Vartija Blimatkomäki oli toiminut tyypilliseen tapaansa: Hän oli kertonut johtajalle ja päällikölle, että minä olen syyllinen jengiläisliputukseen viime viikolla. Oli vielä ottanut digikuvia lipun salkoon vetämisestä. Niinpä päällikkö harjasi minut ja kertoi, että minut siirretään avolaitokseen töihin johtajien välisellä sopimuksella. Menestymisen ehdoilla kuulemma. Ja juuri kun olin päässyt hieman jyvälle kivitalon toimintaperiaatteista. "Onnetonta touhua, tarkkailisivat vankeja, eikä henkilökuntaa." Kävin vielä hyvästelemässä keittiön Aunen, "BJ-Kaken" ja kollegani Kortulanpesän. Kaikki olivat todella haikeissa mielentiloissa, Kakella taisi vierähtää vettäkin poskelleen.
Jouduin matkustamaan avolaitokseen pitkän matkan. Ensin bussilla, loppumatkan postiauton kyydissä. Matka kotoani töihin kesti lähes neljä tuntia. Matkalla tutustuin avolaitoksen toimintaan opaskirjan avustuksella. Siellä on kuulemma siviilissä töissä tai opiskelemassa käyviä vankeja. Myös metsäpalstalla on muutama vanki töissä puita pilkkomassa tms. Eikä kuulemma tällä hetkellä yhtään bodarijengiläistä. Kukahan minua siellä tukee ja opastaa?
Postiauto jätti minut tien varteen. Kuski ei puhunut matkalla sanaakaan. Olin varma, että hänen sukulaisensa lusii kakkuaan avotalossa. Kävelin loppumatkan vankilalle. Astelin sisään ja ilmoittauduin pöydän takana olevalle nuorelle naishenkilölle: "Vartija Kaapo kivitalosta, miten voin auttaa?" Nainen katseli kummissaan ja ohjasi minut suoraan osastolle. Maineeni oli varmaan kiirinyt syrjäkylillekin. Suhtautuminen oli todella nuivaa muidenkin työntekijöiden osalta. Osaston vangit olivat melkoisen huonossa kunnossa. Ylipainoisia, iäkkäitä ja jopa huonokuuloisia. Ja minä kun luulin, että avotaloon sijoitetaan parhaassa työkunnossa olevat vangit. Kuitenkin suurin asia mihin kiinnitin huomiota oli vankeihin suhtautuminen ja niiden käyttäytyminen. Ketään ei tarvinnut kehottaa kahdesti, ainoastaan huonomuistisia. Osasto oli todella rauhallinen, joten hetken mielijohteesta päätin lähteä yksikseni metsäpalstalle. Otin vielä mukaani arvokkaan näköisen vangin, jolla oli hopeaa hiuksillaan, vähän kuin oppaaksi. Hän kertoi vankilan pihalla tappaneensa kymmeniä ihmisiä. "Elinkautinen", ajattelin. Samassa järkytyin hieman, paikka ei olekaan mikään lintukoto.
Olimme juuri nousemassa autoon, kun paikalle pölähti jäntevänoloinen, hiukset suittu ja määrätietoisen näköinen herrasmies. "Mihin te olette viemässä Herra Upsenbergiä?", mies kysyi. Kerroin olevani menossa metsäpalstalle tarkastamaan vankien työmotivaatiota. Herrasmies rykäisi kurkkunsa puhtaaksi ja kartoitti tilanteen. En voinut kuulemma viedä sotiemme sankaria, jalkoihin haavoittunutta vanhainkodin asukasta mihinkään. "VANHAINKODIN!" Samassa huomasin laitoksen katolla olevan vanhustentalon merkin. Voi perkele, väärä paikka, missä vankila on? Minulla oli tuhraantunut kolme tuntia väärässä paikassa. Mietin taaksepäin, kuinka olin riisuttanut tapaamaan menevän "vangin" ja ratsannut metallinpaljastimella hänen omaisensa ja tutkinut käsilaukun sisällön. Voi PERKELE, päälle vielä ne "selliratsit", puhelujen kuuntelut ja lääkedosettien jemmaamiset. Hävetti hieman.
Lopuksi vielä kysyn...en kehtaa kysyä mitään. Omia mokia kaikki. Ai niin, jos jotain enää kiinnostaa, pääsin vartijakurssin kuntokokeesta läpi. Jäljellä enää haastattelu.
Jouduin matkustamaan avolaitokseen pitkän matkan. Ensin bussilla, loppumatkan postiauton kyydissä. Matka kotoani töihin kesti lähes neljä tuntia. Matkalla tutustuin avolaitoksen toimintaan opaskirjan avustuksella. Siellä on kuulemma siviilissä töissä tai opiskelemassa käyviä vankeja. Myös metsäpalstalla on muutama vanki töissä puita pilkkomassa tms. Eikä kuulemma tällä hetkellä yhtään bodarijengiläistä. Kukahan minua siellä tukee ja opastaa?
Postiauto jätti minut tien varteen. Kuski ei puhunut matkalla sanaakaan. Olin varma, että hänen sukulaisensa lusii kakkuaan avotalossa. Kävelin loppumatkan vankilalle. Astelin sisään ja ilmoittauduin pöydän takana olevalle nuorelle naishenkilölle: "Vartija Kaapo kivitalosta, miten voin auttaa?" Nainen katseli kummissaan ja ohjasi minut suoraan osastolle. Maineeni oli varmaan kiirinyt syrjäkylillekin. Suhtautuminen oli todella nuivaa muidenkin työntekijöiden osalta. Osaston vangit olivat melkoisen huonossa kunnossa. Ylipainoisia, iäkkäitä ja jopa huonokuuloisia. Ja minä kun luulin, että avotaloon sijoitetaan parhaassa työkunnossa olevat vangit. Kuitenkin suurin asia mihin kiinnitin huomiota oli vankeihin suhtautuminen ja niiden käyttäytyminen. Ketään ei tarvinnut kehottaa kahdesti, ainoastaan huonomuistisia. Osasto oli todella rauhallinen, joten hetken mielijohteesta päätin lähteä yksikseni metsäpalstalle. Otin vielä mukaani arvokkaan näköisen vangin, jolla oli hopeaa hiuksillaan, vähän kuin oppaaksi. Hän kertoi vankilan pihalla tappaneensa kymmeniä ihmisiä. "Elinkautinen", ajattelin. Samassa järkytyin hieman, paikka ei olekaan mikään lintukoto.
Olimme juuri nousemassa autoon, kun paikalle pölähti jäntevänoloinen, hiukset suittu ja määrätietoisen näköinen herrasmies. "Mihin te olette viemässä Herra Upsenbergiä?", mies kysyi. Kerroin olevani menossa metsäpalstalle tarkastamaan vankien työmotivaatiota. Herrasmies rykäisi kurkkunsa puhtaaksi ja kartoitti tilanteen. En voinut kuulemma viedä sotiemme sankaria, jalkoihin haavoittunutta vanhainkodin asukasta mihinkään. "VANHAINKODIN!" Samassa huomasin laitoksen katolla olevan vanhustentalon merkin. Voi perkele, väärä paikka, missä vankila on? Minulla oli tuhraantunut kolme tuntia väärässä paikassa. Mietin taaksepäin, kuinka olin riisuttanut tapaamaan menevän "vangin" ja ratsannut metallinpaljastimella hänen omaisensa ja tutkinut käsilaukun sisällön. Voi PERKELE, päälle vielä ne "selliratsit", puhelujen kuuntelut ja lääkedosettien jemmaamiset. Hävetti hieman.
Lopuksi vielä kysyn...en kehtaa kysyä mitään. Omia mokia kaikki. Ai niin, jos jotain enää kiinnostaa, pääsin vartijakurssin kuntokokeesta läpi. Jäljellä enää haastattelu.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.