JULMA MAAILMA
.-Sotilaat ottivat riuskan otteen minusta ja veljestäni.Emme pystyneet rimpuilemaan vastaan.-
Olin muiden toisenluokan kansalaisten kanssa matkalla Auschwitziin.
Meidät molemmat luettiin sotarikollisiksi.Furherin lakien mukaan myös kehitysvammaisiksi ,jotka eivät saisi enää elää..
Makasin junavaunun nurkassa veli jalkaani maaten.Toistuva ratakiskojen ääni ja valonpilkahdukset kalteri-ikkunoista,pelko ja kipu olivat uusia asioita minulle.Pidin veljeni kämmentä hellästi käsilläni.Paijailin sitä.
Aistin ahdistuneisuutta.Kaksi pitkää miestä seisoi junavaunun suuren oven edessä kahden ison aseen kanssa. Heidän katseensa olivat kylmiä.Heillä ei varmasti ollut näin rakastavaa veljeä.Silitin häntä.Veli kääntyi.Hänen katseensa kertoi kaiken.Silloin muistin:Isä ja äiti,jotka jättivät minut hoitokotiin.Itkun sekaisin tuntein erosin silloin veljestäni ja perheestäni. Lapsuutteni vietin yksin.Eräänä päivänä hoitokodin oven eteen oli jätetty pahoin haavoittunut poika.Vaistomaisesti joka aamu olin katsonut puisesta ovesta ulos ja silloin näin..Se oli veljeni.Siitä asti olimme viettäneet yhdessä kumpaakin tukien ja rakastaen"kunnes"
-Me selviämme kyllä,sanoin.Veljeni levitti hänen tavanomaisen hymynsä.
-Niin,hän sanoi hiljaa,mutta sanoi ensimmäistä kertaa ikinä
En ollut puhunut mitään sitten lapsuuteni.Olin sota-ajan lapsi. Perheeni oli saksalaisten salaisten poliisien tappolistalla.Minä myös veljeni kanssa.En ikinä ollut heidän suosiossaan.Siksi he eivät piilottaneet minua.Ainoastaan rakkaan veljeni, joka ikinä ei kuullut totuutta.Hän Sairastui luultavasti juuri sen takia.Lopulta salainen poliisi sai meidät kiinni pienestä kylästä.He Tappoivat isän ja äidin.Minut he vangiksivat ja kiduttivat. Lopulta minun oli suostuttava heidän vaatimukseensa. Toisessa jalassani oli kuolio,olin menettänyt puhekykyni,veren tahriman ruumiini,tuskan ja kivun painostaessa suostuin heidän vaatimukseensa:-Vie meidät veljesi luo.Sitä en ikinä anna anteeksi.
Yö oli tulossa.Kalteri-ikkunoista tullut valo himmeni ja kylmyys lisääntyi.Käperryin lähemmäksi veljeäni.Kahleet puristivat tunnottomia jalkojani ja ranteitani.Puhe ainoastaan rauhotti tunteitani.Olimme keskustelleet asioista.Kerroin hänelle sen mitä hänen piti saada tietää.Veli katsoi hiljaa miettien.
-Rakastan sinua.
-En olisi voinut elää enää ilman sinua,olisin kuollut suruun,veli sanoi.
-Elämä itsessään on julmaa.
-Mutta minun elämäni ei ole enää julmaa,minulla on sinut.
-Jos nyt kuolemme niin se ei tarkoita sitä että elämämme olisi päättynyt.
-Se on vasta alkamassa ja mikä ihaninta onnessa.
Yö oli jo tullut.Katossa paloi heikosti pieni hehkulamppu.Veli oli sulkenut silmänsä luultavasti nukkui.
Minä siihen en pystynyt.Katsoin muita kärsiviä ihmisiä ,heidän valituksena piti pakostakin hereillä.
Samalla junan pilli vihelsi.Olimmeko jo perillä? Kuului kaksi kupeaa tömähdystä,sitten räjähti.
Juna vaunun keinahti raiteelta pois kaatuen 12:sta vaunullaan maahan kyljelleen.Lumi tuiskusi lähteneestä teräsovesta sisään.
Kaksi vartijaa ,jotkaa eivät olleet kahleissa kiinni,lensivät junavaunun seinää vasten.
Toisessa päässä olevat vangit roikkuivat kahleista käsien varassa.He huusivat tuskasta.Olimme junavaunun rikkoutuneen teräsoven vieressä.Yritimme riehtoa kahleista irti mutta turhaan.Ulkoa kuului aseiden laukauksia ja saksalaisten sotilaiden avunhuutoja.Sitten kuului selvästi puolaisten kieltä.Teräskahleissa oli varaa liikkua noin metri suuntaansa ja juuri sen verran minulla oli aukolle matkaa.Lumi pyrytti sakeasti junavaunuun.-Ne ovat puolalaisia vastarintaliikkeenedustajia.
-Osaan puhua puolaa , kymmenen vuotta hoitokodissa kuulin erilaisten siirtolaisten puhuvan sitä,jos vain muistaisin miten.
Samalla oven nurkasta katsoi pitkä mies.
-Onko täällä johtajaa
Hän tuli pienestä suuaukosta sisäpuolelle ja katsoi ympärilleen.Valittavien ihmisten ääni pahensi tilannetta.
-Ymmärrätkö hänen puhettaan,sanoin veljelleni.
-Hei hyvä mies,voisitko avata minut ja ystäväni kahleistamme?
Mies katsoi minua vieroksuen.
-En jos johtaja ei niin sano ja johtaja on jossain täällä vaunussa.
-Vapautatko meidät jos sanon missä johtaja on.
Mies katsoi hetken miettien.
-Kyllä.
-Minä tiedän missä johtaja on ja jos vapautat minut ja ystäväni niin näytän.
Syvästi epäröiden mies lopulta suostui.
Veli katsoi minua.Muistini oli alkanut palautua enkä enään unohdellut asioita.
Mies otti tiirikan taskustaan.Pieni metallinen tikku ,jolla sai ihmeitä aikaan.Muiden vankien huuto ja meteli vain yltyi.
Olimme vapaita veli vain ei pystynyt kävelemään.
-On teidän kannalta parasta ,että löydätte johtajan tai muuten tapan teidät.
-Ymmärrän,sanoin
Otin veljeni olalleni vaikka kuinka hän vastusti.Mies meni edeltä ulos.
Me perässä.Ulkona oli kauhea myrsky. Tuuli tuiversi ja kylmyys tuntui paljon pahemmalta.
Juna oli kaatunut kyljelleen loivaan alamäkeen.Ainoastaan ratsumiesten kiinnittämät köydet pitivät junan paikallaan.
Ulkona oli noin 100 puolalaista.
-Veli nyt meillä on mahdollisuus paeta.
-Jätä minut tähän ,vaikeutan vain matkaasi,hän sanoi.
Kaaduin maahan.-Enää en eroa sinusta!
Puolalainen katsoi meihin.
-Nyt näyttäkää tai kuolette.
-Olet hyvä ihminen veli ja sinun pitää saada elää ja kuten sanoit että elämämme on vasta alkamassa onnessa,hän sanoi.
-Junavaunun takana on tuon miehen hevonen.
-Pakene sillä niin kauas länteen kun voit niin kauan että pääset asutuksille,jossa voit jäädä aloilleen.
-Minä turvaan selustaasi kuolleen vartijoiden aseilla.
Lumi tuiskusi kauheasti.
Veli ryömi maata pitkin takaisin vaunulle.
-Mitä hän tekee?puolalainen mies sanoi.
Itkun purskahdellessa.-Hän palaa takaisin vaunuun ,koska vaikeuttaa vain johtajasi löytymistä.
-Kaikin niin parempi.
Puolalainen mies katseli ,samalla ase laukesi takanani.
Puolainen mies kaatui lumeen.
-Mene jo!hän sanoi.
-Rakastan sinua aina ja tulen rakastamaan.
Samalla muut puolalalaiset huomasivat pakoyritykseni ja alkoivat ampumaan ,mutta onneksi hudein.
Hyppäsin mustan pitkäkarvaisen hevosen selkään ja katsoin viimeisen kerran veljeäni.
En voinut olla itkemättä
-Hyvästi!

Vastaukset 1
Vanhimmat
???