Kynnet olivat likaiset ja lohkeilleet. Ne koristivat pienen käden sormenpäitä saaden ihmiset ajattelemaan, että poika oli tehnyt tätä jo kauan. He olivat väärässä.
Nuo sormet, jotka hyväilivät aseen piippua, hyväilivät sitä ensimmäistä kertaa. Lohjenneiden kynsien olisi pitänyt viestittää muille ravinnonpuutetta, nälkää, joka oli ajanut pojan painamaan aseen vasten rintaansa.
Hän ei halunnut tappaa, mutta hänelle oli luvattu ruokaa. Tapa tai tule itse tapetuksi, se oli julman pelin ainoa sääntö.
Pojan vierellä seisoi toinen, hieman nuorempi, elämästään taisteleva lapsi, jonka poskelle oli vierähtänyt kyynel. Polttavan kuuma aurinko kuivasi sen hetkeä liian myöhään.
”Älä itke, Mamal”, vanhempi poika sanoi ja tönäisi rohkaisevasti pienempää kylkeen.
”Minua pelottaa Rahad”, Mamal sanoi. Vasen käsi, joka oli laskettu piipun päälle lepäämään, tärisi.
”Sh! Tuollaista ei koskaan sanota ääneen. Vai haluatko tulla ruoskituksi?” Rahad sihahti. He puhuivat hyvin hiljaa, sillä se oli kiellettyä.
Jos he eivät puhuneet, eivät itkeneet eivätkä hymyilleet, vaan seisoivat vain, heitä ei kukaan alkaisi sympatisoimaan.
Mamal nielaisi pidätellen kyyneleitä. Hän halusi olla vahva, yhtä vahva kuin Rahad. Hän uskoi pystyvänsä siihen ja sätti itseään joka kerta, kun pelkäsi. Mamal uskoi, ettei Rahad ollut pelkuri. Rahad seisoisi viimeisenä kaikista kahdestakymmenestä katulapsesta, vaikka kaikki muut olisivat kaatuneet, niin Mamal uskoi. Ja hän halusi seisoa Rahadin rinnalla.
Katulasten rivistö komennettiin liikkeelle. He marssivat tahdissa vallaten koko hiekkatien. Miehet heidän vierellään huusivat käskyjä ja pitivät tietä auki sotilaille.
Naiset, joiden ohi rivistö kulki, lankesivat maahan rukoilemaan. Koskaan ei kukaan rukoillut yhtä kiivaasti tässä maassa kuin nainen nähdessään lapsen kävelevän ase kädessä.
Kadunvarsilla miehet puivat nyrkkejään rohkaistakseen pieniä jalkoja yhä arvokkaampaan marssiin.
Osa lapsista tunsi ylpeyttä. Ne, jotka olivat 16-vuotiaita ja saivat kantaa jopa sotakypärää päässään.
Sitä nuoremmat eivät saaneet. Se oli hyvän haaskausta armeijaväen mielestä. Alle 16-vuotiaat eivät kuitenkaan oppisi ampumaan eikä heidän psyykensä kestäisi. Heidän jalkansa pettäisivät alta tiukan paikan tullen. Katulasten veri ei maksanut tälle maalle mitään.
Rahad oli kaksitoista, Mamal kymmenen.
Eräänä päivänä ohi kulkenut sotilas oli takertunut poikia kädestä ja kysynyt mitä he tekisivät kurjalla elämällään. Sen jälkeen hän tarjosi pojille ruokaa ja kertoi miten sitä voisi saada lisää. Sotilas oli saanut katulapsen elämän vaikuttamaan kurjalta, kurjemmalta kuin se oikeasti näiden kahden kohdalla oli. Mamal oli silloinkin taistellut kyyneleitä vastaan. Kun Rahad oli suostunut, Mamal ei tahtonut jäädä yksin.
Niin heidät vietiin kahdeksantoista muun katulapsen luo kylän aukiolle. Heille annettiin aseet, kerrottiin miten tähdätään ja miten laukaistaan. Jokainen poika oli vuorollaan pyrkinyt tähtäämään puolisalkoon nostettuun repaleiseen Amerikan lippuun. Vain viisi oli osunut.
Harjoitusten jälkeen pojille oli annettu hiukan vettä, jota Mamal ja Rahad eivät olleet saaneet edes maistaa, koska isommat pojat joivat kaiken. Tämä ei sotapäälliköitä kiinnostanut.
Isot pojat viskasivat kulhon hiekkaan ja joku onnekas jalkansa menettänyt mies kaappasi sen syliinsä. Sen jälkeen käsky oli käynyt ja marssi alkanut.
Mamal ja Rahad makasivat pienen hiekkakasan takana mahallaan. Kasa ei ollut kovin korkea, joten pojat näkivät sen takaa viholliset hyvin. Liiankin hyvin, sillä vihollinen ei edes yrittänyt piiloutua hiekkaan. Viisi vihollissotilasta seisoi rivissä kuin odottaen.
He eivät nähneet katulapsia, sillä nämä olivat liian hyvin piiloutuneet, mutta tiesivät odottaa jotain.
”Mitä meidän pitäisi tehdä?” Mamal kuiskasi.
”Ampua”, Rahad sanoi itsevarmasti.
”Minä en osunut lippuun Rahad”, Mamal myönsi alistuneella äänellä.
”Ole hiljaa ja keskity! En minäkään osunut, mutta nuo sotilaat eivät heilu yhtä paljon kuin se kirottu lippu”, Rahad tiuskaisi.
”Mihin kannattaa tähdätä?” Mamal kysyi.
Hänelle Rahad oli kuin isoveli, äiti ja isä. Totta kai Rahad tietäisi myöskin sen mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi tehdä.
”No tähtää vaikka rintaan!” Rahad tiuskaisi.
Hän ei halunnut myöntää olevansa hermostunut, koska tiesi Mamalin luottavan häneen.
Rahad tähtäsi yhtä sotilaista rintaan ja painoi laukaisimesta. Kuului pamaus ja mies kaatui hiekkaan.
”Rahad, sinä teit sen, teit sen Rahad!” Mamal hihkaisi aivan hiljaa.
Hetken päästä mies nousi jälleen seisomaan pudistellen hiekkaa luotiliiveistään. Viisi sotilasta lähti etenemään kohti Rahadin ja Mamalin piilopaikkaa.
Rahad kirosi mielessään.
”Hei”, mies sanoi kielellä, jota pojat eivät tunnistaneet.
Yksi sotilaista tarttui Mamalia kädestä ja nosti hänet seisomaan. Toinen mies riuhtaisi aseen pois pojalta. Rahad yritti taistella vastaan toisin kuin Mamal, mutta häntä pidellyt mies mursi Rahadin käden, jonka jälkeen poika ei enää pyristellyt vastaan.
”Hienoja aseita ainakin, sir”, yksi sotilaista sanoi poikia tervehtineelle miehelle.
”Tuokaa heidät tänne”, sotapäällikkö sanoi.
”Mitä me teemme heille, sir?”
”Me ammumme heidät.”
”Mutta sir, he ovat lapsia.”
”Noita tappavia lapsia on vielä parikymmentä lisää näiden hiekkakasojen takana. Jos me tapamme nämä kaksi, muut pakenevat. Ei heistä kukaan selviä kuitenkaan hengissä.”
Mamalin posket olivat märät kyyneleistä.
”Ammutaan ensiksi tämä joka itkee. En kestä parkuvia pentuja” sotapäällikkö sanoi.
Sotilas raahasi pojan päällikkönsä eteen. Hän tönäisi Mamalia niin, että tämä kaatui maahan. Sotapäällikkö veti aseen esiin.
”Ei, pyydän, en ole tehnyt mitään pahaa!” Mamal huusi. Sotilaat eivät ymmärtäneet. He eivät puhuneet samaa kieltä vihollisen kanssa.
”Älä anele armoa!” Rahad huusi ystävälleen.
Sotapäällikkö painoi aseen piipun Mamalin otsalle.
”Sano hyvää yötä”, mies sanoi virnistäen ilkeästi.
Ja sitten hän painoi liipaisimesta.
Katulasten veri ei merkitse tälle maalle mitään.
Nuo sormet, jotka hyväilivät aseen piippua, hyväilivät sitä ensimmäistä kertaa. Lohjenneiden kynsien olisi pitänyt viestittää muille ravinnonpuutetta, nälkää, joka oli ajanut pojan painamaan aseen vasten rintaansa.
Hän ei halunnut tappaa, mutta hänelle oli luvattu ruokaa. Tapa tai tule itse tapetuksi, se oli julman pelin ainoa sääntö.
Pojan vierellä seisoi toinen, hieman nuorempi, elämästään taisteleva lapsi, jonka poskelle oli vierähtänyt kyynel. Polttavan kuuma aurinko kuivasi sen hetkeä liian myöhään.
”Älä itke, Mamal”, vanhempi poika sanoi ja tönäisi rohkaisevasti pienempää kylkeen.
”Minua pelottaa Rahad”, Mamal sanoi. Vasen käsi, joka oli laskettu piipun päälle lepäämään, tärisi.
”Sh! Tuollaista ei koskaan sanota ääneen. Vai haluatko tulla ruoskituksi?” Rahad sihahti. He puhuivat hyvin hiljaa, sillä se oli kiellettyä.
Jos he eivät puhuneet, eivät itkeneet eivätkä hymyilleet, vaan seisoivat vain, heitä ei kukaan alkaisi sympatisoimaan.
Mamal nielaisi pidätellen kyyneleitä. Hän halusi olla vahva, yhtä vahva kuin Rahad. Hän uskoi pystyvänsä siihen ja sätti itseään joka kerta, kun pelkäsi. Mamal uskoi, ettei Rahad ollut pelkuri. Rahad seisoisi viimeisenä kaikista kahdestakymmenestä katulapsesta, vaikka kaikki muut olisivat kaatuneet, niin Mamal uskoi. Ja hän halusi seisoa Rahadin rinnalla.
Katulasten rivistö komennettiin liikkeelle. He marssivat tahdissa vallaten koko hiekkatien. Miehet heidän vierellään huusivat käskyjä ja pitivät tietä auki sotilaille.
Naiset, joiden ohi rivistö kulki, lankesivat maahan rukoilemaan. Koskaan ei kukaan rukoillut yhtä kiivaasti tässä maassa kuin nainen nähdessään lapsen kävelevän ase kädessä.
Kadunvarsilla miehet puivat nyrkkejään rohkaistakseen pieniä jalkoja yhä arvokkaampaan marssiin.
Osa lapsista tunsi ylpeyttä. Ne, jotka olivat 16-vuotiaita ja saivat kantaa jopa sotakypärää päässään.
Sitä nuoremmat eivät saaneet. Se oli hyvän haaskausta armeijaväen mielestä. Alle 16-vuotiaat eivät kuitenkaan oppisi ampumaan eikä heidän psyykensä kestäisi. Heidän jalkansa pettäisivät alta tiukan paikan tullen. Katulasten veri ei maksanut tälle maalle mitään.
Rahad oli kaksitoista, Mamal kymmenen.
Eräänä päivänä ohi kulkenut sotilas oli takertunut poikia kädestä ja kysynyt mitä he tekisivät kurjalla elämällään. Sen jälkeen hän tarjosi pojille ruokaa ja kertoi miten sitä voisi saada lisää. Sotilas oli saanut katulapsen elämän vaikuttamaan kurjalta, kurjemmalta kuin se oikeasti näiden kahden kohdalla oli. Mamal oli silloinkin taistellut kyyneleitä vastaan. Kun Rahad oli suostunut, Mamal ei tahtonut jäädä yksin.
Niin heidät vietiin kahdeksantoista muun katulapsen luo kylän aukiolle. Heille annettiin aseet, kerrottiin miten tähdätään ja miten laukaistaan. Jokainen poika oli vuorollaan pyrkinyt tähtäämään puolisalkoon nostettuun repaleiseen Amerikan lippuun. Vain viisi oli osunut.
Harjoitusten jälkeen pojille oli annettu hiukan vettä, jota Mamal ja Rahad eivät olleet saaneet edes maistaa, koska isommat pojat joivat kaiken. Tämä ei sotapäälliköitä kiinnostanut.
Isot pojat viskasivat kulhon hiekkaan ja joku onnekas jalkansa menettänyt mies kaappasi sen syliinsä. Sen jälkeen käsky oli käynyt ja marssi alkanut.
Mamal ja Rahad makasivat pienen hiekkakasan takana mahallaan. Kasa ei ollut kovin korkea, joten pojat näkivät sen takaa viholliset hyvin. Liiankin hyvin, sillä vihollinen ei edes yrittänyt piiloutua hiekkaan. Viisi vihollissotilasta seisoi rivissä kuin odottaen.
He eivät nähneet katulapsia, sillä nämä olivat liian hyvin piiloutuneet, mutta tiesivät odottaa jotain.
”Mitä meidän pitäisi tehdä?” Mamal kuiskasi.
”Ampua”, Rahad sanoi itsevarmasti.
”Minä en osunut lippuun Rahad”, Mamal myönsi alistuneella äänellä.
”Ole hiljaa ja keskity! En minäkään osunut, mutta nuo sotilaat eivät heilu yhtä paljon kuin se kirottu lippu”, Rahad tiuskaisi.
”Mihin kannattaa tähdätä?” Mamal kysyi.
Hänelle Rahad oli kuin isoveli, äiti ja isä. Totta kai Rahad tietäisi myöskin sen mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi tehdä.
”No tähtää vaikka rintaan!” Rahad tiuskaisi.
Hän ei halunnut myöntää olevansa hermostunut, koska tiesi Mamalin luottavan häneen.
Rahad tähtäsi yhtä sotilaista rintaan ja painoi laukaisimesta. Kuului pamaus ja mies kaatui hiekkaan.
”Rahad, sinä teit sen, teit sen Rahad!” Mamal hihkaisi aivan hiljaa.
Hetken päästä mies nousi jälleen seisomaan pudistellen hiekkaa luotiliiveistään. Viisi sotilasta lähti etenemään kohti Rahadin ja Mamalin piilopaikkaa.
Rahad kirosi mielessään.
”Hei”, mies sanoi kielellä, jota pojat eivät tunnistaneet.
Yksi sotilaista tarttui Mamalia kädestä ja nosti hänet seisomaan. Toinen mies riuhtaisi aseen pois pojalta. Rahad yritti taistella vastaan toisin kuin Mamal, mutta häntä pidellyt mies mursi Rahadin käden, jonka jälkeen poika ei enää pyristellyt vastaan.
”Hienoja aseita ainakin, sir”, yksi sotilaista sanoi poikia tervehtineelle miehelle.
”Tuokaa heidät tänne”, sotapäällikkö sanoi.
”Mitä me teemme heille, sir?”
”Me ammumme heidät.”
”Mutta sir, he ovat lapsia.”
”Noita tappavia lapsia on vielä parikymmentä lisää näiden hiekkakasojen takana. Jos me tapamme nämä kaksi, muut pakenevat. Ei heistä kukaan selviä kuitenkaan hengissä.”
Mamalin posket olivat märät kyyneleistä.
”Ammutaan ensiksi tämä joka itkee. En kestä parkuvia pentuja” sotapäällikkö sanoi.
Sotilas raahasi pojan päällikkönsä eteen. Hän tönäisi Mamalia niin, että tämä kaatui maahan. Sotapäällikkö veti aseen esiin.
”Ei, pyydän, en ole tehnyt mitään pahaa!” Mamal huusi. Sotilaat eivät ymmärtäneet. He eivät puhuneet samaa kieltä vihollisen kanssa.
”Älä anele armoa!” Rahad huusi ystävälleen.
Sotapäällikkö painoi aseen piipun Mamalin otsalle.
”Sano hyvää yötä”, mies sanoi virnistäen ilkeästi.
Ja sitten hän painoi liipaisimesta.
Katulasten veri ei merkitse tälle maalle mitään.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Todella surullista, kaunista ja yhtä aikaa raakaa. Ilmaisee todella hyvin sen miten asiat maailmalla olvat... Tyhmiä lapsia, naisia jotka vaan rukoilevat tekemättä mitään oikeasti, miehiä jotka eivät välitä kuin itsestään. Maailma on osiensa summa.
luin eilen tämän tekstisi ja se jäi mieleeni niin voimakkaana, että minun oli purettava ajatukseni ja kirjoitin tämän runon (jonka sitten laitoin runo-osastolle eilen)
-
on kynä ja on miekka
Sinä kuulut niihin ihmisiin, joka on valinnut kynän.
-
tekstisi vaikutti ja liikutti minua, ja uskon, että monia muitakin sen lukeneita.
kiitos!
Olihan tuo ihan mukava pätkä. Epätodellisuudessaan ja sanomassaan, kyllä kyllä. Silti, lapsi tai aikuinen, sotilas silti. Toiset lapset ymmärtävät, mitä ovat tekemässä, nämä sinun tekstisi lapset eivät ymmärtäneet. Aina on väärin tappaa toinen ihminen, mutta toinen sotilas kaataa sodassa toisen sotilaan. Olipa kyseessä lapsi tai ei.