Suomalaisen lapsuuden haavat

josta pari kirjoittajaa jo mainitsikin, oli ilmeisesti tyypillistä joka koulussa. Itsekin jouduin sen huomaamaan ,kun ei ollut rikkaasta perheestä. Kotona olin jostain syystä perheen musta lammas, josta nöyryyttämisellä tehtiin arka, ujo, huonon itsetunnon omaava aikuinen. Olin syyllinen asioihin mitä en edes tehnyt ja minulle hoettiin: Sä et ole mitään ja susta ei tule mitään, et tule pärjäämään tässä maailmassa. Ei minusta sitten tullutkaan mitään. Olen työtön keski-ikäinen mitäänsanomaton ,joutava ihminen, jolla kuitenkin jostain syystä on taistelijan luonne, olen herkkä puolustamaan heikkoja, kuuntelen ja juttelen mielelläni outojenkin ihmisten kanssa.

ongelmani.
Elin aika onnelisena aina 15-uotiaaksi asti.

Tietysti koulu keljutti, mutta opettajta eivät olleet minulle alistava auktoriteetti, vaan enneminkin haaste.
"eikös tuo pakan hermustu koskaan"
No ei tietenkään koska suurin osa opettajista oli opikelleet juuri 60-luvulla, eli 70-luvun loppupuolella heillä silmät ei juurikaan liikkuneet vielä aamupäivällä ja iltapäivä peruskoulssa olikin liikuntaa tai teknistätyötä.

Kirkkokaan ei haitannut,, kun rippikoulussa opetettiin sitä kohtaa isämeidänrukouksesta, jossa sanotaan " anna meidän syntimme anteeksi niin kuin mekin annme anteeksi niille jotka ovat meitä vastaan rikkoneet". Minä jäin ihmettelemään että kenelles minunpitäisi antaa anteeksi??

Mutta myönnättäköön se että olin pienenä hyvä uhohtamaan murheita. valitettavasti nykyisin on vähän vaikeampaa.