Kiroan pitkään ja hartaasti. Tietokoneeni on mennyt jumiin. Näyttää siltä, että koko masina on kaatunut viruksen vuoksi. Manaan pitkään ja hartaasti. Nyt tarvittaisiin kaverini aviomiestä, tietokonealan ammattilaista.
Onneksi on kannettava. Käynnistän sen ja alan kirjoittaa, haluan saada artikkelin valmiiksi tänään. Virallisesti työaikani on jo päättynyt. Artikkelin julkaiseminen tunnetussa amerikkalaisessa kirurgian lehdessä on jokaisen kirurgin hartain toive, suoranainen päiväunien kohde.
Aurinko paistaa työhuoneeseeni jo melko lämpimästi, ottaen huomioon, että on vasta toukokuun alku. "Ryyppypyhät" ovat onneksi jo ohi - muistelen kammottavaa työsarkaa, alkoholimyrkytyksiä ja vatsahuuhteluita.
Keskeytän kirjoittamisen ja poistun ohjelmasta. Pelkkä taustakuva ikoneineen on nyt näkyvissä. Kuva on otettu Dubaissa viisi vuotta sitten, jolloin menimme naimisiin.
Voiko siitä tosiaan olla jo viisi vuotta, ihmettelen puoliääneen. Katseeni osuu väistämättä vasempaan nimettömääni. Kihlasormuksena tavallinen, kultainen, leveähkö, sileä sormus. Vihkisormuksessa kymmeniä virheettömiä timantteja. Sormus, jolla hän pyysi minua omakseen viisi vuotta sitten. Mieleeni palaa kuva minusta pyörähtelemässä häävalssia hänen käsivarsillaan, "Suvivalssin" soidessa, keväisen tuulen liehuttaessa valkoista pitsihuntua. Se peitti kasvoni kuin kyynelverho; en koskaan unohda hänen lempeää katsettaan, kun hän nosti hunnun.
Keskeytän muisteloni ja jatkan kirjoittamista. Haluan tänään vielä kotiinkin. Mieheni on luvannut tarjota tänään illallisen suosikkiravintolassamme.
En kuule oven kolahdusta. Huuliltani pääsee pelästynyt kirahdus, kun lämpimät kädet laskeutuvat hartioilleni.
- Täällä se rouva tohtori on, ja ihan yksin, kuulen tutun äänen. - Pääsin lähtemään töistä aikaisemmin ja päätin poiketa tätä kautta.
Ääni on korviahivelevä, matala, suorastaan samettinen.
- Pari riviä vielä, sitten tämä on valmis, sanon. - Toivon että tämä julkaistaisiin nyt.
Hän mittailee työhuoneeni lattiaa edes takaisin, katselee kirjahyllyäni ja tarttuu paksuun kirurgian kirjaan.
Hänen äänessään on naurua:
- Enhän minä ymmärrä tästä yhtään mitään.
Opus on nelivärikuvin varustettu. Lievä inhon ilme naamallan hän työntää sen takaisin täpötäyteen kirjahyllyyni.
- No joko tuli valmista?
Hän tulee taakseni laskien jälleen kätensä olkapäilleni. Tutut sormet löytävät niskani ja hartioideni kipupisteet nopeasti. Ulvaisen.
- Älä koske, sattuu niin.
Sormien ote muuttuu hellemmäksi.
- En minä kovasti. Oletpa sinä jumissa täältä.
Hän hieroo minua taitavilla sormillaan. Tosin mieluusti ottaisin nuo pitkät sormet jonnekin muualle, mutten vielä.
Useita tunteja kestänyt sappikivileikkaus tuntuuu edelleen selässäni. Olen seissyt melkein koko päivän.
Näen tähtiä, päässäni pyörii. Pitää varata aika hierojalle. Hän hieroo jäykkää niskaani saaden kylmät väreet juoksemaan selkäpiitäni pitkin.
- Mitä olet suunnitellut illaksi?
- Meidänhän piti mennä syömään, sanon. -Tämä artikkeli on nyt valmis, mennään.
Kävelemme käsi kädessä ulos sairaalasta, moikkailen matkalla parit tutut, jotka tulevat aulassa vastaan.
Sitten tajuntaani jysähtää: tänään ON viisivuotishääpäivämme.
En sano mitään: hän tietää kyllä, että muistan tärkeän päivämäärän.
Kuljemme käsi kädessä kävelykatua pitkin, hiljalleen kotiin.
- Oliko raskas päivä? hän kysyy.
- Ihan tavallinen.
Saavumme kotiin. Kiskon mustat mokkasaappaat jaloistani ja istahdan eteisen puhelinpenkille. Kylläpä jalkani ovatkin turvoksissa, hierovista työkenkieni pohjallisista huolimatta.
Hän menee makuuhuoneeseen vaihtamaan vaatteita. Pian hän tulee eteiseen tummansininen puku päällä. Sävähdän. Niin komea mies. Melankolia valtaa mieleni.
Hänen sydämensä on minun. Vain minulla on valta saada se lyömään onnesta tai murheesta.
Hääpäivämme tulee taas mieleeni. Tunnen kuinka yksinäinen kyynel alkaa juosta poskeani pitkin.
Näen hänen katseessaan syvää myötätuntoa.
- Itketkö sinä?
- Ei tässä mitään...
Otan nenäliinan ja pyyhkäisen kyyneleen pois.
Hän tulee aivan viereeni, vetäen minut seisomaan.
Katsoen minuun sinisillä silmillään sanoen:
- Rakastan sinua.
- Ja minä sinua.
Hänen silmissään on naurua. - Hyvää hääpäivää, rakas.
Vaihdamme pitkän suudelman.
Hän menee jälleen makuuhuoneeseen ja palaa sieltä eteiseen jotakin mukanaan. Hän ojentaa minulle pitkähkön, punaisella sametilla päällystetyn kotelon.
Uskomaton ajatus valtaa mieleni. Onko hän ostanut NE?
Korut, joita olen ihaillut koko talven, aina kulkiessani erään tunnetun, maineikkaan kultakaupan ohi.
Avaan kotelon ja henkäisen: siellä ne ovat.
Leveä, kultainen ranneketju, rubiineilla ja briljanteilla koristettu, kumpiakin jonossa vuorotellen. Kaulaketju on samanlainen, joskin hieman leveämpi.
- Kiitos kovasti, kulta, saan juuri ja juuri liikutukseltani sanottua.
Hän tulee minua lähemmäs ja ottaa kaulaketjun alustaltaan, laittaen sen kaulalleni. Hän joutuu tekemään hieman töitä jämäkän, jäykän lukon kanssa. Pitkät, lämpimät sormet hivelevät niskaani. Kädet siirtyvät vyötäröni ympärille, halausote tiukkenee.
- Pitääkö meidän lähteä syömään, hän kysyy karheasti.
- Minulla on kamala nälkä. Odota, käyn vaihtamassa vaatteita.
Menen kylyphuoneeseen ja siistin itseäni hieman. Sadattelen levinnyttä kajalia. Ei olisi pitänyt ostaa kälyisestä postimyynnistä mitään, vaan luottaa laatumerkkeihin.
Olen varannut miehelleni yllätyksen hääpäiväksi. Kirkkaanpunainen sukkanauhaliivi, jota reunustaa kullanvärinen pitsi. Lisäksi siihen sopivat rintaliivit ja stringit. Setti, joka ylitti alusvaatteiden hinnalle asettamani "henkilökohtaisen kipupisteen."
Olen jemmannut settiä alusvaateliikkeen muovipussissa kylpyhuoneessa pari viikkoa, jotta mieheni ei näkisi alusvaatteita.
Vilkaisen itseäni peilistä, meikki kelvannee vielä. Suihkautan hieman Organzaa kaulalleni ja rintojeni väliin. Se parfyymi saa mieheni aivan kuumaksi, aivan kuten hänen Lagerfeldinsä minut.
Ylläni on punainen, pitkähihainen pitsimekko, joka vaatii kantajaltaan uhkeita rintoja ja sopusuhtaista takamusta, ne minulla on molemmat.
Astun kylpyhuoneesta eteiseen ja alan vetää saappaita jalkaani.
Hän karauttaa kurkkuaan, näen että hänen mielensä tekisi jo.
- Mennään.
Ravintolaan ei ole pitkä matka. Vakiopöytämme on vapaana, sitä ei useinkaan tarvitse edes varata. Valaistus on hämyinen, ja musiikki soi juuri sopivan vaimeasti.
Tilaamme, ja ruoka tuodaan nopeasti. Täällä palvelu on aina nopeaa ja ystävällistä.
Illastamme kaikessa rauhassa, puhelemme niitä näitä, mutta emme työasioita.
Käteni hakeutuu koettamaan massiivista ketjua kaulallani.
Olen todella otettu lahjasta.
Ulkona ilta pimenee. Ravintola ei ole kovin myöhään auki; valomerkki annetaan jo ennen puoltayötä. Lähdemme kotiin. Edessä on lauantai, ei ole kiirettä mihinkään.
Hän nousee rivakkaa tahtia portaat ylös neljänteen kerrokseen. Huohotan ponnistuksesta, hän vitsailee jotakin yleiskunnosta.
Alkamassa on eroottinen elokuva. - Hei, tämän kielihän on sinulle, katso, näytän hänelle ohjelmatietoja lehden TV-liitteestä.
Hän naurahtaa.
- No niinpä näkyy. Jos alkua katsoisi.
Elokuva on klassikko. Alkutekstit pyörähtävät ruutuun - outoja kirjaimia.
- Tämä onkin lyhentämätön versio, olisi kiva katsoa edes vähän aikaa.
- Siitä vain, käyn ottamassa tämän mekon pois.
Vaihdan silkkisen aamutakin ylleni, uudet alusvaatteet jäävät sen alle.
Istahdan hänen viereensä sohvalle, hän vetää minut kainaloonsa. Ei ole kiirettä minnekään, elokuva menee eteenpäin. Sadepisarat alkavat ropsahdella ikkunaruutuun.
Pian sade yltyy.
- Kesän ensimmäinen kunnon sade, näköjään.
Elokuva on sensuroimaton versio, ja siksi se tuleekin niin myöhään.
- Kaikkea sinäkin käännät, tuhahdan. - Minusta ei tuollaiseen akrobatiaan olisi!
- Rakas, älä nyt, tekstiähän se vain on.
Ote ympärlläni tiukkenee, hänen huulensa alkavat hapuilla kaulaani. - Älä viitsi kulta, oliko sinulla huono päivä?
- Ei, mitä nyt potilas kuoli leikkauspöydälle. sanon hieman sarkastisesti.
Hän huokaisee syvään. Hän ei koskaan totu tähän.
- Tule tänne.
Makaan siinä, painan pääni hänen olkapäälleen. Hän on ottanut pikkutakkinsa pois kotiin tultuamme.
Lämmin käsi sujahtaa aamutakkini alle. Rakastan silkin kosketusta ihollani, siksipä minulla ei muunlaisia aamutakkeja olekaan.
- Olet niin lämmin ja pehmeä.
- Vai pehmeä...
Elokuva pyörii ruudussa, hän hyväilee hajamielisesti rintaani. Nännini alkavat hiljalleen kovettua.
Avaan pari ylintä nappia hänen kauluspaidastaan. - Ei sinun tarvitse pitää tätä näin tiukalla.
- No, se ylänappi nyt vain jäi kiinni.
Hän sammuttaa TV:n kaukosäätimellä. Olohuoneseen tulee melko pimeää. Vain katulamppuu luo valoa sinne. Sade rummuttaa ikkunalasia, vesinorot juoksevat ruutua pitkin.
Hän alkaa suudella minua kiihkeästi.
- Etkö sinä katsokaan elokuvaa, kiusoittelen häntä.
Hän hengähtää tyytyväisenä. Nousen sohvalta ja laitan pienen jalkalampun palamaan. En mene takaisin sohvalle. Laitan CD.n soimaan, suosikkiartistimme.
Menen hänen eteensä, hän katsoo minua kysyvästi. Alan hivuttaa hitaasti aamutakkia yltäni. Hänen ilmeensä on näkemisen arvoinen, kun hän näkee alusvaatteeni.
Mies edessäni on sanaton. - Olet näköjään käynyt taas ostoksilla.
- Vähän kävin...
Musiikki soi. Menen lähemmäs häntä, tarttuen rintaliivieni olkaimiin. Hän tarttuu minua tiukasti vyötäisiltä ja vetää minut syliinsä istumaan. Miten olenkaan kaivannut häntä päivän mittaan!
Hitaasti alan avata hänen kauluspaitansa nappeja. Hän laskee kätensä omieni päälle. Lopetan nappien avaamisen.
Hän katsoo minua syvälle silmiin.
Hän nousee seisomaan ja tarttuu käteeni. Menemme makuuhuoneeseen. Ulkona sataa edelleen kaatamalla.
Seison makuuhuoneen ikkunan ääressä. Sälekaihtimet ovat kiinni. Sateen äänessä on jotain äärimmäisen romanttista.
Mieheni seisoo sängyn vieressä hymyillen ja päätään puistellen. Annan katseeni vaeltaa alemmas: Alusvaatteeni ovat selvästikin tehneet häneen syvän vaikutuksen.
Hän tulee taakseni, ja jatkamme suutelemista puhumatta mitään. Levottomat käteni löytävät häpykumpuni, joka on korkea, aivan sileäksi ajeltu. Käyn yhä kuumemmaksi hänen liikutellessaan kahta sormeaan sisälläni.
Pelkään kosteuteni jo alkavan valua, kun hän istahtaa sängylle ja kutsuu minua katseellaan viereensä. Miten komea mies minulla onkaan.
Muutaman vuoden takaiset tapahtumat vilisevät mielessäni kuin filminauha. Yhteisestä kiinnostuksen kohteesta alkanut tapailumme, kuuma romanssimme, kihlautuminen, naimisiinmeno. Kaikki oli niin selvää alusta alkaen, kumpikin oli löytänyt puuttuvan puolikkaansa.
Hän vetää minut syliinsä. Voihkaisen tukahtuneesti. Hän tarttuu minua tukevalla otteella lanteista ja alkaa ohjailla täyttymystä kohti tyytyväisenä huokaillen.
Ote on tiukka, määrätietoinen, hän ei päästä minua vaihtamaan asentoa tällä kertaa. En kyllä hänen sylistään nousisikaan mihinkään.
Sade rummuttaa yltyvällä vauhdilla ikkunaruutuun.
Kello on jo paljon. Huudan - silläkin uhalla, että aamulla alaoven ilmoitustaululla on naapurin mummon kirjoittama lappu: "Eräästä tämän rapun asunnosta kuuluu naapureita häiritsevää meteliä vielä myöhään yöllä...asukkaita pyydetään lopettamaan naapureita häiritsevä toiminta"
Naapurin mummo lappuineen unohtuu, kun mieheni tiukentaa otettaan entisestään. Hän katsoo suoraan minuun sinisillä silmillään. Tartun häntä hartioista.
Siinä minua nai mies, jonka omakseni haluamisesta olin taannoin varmempi kuin mistään ikinä. Nai minua, vaimoaan, kuin viimeistä päivää.
Pilluni kouristelee hänen lihansa ympärillä, hän näyttää jo melkein tuskaiselta, pidättelee itseään.
- Anna tulla..., saan juuri ja juuri sanottua. Hän on mestari alallaan - monessakin mielessä. Tiukka, märkä pilluni supistelee valtaisan orgasmini myötä.
Hän vetäytyy minusta. Hetken vain lojumme sängyllä vierekkäin; kuunnellen toinen toisemme hiljalleen tasaantuvaa hengitystä.
Hän on siinä vieressäni, ihminen, jota rakastan eniten maailmassa. Nyt jo hieman uneliaana, tyydytettynä, katsoen minua mitään puhumatta. Katse kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.
- Hyvää hääpäivää, rakas.
Kosketan hänen poskeaan. Parrasänki tuntuu karhealta käteni alla.
Onneksi on kannettava. Käynnistän sen ja alan kirjoittaa, haluan saada artikkelin valmiiksi tänään. Virallisesti työaikani on jo päättynyt. Artikkelin julkaiseminen tunnetussa amerikkalaisessa kirurgian lehdessä on jokaisen kirurgin hartain toive, suoranainen päiväunien kohde.
Aurinko paistaa työhuoneeseeni jo melko lämpimästi, ottaen huomioon, että on vasta toukokuun alku. "Ryyppypyhät" ovat onneksi jo ohi - muistelen kammottavaa työsarkaa, alkoholimyrkytyksiä ja vatsahuuhteluita.
Keskeytän kirjoittamisen ja poistun ohjelmasta. Pelkkä taustakuva ikoneineen on nyt näkyvissä. Kuva on otettu Dubaissa viisi vuotta sitten, jolloin menimme naimisiin.
Voiko siitä tosiaan olla jo viisi vuotta, ihmettelen puoliääneen. Katseeni osuu väistämättä vasempaan nimettömääni. Kihlasormuksena tavallinen, kultainen, leveähkö, sileä sormus. Vihkisormuksessa kymmeniä virheettömiä timantteja. Sormus, jolla hän pyysi minua omakseen viisi vuotta sitten. Mieleeni palaa kuva minusta pyörähtelemässä häävalssia hänen käsivarsillaan, "Suvivalssin" soidessa, keväisen tuulen liehuttaessa valkoista pitsihuntua. Se peitti kasvoni kuin kyynelverho; en koskaan unohda hänen lempeää katsettaan, kun hän nosti hunnun.
Keskeytän muisteloni ja jatkan kirjoittamista. Haluan tänään vielä kotiinkin. Mieheni on luvannut tarjota tänään illallisen suosikkiravintolassamme.
En kuule oven kolahdusta. Huuliltani pääsee pelästynyt kirahdus, kun lämpimät kädet laskeutuvat hartioilleni.
- Täällä se rouva tohtori on, ja ihan yksin, kuulen tutun äänen. - Pääsin lähtemään töistä aikaisemmin ja päätin poiketa tätä kautta.
Ääni on korviahivelevä, matala, suorastaan samettinen.
- Pari riviä vielä, sitten tämä on valmis, sanon. - Toivon että tämä julkaistaisiin nyt.
Hän mittailee työhuoneeni lattiaa edes takaisin, katselee kirjahyllyäni ja tarttuu paksuun kirurgian kirjaan.
Hänen äänessään on naurua:
- Enhän minä ymmärrä tästä yhtään mitään.
Opus on nelivärikuvin varustettu. Lievä inhon ilme naamallan hän työntää sen takaisin täpötäyteen kirjahyllyyni.
- No joko tuli valmista?
Hän tulee taakseni laskien jälleen kätensä olkapäilleni. Tutut sormet löytävät niskani ja hartioideni kipupisteet nopeasti. Ulvaisen.
- Älä koske, sattuu niin.
Sormien ote muuttuu hellemmäksi.
- En minä kovasti. Oletpa sinä jumissa täältä.
Hän hieroo minua taitavilla sormillaan. Tosin mieluusti ottaisin nuo pitkät sormet jonnekin muualle, mutten vielä.
Useita tunteja kestänyt sappikivileikkaus tuntuuu edelleen selässäni. Olen seissyt melkein koko päivän.
Näen tähtiä, päässäni pyörii. Pitää varata aika hierojalle. Hän hieroo jäykkää niskaani saaden kylmät väreet juoksemaan selkäpiitäni pitkin.
- Mitä olet suunnitellut illaksi?
- Meidänhän piti mennä syömään, sanon. -Tämä artikkeli on nyt valmis, mennään.
Kävelemme käsi kädessä ulos sairaalasta, moikkailen matkalla parit tutut, jotka tulevat aulassa vastaan.
Sitten tajuntaani jysähtää: tänään ON viisivuotishääpäivämme.
En sano mitään: hän tietää kyllä, että muistan tärkeän päivämäärän.
Kuljemme käsi kädessä kävelykatua pitkin, hiljalleen kotiin.
- Oliko raskas päivä? hän kysyy.
- Ihan tavallinen.
Saavumme kotiin. Kiskon mustat mokkasaappaat jaloistani ja istahdan eteisen puhelinpenkille. Kylläpä jalkani ovatkin turvoksissa, hierovista työkenkieni pohjallisista huolimatta.
Hän menee makuuhuoneeseen vaihtamaan vaatteita. Pian hän tulee eteiseen tummansininen puku päällä. Sävähdän. Niin komea mies. Melankolia valtaa mieleni.
Hänen sydämensä on minun. Vain minulla on valta saada se lyömään onnesta tai murheesta.
Hääpäivämme tulee taas mieleeni. Tunnen kuinka yksinäinen kyynel alkaa juosta poskeani pitkin.
Näen hänen katseessaan syvää myötätuntoa.
- Itketkö sinä?
- Ei tässä mitään...
Otan nenäliinan ja pyyhkäisen kyyneleen pois.
Hän tulee aivan viereeni, vetäen minut seisomaan.
Katsoen minuun sinisillä silmillään sanoen:
- Rakastan sinua.
- Ja minä sinua.
Hänen silmissään on naurua. - Hyvää hääpäivää, rakas.
Vaihdamme pitkän suudelman.
Hän menee jälleen makuuhuoneeseen ja palaa sieltä eteiseen jotakin mukanaan. Hän ojentaa minulle pitkähkön, punaisella sametilla päällystetyn kotelon.
Uskomaton ajatus valtaa mieleni. Onko hän ostanut NE?
Korut, joita olen ihaillut koko talven, aina kulkiessani erään tunnetun, maineikkaan kultakaupan ohi.
Avaan kotelon ja henkäisen: siellä ne ovat.
Leveä, kultainen ranneketju, rubiineilla ja briljanteilla koristettu, kumpiakin jonossa vuorotellen. Kaulaketju on samanlainen, joskin hieman leveämpi.
- Kiitos kovasti, kulta, saan juuri ja juuri liikutukseltani sanottua.
Hän tulee minua lähemmäs ja ottaa kaulaketjun alustaltaan, laittaen sen kaulalleni. Hän joutuu tekemään hieman töitä jämäkän, jäykän lukon kanssa. Pitkät, lämpimät sormet hivelevät niskaani. Kädet siirtyvät vyötäröni ympärille, halausote tiukkenee.
- Pitääkö meidän lähteä syömään, hän kysyy karheasti.
- Minulla on kamala nälkä. Odota, käyn vaihtamassa vaatteita.
Menen kylyphuoneeseen ja siistin itseäni hieman. Sadattelen levinnyttä kajalia. Ei olisi pitänyt ostaa kälyisestä postimyynnistä mitään, vaan luottaa laatumerkkeihin.
Olen varannut miehelleni yllätyksen hääpäiväksi. Kirkkaanpunainen sukkanauhaliivi, jota reunustaa kullanvärinen pitsi. Lisäksi siihen sopivat rintaliivit ja stringit. Setti, joka ylitti alusvaatteiden hinnalle asettamani "henkilökohtaisen kipupisteen."
Olen jemmannut settiä alusvaateliikkeen muovipussissa kylpyhuoneessa pari viikkoa, jotta mieheni ei näkisi alusvaatteita.
Vilkaisen itseäni peilistä, meikki kelvannee vielä. Suihkautan hieman Organzaa kaulalleni ja rintojeni väliin. Se parfyymi saa mieheni aivan kuumaksi, aivan kuten hänen Lagerfeldinsä minut.
Ylläni on punainen, pitkähihainen pitsimekko, joka vaatii kantajaltaan uhkeita rintoja ja sopusuhtaista takamusta, ne minulla on molemmat.
Astun kylpyhuoneesta eteiseen ja alan vetää saappaita jalkaani.
Hän karauttaa kurkkuaan, näen että hänen mielensä tekisi jo.
- Mennään.
Ravintolaan ei ole pitkä matka. Vakiopöytämme on vapaana, sitä ei useinkaan tarvitse edes varata. Valaistus on hämyinen, ja musiikki soi juuri sopivan vaimeasti.
Tilaamme, ja ruoka tuodaan nopeasti. Täällä palvelu on aina nopeaa ja ystävällistä.
Illastamme kaikessa rauhassa, puhelemme niitä näitä, mutta emme työasioita.
Käteni hakeutuu koettamaan massiivista ketjua kaulallani.
Olen todella otettu lahjasta.
Ulkona ilta pimenee. Ravintola ei ole kovin myöhään auki; valomerkki annetaan jo ennen puoltayötä. Lähdemme kotiin. Edessä on lauantai, ei ole kiirettä mihinkään.
Hän nousee rivakkaa tahtia portaat ylös neljänteen kerrokseen. Huohotan ponnistuksesta, hän vitsailee jotakin yleiskunnosta.
Alkamassa on eroottinen elokuva. - Hei, tämän kielihän on sinulle, katso, näytän hänelle ohjelmatietoja lehden TV-liitteestä.
Hän naurahtaa.
- No niinpä näkyy. Jos alkua katsoisi.
Elokuva on klassikko. Alkutekstit pyörähtävät ruutuun - outoja kirjaimia.
- Tämä onkin lyhentämätön versio, olisi kiva katsoa edes vähän aikaa.
- Siitä vain, käyn ottamassa tämän mekon pois.
Vaihdan silkkisen aamutakin ylleni, uudet alusvaatteet jäävät sen alle.
Istahdan hänen viereensä sohvalle, hän vetää minut kainaloonsa. Ei ole kiirettä minnekään, elokuva menee eteenpäin. Sadepisarat alkavat ropsahdella ikkunaruutuun.
Pian sade yltyy.
- Kesän ensimmäinen kunnon sade, näköjään.
Elokuva on sensuroimaton versio, ja siksi se tuleekin niin myöhään.
- Kaikkea sinäkin käännät, tuhahdan. - Minusta ei tuollaiseen akrobatiaan olisi!
- Rakas, älä nyt, tekstiähän se vain on.
Ote ympärlläni tiukkenee, hänen huulensa alkavat hapuilla kaulaani. - Älä viitsi kulta, oliko sinulla huono päivä?
- Ei, mitä nyt potilas kuoli leikkauspöydälle. sanon hieman sarkastisesti.
Hän huokaisee syvään. Hän ei koskaan totu tähän.
- Tule tänne.
Makaan siinä, painan pääni hänen olkapäälleen. Hän on ottanut pikkutakkinsa pois kotiin tultuamme.
Lämmin käsi sujahtaa aamutakkini alle. Rakastan silkin kosketusta ihollani, siksipä minulla ei muunlaisia aamutakkeja olekaan.
- Olet niin lämmin ja pehmeä.
- Vai pehmeä...
Elokuva pyörii ruudussa, hän hyväilee hajamielisesti rintaani. Nännini alkavat hiljalleen kovettua.
Avaan pari ylintä nappia hänen kauluspaidastaan. - Ei sinun tarvitse pitää tätä näin tiukalla.
- No, se ylänappi nyt vain jäi kiinni.
Hän sammuttaa TV:n kaukosäätimellä. Olohuoneseen tulee melko pimeää. Vain katulamppuu luo valoa sinne. Sade rummuttaa ikkunalasia, vesinorot juoksevat ruutua pitkin.
Hän alkaa suudella minua kiihkeästi.
- Etkö sinä katsokaan elokuvaa, kiusoittelen häntä.
Hän hengähtää tyytyväisenä. Nousen sohvalta ja laitan pienen jalkalampun palamaan. En mene takaisin sohvalle. Laitan CD.n soimaan, suosikkiartistimme.
Menen hänen eteensä, hän katsoo minua kysyvästi. Alan hivuttaa hitaasti aamutakkia yltäni. Hänen ilmeensä on näkemisen arvoinen, kun hän näkee alusvaatteeni.
Mies edessäni on sanaton. - Olet näköjään käynyt taas ostoksilla.
- Vähän kävin...
Musiikki soi. Menen lähemmäs häntä, tarttuen rintaliivieni olkaimiin. Hän tarttuu minua tiukasti vyötäisiltä ja vetää minut syliinsä istumaan. Miten olenkaan kaivannut häntä päivän mittaan!
Hitaasti alan avata hänen kauluspaitansa nappeja. Hän laskee kätensä omieni päälle. Lopetan nappien avaamisen.
Hän katsoo minua syvälle silmiin.
Hän nousee seisomaan ja tarttuu käteeni. Menemme makuuhuoneeseen. Ulkona sataa edelleen kaatamalla.
Seison makuuhuoneen ikkunan ääressä. Sälekaihtimet ovat kiinni. Sateen äänessä on jotain äärimmäisen romanttista.
Mieheni seisoo sängyn vieressä hymyillen ja päätään puistellen. Annan katseeni vaeltaa alemmas: Alusvaatteeni ovat selvästikin tehneet häneen syvän vaikutuksen.
Hän tulee taakseni, ja jatkamme suutelemista puhumatta mitään. Levottomat käteni löytävät häpykumpuni, joka on korkea, aivan sileäksi ajeltu. Käyn yhä kuumemmaksi hänen liikutellessaan kahta sormeaan sisälläni.
Pelkään kosteuteni jo alkavan valua, kun hän istahtaa sängylle ja kutsuu minua katseellaan viereensä. Miten komea mies minulla onkaan.
Muutaman vuoden takaiset tapahtumat vilisevät mielessäni kuin filminauha. Yhteisestä kiinnostuksen kohteesta alkanut tapailumme, kuuma romanssimme, kihlautuminen, naimisiinmeno. Kaikki oli niin selvää alusta alkaen, kumpikin oli löytänyt puuttuvan puolikkaansa.
Hän vetää minut syliinsä. Voihkaisen tukahtuneesti. Hän tarttuu minua tukevalla otteella lanteista ja alkaa ohjailla täyttymystä kohti tyytyväisenä huokaillen.
Ote on tiukka, määrätietoinen, hän ei päästä minua vaihtamaan asentoa tällä kertaa. En kyllä hänen sylistään nousisikaan mihinkään.
Sade rummuttaa yltyvällä vauhdilla ikkunaruutuun.
Kello on jo paljon. Huudan - silläkin uhalla, että aamulla alaoven ilmoitustaululla on naapurin mummon kirjoittama lappu: "Eräästä tämän rapun asunnosta kuuluu naapureita häiritsevää meteliä vielä myöhään yöllä...asukkaita pyydetään lopettamaan naapureita häiritsevä toiminta"
Naapurin mummo lappuineen unohtuu, kun mieheni tiukentaa otettaan entisestään. Hän katsoo suoraan minuun sinisillä silmillään. Tartun häntä hartioista.
Siinä minua nai mies, jonka omakseni haluamisesta olin taannoin varmempi kuin mistään ikinä. Nai minua, vaimoaan, kuin viimeistä päivää.
Pilluni kouristelee hänen lihansa ympärillä, hän näyttää jo melkein tuskaiselta, pidättelee itseään.
- Anna tulla..., saan juuri ja juuri sanottua. Hän on mestari alallaan - monessakin mielessä. Tiukka, märkä pilluni supistelee valtaisan orgasmini myötä.
Hän vetäytyy minusta. Hetken vain lojumme sängyllä vierekkäin; kuunnellen toinen toisemme hiljalleen tasaantuvaa hengitystä.
Hän on siinä vieressäni, ihminen, jota rakastan eniten maailmassa. Nyt jo hieman uneliaana, tyydytettynä, katsoen minua mitään puhumatta. Katse kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.
- Hyvää hääpäivää, rakas.
Kosketan hänen poskeaan. Parrasänki tuntuu karhealta käteni alla.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kaunista ja kiihottavaa! Näin sen pitääkin olla, rakkaus onkaunista ja antoisaa. Pakko mennä purkamaan paineita...