voisittekst kertoo mitä mieltä ootte näist mun tekemist novelleist
Lapsissa on tulevaisuus
Metsä oli peloissaan.Lähestyvä suuri voima oli saanut kaikki pois tolaltaan.Pahat henget vaeltelivat taivaalla sysimustassa yössä.
Ne odottivat,odottivat häntä.Torahammassusien ulvonta kuului kovempaa ja kovempaa.Sykäyksittäin välähteli verenpunainen valo.
Enteet olivat käymässä toteen ,mitä kukaan ei tapahtuvan...Viimeinen tulilohikäärme.
Kaukana Pohjoisessa syntyi samalla poika Aatami,sen nimen he antoivat kuningas Eremiaksen ja Elesibethin pikku prinssille.Hänellä oli pulleat posket,siniset silmät ja vaalea kiharainen tukka.
-Miten kaunis hän on,äiti kuiskasi.
Eremias katsoi suuren marmorisen linnan ikkunasta valtakuntaansa ja sitä kauemmas.
-Hän on kohta täällä,Eremias sanoi.
-Hän on tullut hakemaan poikaani.
-Olemme vanhoja emmekä saa enää lapsia,Eremias huokaisi.
Hän katsoi vaimoaan ja lasta.Lapsen rääkäissyt ja viaton katse.
-Me taistelemme lapsestamme viimeiseen asti ja vielä sittenkin taistelemme.
-Ihmisten jalonsuvun pitää jatkua ainiaan.
-Jos sotisimme saisimme vastaamme kaiken pahan:Manalan,maanpäällisen pahuuden,pirun ja sen...
-Ihmiskunta olisi vaarassa tuhoutua kokonaan!
Kauan sitten taivas ja manala sopivat kuninkaan lapsesta,joka tulisi perimään kaiken, kaiken pahan.
"Lapsen katse" Hiljaisuus,kuoleman hiljaisuus.
Armeijat ovat valmiina ympäri valtakuntaa odottamassa käsk yäni.Lisäksi muut armeijat ovat luvannet tukea minua,kuningasta.
-Emme voi voittaa sodalla,kuningatar sanoi.
-Kansa ,kuten armeijakin kääntyisivät meitä vastaan.
-Sota ja tappaminen on pahaa ja pahuus on meitä vastassa.
-Mitä minä oikein ajattelinkaan!kuningas huusi.
Synkkyydessä,mustuudessa paikassa,jossa olet poissa kuulet sireenin ,toivo herää sussa valon rakkaus,hellyys ja hyvyys.
-Lapsi vain itse tietää suuntansa.
-Siksi me emme voi tehdä mitään ,ainoastaan vioimme rakastaa.
___________________________________________________________________________________________________
Julma maailma
.-Sotilaat ottivat riuskan otteen minusta ja veljestäni.Emme pystyneet rimpuilemaan vastaan.-
Olin muiden toisenluokan kansalaisten kanssa matkalla Auschwitziin.
Meidät molemmat luettiin sotarikollisiksi.Furherin lakien mukaan myös kehitysvammaisiksi ,jotka eivät saisi enää elää..
Makasin junavaunun nurkassa veli jalkaani maaten.Toistuva ratakiskojen ääni ja valonpilkahdukset kalteri-ikkunoista,pelko ja kipu olivat uusia asioita minulle.Pidin veljeni kämmentä hellästi käsilläni.Paijailin sitä.
Aistin ahdistuneisuutta.Kaksi pitkää miestä seisoi junavaunun suuren oven edessä kahden ison aseen kanssa. Heidän katseensa olivat kylmiä.Heillä ei varmasti ollut näin rakastavaa veljeä.Silitin häntä.Veli kääntyi.Hänen katseensa kertoi kaiken.Silloin muistin:Isä ja äiti,jotka jättivät minut hoitokotiin.Itkun sekaisin tuntein erosin silloin veljestäni ja perheestäni. Lapsuutteni vietin yksin.Eräänä päivänä hoitokodin oven eteen oli jätetty pahoin haavoittunut poika.Vaistomaisesti joka aamu olin katsonut puisesta ovesta ulos ja silloin näin..Se oli veljeni.Siitä asti olimme viettäneet yhdessä kumpaakin tukien ja rakastaen"kunnes"
-Me selviämme kyllä,sanoin.Veljeni levitti hänen tavanomaisen hymynsä.
-Niin,hän sanoi hiljaa.
En ollut puhunut mitään sitten lapsuuteni.Olin sota-ajan lapsi. Perheeni oli saksalaisten salaisten poliisien tappolistalla.Minä myös veljeni kanssa.En ikinä ollut heidän suosiossaan.Siksi he eivät piilottaneet minua.Ainoastaan rakkaan veljeni, joka ei koskaan kuullut totuutta.Hän Sairastui luultavasti juuri sen takia.Lopulta salainen poliisi sai meidät kiinni pienestä kylästä.He Tappoivat isän ja äidin.Minut he vangiksivat ja kiduttivat. Lopulta minun oli suostuttava heidän vaatimukseensa. Toisessa jalassani oli kuolio,olin menettänyt puhekykyni,veren tahriman ruumiini,tuskan ja kivun painostaessa suostuin heidän vaatimukseensa:-Vie meidät veljesi luo.Sitä en ikinä anna anteeksi.
Yö oli tulossa.Kalteri-ikkunoista tullut valo himmeni ja kylmyys lisääntyi.Käperryin lähemmäksi veljeäni.Kahleet puristivat tunnottomia jalkojani ja ranteitani.Puhe ainoastaan rauhotti tunteitani.Olimme keskustelleet asioista.Kerroin hänelle sen mitä hänen piti saada tietää.Veli katsoi hiljaa miettien.
-Rakastan sinua.
-En olisi voinut elää enää ilman sinua,olisin kuollut suruun,veli sanoi.
-Elämä itsessään on julmaa.
-Mutta minun elämäni ei ole enää julmaa,minulla on sinut.
-Jos nyt kuolemme niin se ei tarkoita sitä että elämämme olisi päättynyt.
-Se on vasta alkamassa ja mikä ihaninta onnessa.
Yö oli jo tullut.Katossa paloi heikosti pieni hehkulamppu.Veli oli sulkenut silmänsä luultavasti nukkui.
Minä siihen en pystynyt.Katsoin muita kärsiviä ihmisiä ,heidän valituksena piti pakostakin hereillä.
Samalla junan pilli vihelsi.Olimmeko jo perillä? Kuului kaksi kupeaa tömähdystä,sitten räjähti.
Juna vaunun keinahti raiteelta pois kaatuen 12:sta vaunullaan maahan kyljelleen.Lumi tuiskusi lähteneestä teräsovesta sisään.
Kaksi vartijaa lensivät junavaunun seinää vasten.
Toisessa päässä olevat vangit roikkuivat kahleista käsien varassa.He huusivat tuskasta.Olimme junavaunun rikkoutuneen teräsoven vieressä.Yritimme riehtoa kahleista irti mutta turhaan.Ulkoa kuului aseiden laukauksia ja saksalaisten sotilaiden avunhuutoja.Sitten kuului selvästi puolan kieltä.Teräskahleissa oli varaa liikkua noin metri suuntaansa ja juuri sen verran minulla oli aukolle matkaa.Lumi pyrytti sakeasti junavaunuun.-Ne ovat puolalaisia vastarintaliikkeenedustajia.
-Osaan puhua puolaa , kymmenen vuotta hoitokodissa kuulin erilaisten siirtolaisten puhuvan sitä,jos vain muistaisin miten.
Samalla oven nurkasta katsoi pitkä mies.
-Onko täällä johtajaa
Hän tuli pienestä suuaukosta sisäpuolelle ja katsoi ympärilleen.Valittavien ihmisten ääni pahensi tilannetta.
-Ymmärrätkö hänen puhettaan,sanoin veljelleni.
-Hei hyvä mies,voisitko avata minut ja ystäväni kahleistamme?
Mies katsoi minua vieroksuen.
-En jos johtaja ei niin sano ja johtaja on jossain täällä junassa.
-Vapautatko meidät jos sanon missä johtaja on.
Mies katsoi hetken miettien.
-Kyllä.
-Minä tiedän missä johtaja on ja jos vapautat minut ja ystäväni niin näytän.
Syvästi epäröiden mies lopulta suostui.
Veli katsoi minua.Muistini oli alkanut palautua enkä enään unohdellut asioita.
Mies otti tiirikan taskustaan.Pieni metallinen tikku ,jolla sai ihmeitä aikaan.Muiden vankien huuto ja meteli vain yltyi.
Olimme vapaita veli vain ei pystynyt kävelemään.
-On teidän kannalta parasta ,että löydätte johtajan tai muuten tapan teidät.
-Ymmärrän,sanoin
Otin veljeni olalleni vaikka kuinka hän vastusti.Mies meni edeltä ulos.
Me perässä.Ulkona oli kauhea myrsky. Tuuli tuiversi ja kylmyys tuntui paljon pahemmalta.
Juna oli kaatunut kyljelleen loivaan alamäkeen.Ainoastaan ratsumiesten kiinnittämät köydet pitivät junan paikallaan.
Ulkona oli noin paljon puolalaisia.
-Veli nyt meillä on mahdollisuus paeta,sanoin.
-Jätä minut tähän ,vaikeutan vain matkaasi,hän sanoi.
Kaaduin maahan.-Enää en eroa sinusta!
Puolalainen katsoi meihin uhkaavasti.
-Olet hyvä ihminen veli ja sinun pitää saada elää ja kuten sanoit että elämämme on vasta alkamassa onnessa,hän sanoi.
-Junavaunun takana on tuon miehen hevonen.
-Pakene sillä niin kauas kun voit niin kauan että pääset asutuksille,jossa voit jäädä aloilleen.
-Minä turvaan selustaasi kuolleen vartijoiden aseilla.
-Kyllä sinä pärjäät,veli sanoi
Lumi pyrytti.
Veli ryömi maata pitkin takaisin vaunulle.
-Mitä hän tekee?puolalainen mies sanoi.
.-Hän palaa takaisin vaunuun ,koska vaikeuttaa vain johtajasi löytymistä.
-Kaikin niin parempi.
Puolalainen mies oli juuri sanomaisillaan jotain kun kuului kiväärin laukaus.
Mies kaatui lumeen.
Sakeassa lumipyryssä oli vaikea huomata tapahtunutta.Juoksin minkä jaloistani pääsin hevoselle ,joka oli hermostunut.
En katsonut taakseni. Hyppäsin kömpelösti mustan pitkäkarvaisen hevosen selkään ja lähdin pois mitään ajattelematta,pois veljeni luota.
__________________________________________________________________________________________________________
Kesäyön tuoksu
Tuoksu,tuoksu tuo ajatuksia menneisyydestä.Rakkautta ja naurua.Oli kesäyö,rakkautta ilmassa.Olin daamini kanssa viltin päällä.
Katselimme tähtiä ja kuuta.Se oli kuin unta.Hän oli kuvankaunis,minä tavallinen kaivostyömies.Muistan sen kuin eilisen.
Välillä suutelimme himokkaasti.Sain kosketella hänen pakaroitaan hellästi.Olimme lähekkäin.Tunsin kylmiä väreitä,hyviä sellaisia,mutta sitä enempää en olisi halunnut muistaa.Tuuli puhalsi,puut huojuivat ja korpit raakkuivat.Häntä oli ammuttu.Naistani oli ammuttu päähän,mutta en se minä ollut vaan joku muu minussa.Syleilin häntä ja ammuin kaksi kerta vielä rintaan.Itkin ja peitin hänet viltillä.Sitten vieritin hänet jokeen.
____________________________________________________________________________________________________________
Kesäyön tuoksu heräti tunteeni sieluttomassa huoneessa.Sinä hetkenä tiesin olleeni oikeassa.Oli kesäyö.Taivas kimmelsi ja minä oli daamini kanssa viltillä.Suutelimme ja koskettelimme toisiamme.Mieleni sanoi,että anna hänen syntinsä anteeksi.Niin teinkin.Itse en uskonut tehneesi sitä,ampuneeni naistani,muta niin tein.Se tuotti fyysistä tuskaa,mutta henkisesti tiesin tehneeni oikein.
____________________________________________________________________________________________________________
Muistan daamini,kuvankauniin sellaisen,jonka annoin päästä taivaaseen kauniina kesäyönä.
Lapsissa on tulevaisuus
Metsä oli peloissaan.Lähestyvä suuri voima oli saanut kaikki pois tolaltaan.Pahat henget vaeltelivat taivaalla sysimustassa yössä.
Ne odottivat,odottivat häntä.Torahammassusien ulvonta kuului kovempaa ja kovempaa.Sykäyksittäin välähteli verenpunainen valo.
Enteet olivat käymässä toteen ,mitä kukaan ei tapahtuvan...Viimeinen tulilohikäärme.
Kaukana Pohjoisessa syntyi samalla poika Aatami,sen nimen he antoivat kuningas Eremiaksen ja Elesibethin pikku prinssille.Hänellä oli pulleat posket,siniset silmät ja vaalea kiharainen tukka.
-Miten kaunis hän on,äiti kuiskasi.
Eremias katsoi suuren marmorisen linnan ikkunasta valtakuntaansa ja sitä kauemmas.
-Hän on kohta täällä,Eremias sanoi.
-Hän on tullut hakemaan poikaani.
-Olemme vanhoja emmekä saa enää lapsia,Eremias huokaisi.
Hän katsoi vaimoaan ja lasta.Lapsen rääkäissyt ja viaton katse.
-Me taistelemme lapsestamme viimeiseen asti ja vielä sittenkin taistelemme.
-Ihmisten jalonsuvun pitää jatkua ainiaan.
-Jos sotisimme saisimme vastaamme kaiken pahan:Manalan,maanpäällisen pahuuden,pirun ja sen...
-Ihmiskunta olisi vaarassa tuhoutua kokonaan!
Kauan sitten taivas ja manala sopivat kuninkaan lapsesta,joka tulisi perimään kaiken, kaiken pahan.
"Lapsen katse" Hiljaisuus,kuoleman hiljaisuus.
Armeijat ovat valmiina ympäri valtakuntaa odottamassa käsk yäni.Lisäksi muut armeijat ovat luvannet tukea minua,kuningasta.
-Emme voi voittaa sodalla,kuningatar sanoi.
-Kansa ,kuten armeijakin kääntyisivät meitä vastaan.
-Sota ja tappaminen on pahaa ja pahuus on meitä vastassa.
-Mitä minä oikein ajattelinkaan!kuningas huusi.
Synkkyydessä,mustuudessa paikassa,jossa olet poissa kuulet sireenin ,toivo herää sussa valon rakkaus,hellyys ja hyvyys.
-Lapsi vain itse tietää suuntansa.
-Siksi me emme voi tehdä mitään ,ainoastaan vioimme rakastaa.
___________________________________________________________________________________________________
Julma maailma
.-Sotilaat ottivat riuskan otteen minusta ja veljestäni.Emme pystyneet rimpuilemaan vastaan.-
Olin muiden toisenluokan kansalaisten kanssa matkalla Auschwitziin.
Meidät molemmat luettiin sotarikollisiksi.Furherin lakien mukaan myös kehitysvammaisiksi ,jotka eivät saisi enää elää..
Makasin junavaunun nurkassa veli jalkaani maaten.Toistuva ratakiskojen ääni ja valonpilkahdukset kalteri-ikkunoista,pelko ja kipu olivat uusia asioita minulle.Pidin veljeni kämmentä hellästi käsilläni.Paijailin sitä.
Aistin ahdistuneisuutta.Kaksi pitkää miestä seisoi junavaunun suuren oven edessä kahden ison aseen kanssa. Heidän katseensa olivat kylmiä.Heillä ei varmasti ollut näin rakastavaa veljeä.Silitin häntä.Veli kääntyi.Hänen katseensa kertoi kaiken.Silloin muistin:Isä ja äiti,jotka jättivät minut hoitokotiin.Itkun sekaisin tuntein erosin silloin veljestäni ja perheestäni. Lapsuutteni vietin yksin.Eräänä päivänä hoitokodin oven eteen oli jätetty pahoin haavoittunut poika.Vaistomaisesti joka aamu olin katsonut puisesta ovesta ulos ja silloin näin..Se oli veljeni.Siitä asti olimme viettäneet yhdessä kumpaakin tukien ja rakastaen"kunnes"
-Me selviämme kyllä,sanoin.Veljeni levitti hänen tavanomaisen hymynsä.
-Niin,hän sanoi hiljaa.
En ollut puhunut mitään sitten lapsuuteni.Olin sota-ajan lapsi. Perheeni oli saksalaisten salaisten poliisien tappolistalla.Minä myös veljeni kanssa.En ikinä ollut heidän suosiossaan.Siksi he eivät piilottaneet minua.Ainoastaan rakkaan veljeni, joka ei koskaan kuullut totuutta.Hän Sairastui luultavasti juuri sen takia.Lopulta salainen poliisi sai meidät kiinni pienestä kylästä.He Tappoivat isän ja äidin.Minut he vangiksivat ja kiduttivat. Lopulta minun oli suostuttava heidän vaatimukseensa. Toisessa jalassani oli kuolio,olin menettänyt puhekykyni,veren tahriman ruumiini,tuskan ja kivun painostaessa suostuin heidän vaatimukseensa:-Vie meidät veljesi luo.Sitä en ikinä anna anteeksi.
Yö oli tulossa.Kalteri-ikkunoista tullut valo himmeni ja kylmyys lisääntyi.Käperryin lähemmäksi veljeäni.Kahleet puristivat tunnottomia jalkojani ja ranteitani.Puhe ainoastaan rauhotti tunteitani.Olimme keskustelleet asioista.Kerroin hänelle sen mitä hänen piti saada tietää.Veli katsoi hiljaa miettien.
-Rakastan sinua.
-En olisi voinut elää enää ilman sinua,olisin kuollut suruun,veli sanoi.
-Elämä itsessään on julmaa.
-Mutta minun elämäni ei ole enää julmaa,minulla on sinut.
-Jos nyt kuolemme niin se ei tarkoita sitä että elämämme olisi päättynyt.
-Se on vasta alkamassa ja mikä ihaninta onnessa.
Yö oli jo tullut.Katossa paloi heikosti pieni hehkulamppu.Veli oli sulkenut silmänsä luultavasti nukkui.
Minä siihen en pystynyt.Katsoin muita kärsiviä ihmisiä ,heidän valituksena piti pakostakin hereillä.
Samalla junan pilli vihelsi.Olimmeko jo perillä? Kuului kaksi kupeaa tömähdystä,sitten räjähti.
Juna vaunun keinahti raiteelta pois kaatuen 12:sta vaunullaan maahan kyljelleen.Lumi tuiskusi lähteneestä teräsovesta sisään.
Kaksi vartijaa lensivät junavaunun seinää vasten.
Toisessa päässä olevat vangit roikkuivat kahleista käsien varassa.He huusivat tuskasta.Olimme junavaunun rikkoutuneen teräsoven vieressä.Yritimme riehtoa kahleista irti mutta turhaan.Ulkoa kuului aseiden laukauksia ja saksalaisten sotilaiden avunhuutoja.Sitten kuului selvästi puolan kieltä.Teräskahleissa oli varaa liikkua noin metri suuntaansa ja juuri sen verran minulla oli aukolle matkaa.Lumi pyrytti sakeasti junavaunuun.-Ne ovat puolalaisia vastarintaliikkeenedustajia.
-Osaan puhua puolaa , kymmenen vuotta hoitokodissa kuulin erilaisten siirtolaisten puhuvan sitä,jos vain muistaisin miten.
Samalla oven nurkasta katsoi pitkä mies.
-Onko täällä johtajaa
Hän tuli pienestä suuaukosta sisäpuolelle ja katsoi ympärilleen.Valittavien ihmisten ääni pahensi tilannetta.
-Ymmärrätkö hänen puhettaan,sanoin veljelleni.
-Hei hyvä mies,voisitko avata minut ja ystäväni kahleistamme?
Mies katsoi minua vieroksuen.
-En jos johtaja ei niin sano ja johtaja on jossain täällä junassa.
-Vapautatko meidät jos sanon missä johtaja on.
Mies katsoi hetken miettien.
-Kyllä.
-Minä tiedän missä johtaja on ja jos vapautat minut ja ystäväni niin näytän.
Syvästi epäröiden mies lopulta suostui.
Veli katsoi minua.Muistini oli alkanut palautua enkä enään unohdellut asioita.
Mies otti tiirikan taskustaan.Pieni metallinen tikku ,jolla sai ihmeitä aikaan.Muiden vankien huuto ja meteli vain yltyi.
Olimme vapaita veli vain ei pystynyt kävelemään.
-On teidän kannalta parasta ,että löydätte johtajan tai muuten tapan teidät.
-Ymmärrän,sanoin
Otin veljeni olalleni vaikka kuinka hän vastusti.Mies meni edeltä ulos.
Me perässä.Ulkona oli kauhea myrsky. Tuuli tuiversi ja kylmyys tuntui paljon pahemmalta.
Juna oli kaatunut kyljelleen loivaan alamäkeen.Ainoastaan ratsumiesten kiinnittämät köydet pitivät junan paikallaan.
Ulkona oli noin paljon puolalaisia.
-Veli nyt meillä on mahdollisuus paeta,sanoin.
-Jätä minut tähän ,vaikeutan vain matkaasi,hän sanoi.
Kaaduin maahan.-Enää en eroa sinusta!
Puolalainen katsoi meihin uhkaavasti.
-Olet hyvä ihminen veli ja sinun pitää saada elää ja kuten sanoit että elämämme on vasta alkamassa onnessa,hän sanoi.
-Junavaunun takana on tuon miehen hevonen.
-Pakene sillä niin kauas kun voit niin kauan että pääset asutuksille,jossa voit jäädä aloilleen.
-Minä turvaan selustaasi kuolleen vartijoiden aseilla.
-Kyllä sinä pärjäät,veli sanoi
Lumi pyrytti.
Veli ryömi maata pitkin takaisin vaunulle.
-Mitä hän tekee?puolalainen mies sanoi.
.-Hän palaa takaisin vaunuun ,koska vaikeuttaa vain johtajasi löytymistä.
-Kaikin niin parempi.
Puolalainen mies oli juuri sanomaisillaan jotain kun kuului kiväärin laukaus.
Mies kaatui lumeen.
Sakeassa lumipyryssä oli vaikea huomata tapahtunutta.Juoksin minkä jaloistani pääsin hevoselle ,joka oli hermostunut.
En katsonut taakseni. Hyppäsin kömpelösti mustan pitkäkarvaisen hevosen selkään ja lähdin pois mitään ajattelematta,pois veljeni luota.
__________________________________________________________________________________________________________
Kesäyön tuoksu
Tuoksu,tuoksu tuo ajatuksia menneisyydestä.Rakkautta ja naurua.Oli kesäyö,rakkautta ilmassa.Olin daamini kanssa viltin päällä.
Katselimme tähtiä ja kuuta.Se oli kuin unta.Hän oli kuvankaunis,minä tavallinen kaivostyömies.Muistan sen kuin eilisen.
Välillä suutelimme himokkaasti.Sain kosketella hänen pakaroitaan hellästi.Olimme lähekkäin.Tunsin kylmiä väreitä,hyviä sellaisia,mutta sitä enempää en olisi halunnut muistaa.Tuuli puhalsi,puut huojuivat ja korpit raakkuivat.Häntä oli ammuttu.Naistani oli ammuttu päähän,mutta en se minä ollut vaan joku muu minussa.Syleilin häntä ja ammuin kaksi kerta vielä rintaan.Itkin ja peitin hänet viltillä.Sitten vieritin hänet jokeen.
____________________________________________________________________________________________________________
Kesäyön tuoksu heräti tunteeni sieluttomassa huoneessa.Sinä hetkenä tiesin olleeni oikeassa.Oli kesäyö.Taivas kimmelsi ja minä oli daamini kanssa viltillä.Suutelimme ja koskettelimme toisiamme.Mieleni sanoi,että anna hänen syntinsä anteeksi.Niin teinkin.Itse en uskonut tehneesi sitä,ampuneeni naistani,muta niin tein.Se tuotti fyysistä tuskaa,mutta henkisesti tiesin tehneeni oikein.
____________________________________________________________________________________________________________
Muistan daamini,kuvankauniin sellaisen,jonka annoin päästä taivaaseen kauniina kesäyönä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.