen nainen haluan olla. Ympäristöstä tulee kovin paljon vaatimuksia, millainen saa olla. Ulkonäköön kohdistuu nykyään ihan mielettömiä vaatimuksia. Eräässäkin naisten lehdessä naamanahkojaan venyttämässä käynyt rouva selitti, että hänen mielestään on huomaavaisuutta toisia kohtaan, että pitää kurtut kurissa. Ei saa olla ruma eikä ryppyinen, jotta toisia ei inhota.
Sukupuoli-identiteetti ei mielestäni ole tarkkarajainen. Homo-hetero-akseli venyy ja paukkuu. Samoin mies-nainen-akseli. Jos ei tunne itseään tytöksi, niin kannattaako heti luulla itseään pojaksi? Voisi olla vapauttavampaa ensin miettiä, voisiko tyttöyttä tai naiseutta ajatella toisella tavalla. Voin olla väärässä, koska en tiedä "miltä tuntuu olla nainen". Minulle itselleni on ollut suuri helpotus se, että olen hylännyt monet perinteiseen naisen rooliin kuuluvat asiat. Se ei tarkoita sitä, että olisin tullut miehemmäksi. Olen tullut ihmisemmäksi.
Tarkoitukseni ei ole arvostella kenenkään ratkaisuja. Minusta vain näyttää, että useimmat haluavatkin kuulua johonkin tarkasti määriteltyyn lokeroon. Epämääräisyyttä on vaikea sietää. Asenteista tulee ankaria ja huumorittomia. Elämä kuitenkin on absurdia ja kaikki ihmiset enemmän tai vähemmän eksyksissä.
ystävällisin terveisin
Tant Kredelin
Mica hoi, jos haluat jutella tämmösen transmiehen kanssa nuista asioista, niin pistä sähköpostia.
Itsellä on jo muuntautumisprosessi lainmukaiseksi mieheksi menossa, mutta juttuseura on vähissä. Ehkä voisin antaa joitain näkökulmia asioittesi käsittelyyn. Kenties.
[email protected]
Olen kuullut et jotkut ovat löytäneet tyttöystävän lesbojen joukosta eli alapa käymään setan toiminnoissa ym joissa liikkuu lesboja