Mihin ihmeeseen hän oli menossa? Se kysymys ehti tulla monta kertaa naisen mieleen hänen ajaessaan pieniä hiekkateitä pitkin kohti tuntematonta. Kun hänen piti kysyä ajo-ohjeita eksyttyään, hän ajatteli, miten voisi vielä kääntyä takaisin, perua koko jutun. Mutta ei hän voinut. Tämän miehen takia hän oli ennenkin tehnyt hulluja juttuja. Lähtenyt kerran junalla toiselle puolen Suomea, vain nähdäkseen hänet, viettääkseen muutaman tunnin hänen seurassaan. olisi hän tehnyt enemmänkin, mitä vain mies olisi keksinyt pyytää. Mutta ei hän pyytänyt. Paitsi silloin kun he olivat edellisen kerran tavanneet. Hän olisi halunnut jäädä yöksi, mutta se oli liian myöhäistä silloin. Nainen oli jo lupautunut toiselle. Ei mies ollut tiennyt naisen tunteista, ehkä aavistanut jotain, mutta ei muuta. Koskaan ei oltu puhuttu mistään suhteesta, eikä heidän ystävyytensä mikään suhde ollut koskaan ollutkaan. Ystävyyttä vain.
Nainen oli vain yksinkertaisesti rakastunut. Rakastunut, niin kuin kirjoissa tai elokuvissa rakastutaan. Yhtäkkiä, yllättäen. Se tunne oli ollut ihana. Mutta oli se joskus ollut aika kurjakin. Hän muisti vielä hyvin ne ensimmäistä tapaamista seuranneet pimeät talviyöt ja niiden tunnelman. Hän oli ollut yksin opiskelukaupungissaan, seuranaan vain oppikirjat ja korvalappustereot. Niiden avulla hän pääsi karkuun sitä kaipauksen ja ikävän tunnetta, joka aina silloin tällöin valtasi koko kehon. Ei sille voinut mitään. Ei auttanut järjen puhuminen, ei muiden asioiden ajatteleminen. Mutta tenttiin oli pakko lukea ja keskittyä. Ja musiikki vei ajatukset vähän pidemmälle haaveisiin. Silloin ei tuntunut niin pahalta. Ei mies ollut koskaan hänelle mitään luvannut. Eikä nainen ollut koskaan mitään häneltä odottanut. Toivonut korkeintaan, että tämä joskus soittaisi ja ehkä haluaisi tavata. Nainen tiesi, että mies ei ollut vapaa.Ja tiesi nainen senkin, ettei mies tuntenut kuin hän. Eiväthän asiat muuten näin olisi. Mutta ei nainen välittänyt. Hänelle riitti, kun sai joskus kuulla miehen äänen puhelimessa. Hänelle riitti, kun sai joskus tavata.
Yli kymmeneen vuoteen nainen ei ollut kuullut miehestä mitään, ei ollut nähnyt häntä. Ystävän yllytyksestä hän oli nyt etsinyt käsiinsä miehen puhelinnumeron. Oli lähetellyt tekstiviestejä tuntemattomille ihmisille, miehellä oli kotikaupungissaan kaimoja. Hän sai vastauksen yhdestä numerosta. Mies vaikutti siinä yllättyneeltä, mutta kuitenkin iloiselta. Ei nainen edelleenkään mieheltä mitään odottanut, ei varsinkaan näin monen hiljaisen vuoden jälkeen. Nainen oli melko varma, että hänellä olisi perhe ja sitä paitsi, hänenkin tunteensa olivat vuosien varrella laantuneet. Hänelläkin oli perhe. Tai oli ollut. Lapset olivat vieläkin, mutta mies oli mennyt. Lähtenyt nuoremman perään. Tästä miehestä nainen ei halunnut muuta, kuin kuulla miten hänellä menee. Ei hän ajatellut mitään muuta.
Oli tuntunut oudolta puhua puhelimessa miehen kanssa. Kuin hiljaisia vuosia ei olisi koskaan ollutkaan. Mies oli kertonut pienistä lapsistaan, uudesta liitostaan, töistään. Nainen oli kertonut omista asioistaan varovasti. Tulevasta erosta, surusta, pettymyksestään. Mies oli ollut suurena apuna, auttanut näkemään asioita eri näkökulmasta. Hän oli osannut lohduttaa. Oli osannut sanoa ne muutamat oikeat sanat oikeassa paikassa. Sinä selviät. Se mies ei ollut arvoisesi, ei vielä ymmärtänyt mitä on menettänyt. Välillä naista oli nolottanutkin, kun oli kertonut tunteistaan niin avoimesti - eihän hän tuntenut tätä miestä! Mies oli ollut osa hänen elämäänsä vain hänen omissa kuvitelmissaan. Mikä velvollisuus hänellä oli auttaa naista nyt? Eikä nainen toisaalta halunnut ripustautua mieheen. Apua hän tarvitsi. Eikä kukaan muu häntä juuri silloin voinut auttaa. Siispä hän jatkoi sisimpänsä jakamista miehelle.
Nyt hän oli matkalla tapaamaan miestä. Jonnekin hämäläisen metsän keskelle. Nainen ehti monta kertaa matkan aikana miettiä, miten hullua se oli. Mikseivät he olisi voineet tavata jossain ihmisten ilmoilla? Miksi hänen taas piti ajaa miehen perässä kilometrikaupalla. Taasko hän oli tekemässä itsestään typerän narrin? Mutta ei hän asiaa niin ajatellut. Hän vain halusi nähdä, miltä mies näyttäisi kaikkien niiden vuosien jälkeen. Hän halusi nähdä, miten mies oli muuttunut siitä valokuvasta, jonka hän oli muistojensa arkistoon tallentanut aivan ensimmäisellä tapaamisella. Nuori, komea mies, puku päällä ja rusetti kaulassaan. Nainen halusi myös tietää, miltä se tuntuisi. Tavata mies taas. Tuntisiko hän vielä sen jännityksen vatsanpohjassaan, olisiko iho hänen kosketuksestaan kipinöillä.
Nainen oli jo melkein perillä, kun hän viimeisen kerran ajatteli, että voisi vielä kääntyä takaisin ja unohtaa koko jutun. Oliko tässä mitään järkeä? Ei ollut järkeä, mutta ei hän takaisinkaan kääntynyt. Siinä oli miehen auto. Nainen parkkeerasi omansa sen viereen. Miestä ei näkynyt missään. Nainen hämmästyi, ettei häntä jännittänyt. Hän nousi autostaan ja antoi katseensa kiertää metsäisessä maisemassa. Ja siinä hän oli. Hänen elämänsä rakkaus, silloin joskus kauan sitten. Hän ei ollut poikanen enää, hän oli aikuinen mies. Mies, jota selvästi jännitti enemmän kuin naista. He halasivat nopeasti ja vaihtoivat muutaman sanan. Kumpikaan ei oikein heti osannut sanoa mitään. Oli pakko maistella hiljaisuudessa tätä ihmeellistä tapahtumaa. Miten oli mahdollista, että he olivat taas tässä, yhdessä. Ensimmäisestä tapaamisesta oli kulunut melkein kaksikymmentä vuotta ja viimeisestäkin jo kymmenen. Eihän tällainen voinut olla sattumaa. He kävelivät metsässä hetken, puhuivat vähän. lähtiessä mies halasi naista. Ehkä hän olisi halunnut muutakin, mutta hän vain halasi. Ja se tuntui naisestakin oikealta.
Kun nainen istui omaan autoonsa ja lähti ajamaan takaisin kotiin, hän laittoi kasetin soimaan. Miten juuri se kasetti sattuikin olimaan autossa nyt. Mamban vanhoja lauluja, joita hän oli kuunnellut joskus ikävissään miestä ajatellessaan. Ne saivat kyyneleet puskemaan naisen silmiin. Hän muisti kaikki ne tunteet, joita hän oli tuota miestä kohtaan joskus tuntenut ja se sai hänen mielensä haikeaksi. Hänen tunteensa olivat muuttuneet. Niin paljon aikaa oli kulunut, niin paljon muuta oli hänen elämässään tapahtunut. Ei kai hän, aikuinen ihminen, voinut vajota takaisin vuosien takaisiin tunteisiin ja muistoihin. Ei hän halunnut. Se, mikä oli ollut, oli mennyttä. Se rakkaustarina oli ollut surullinen, vain toinen rakasti. Hän oli rakastanut toista miestä kymmenen vuotta sen jälkeen. Ollut uskollinen vaimo, ollut valmis tekemään kaikkensa sen liiton eteen. Se oli ollut hänen elämäntehtävänsä - saada se liitto onnistumaan ja kestämään. Ei se kestänyt, vaikka hän kuinka halusi. Ottaisiko hän nyt tämän vanhan rakkauden lohdukkeeksi itselleen? Ei hän halunnut. Hän halusi mennä elämässään eteenpäin. Ehkä kolmas kerta toden sanoisi. Ehkä hän vielä löytäisi rakkauden, jossa voisi olla onnellinen. Nainen oli kuitenkin iloinen, että oli saanut miehen taas tavata. Aika näyttäisi, miten heidän ystävyytensä jatkuisi.
Mielelläni kuulisin kommentteja ja kritiikkiä.
Ensimmäisen kerran uskaltauduin tekstiäni esille laittamaan... :!
Nainen oli vain yksinkertaisesti rakastunut. Rakastunut, niin kuin kirjoissa tai elokuvissa rakastutaan. Yhtäkkiä, yllättäen. Se tunne oli ollut ihana. Mutta oli se joskus ollut aika kurjakin. Hän muisti vielä hyvin ne ensimmäistä tapaamista seuranneet pimeät talviyöt ja niiden tunnelman. Hän oli ollut yksin opiskelukaupungissaan, seuranaan vain oppikirjat ja korvalappustereot. Niiden avulla hän pääsi karkuun sitä kaipauksen ja ikävän tunnetta, joka aina silloin tällöin valtasi koko kehon. Ei sille voinut mitään. Ei auttanut järjen puhuminen, ei muiden asioiden ajatteleminen. Mutta tenttiin oli pakko lukea ja keskittyä. Ja musiikki vei ajatukset vähän pidemmälle haaveisiin. Silloin ei tuntunut niin pahalta. Ei mies ollut koskaan hänelle mitään luvannut. Eikä nainen ollut koskaan mitään häneltä odottanut. Toivonut korkeintaan, että tämä joskus soittaisi ja ehkä haluaisi tavata. Nainen tiesi, että mies ei ollut vapaa.Ja tiesi nainen senkin, ettei mies tuntenut kuin hän. Eiväthän asiat muuten näin olisi. Mutta ei nainen välittänyt. Hänelle riitti, kun sai joskus kuulla miehen äänen puhelimessa. Hänelle riitti, kun sai joskus tavata.
Yli kymmeneen vuoteen nainen ei ollut kuullut miehestä mitään, ei ollut nähnyt häntä. Ystävän yllytyksestä hän oli nyt etsinyt käsiinsä miehen puhelinnumeron. Oli lähetellyt tekstiviestejä tuntemattomille ihmisille, miehellä oli kotikaupungissaan kaimoja. Hän sai vastauksen yhdestä numerosta. Mies vaikutti siinä yllättyneeltä, mutta kuitenkin iloiselta. Ei nainen edelleenkään mieheltä mitään odottanut, ei varsinkaan näin monen hiljaisen vuoden jälkeen. Nainen oli melko varma, että hänellä olisi perhe ja sitä paitsi, hänenkin tunteensa olivat vuosien varrella laantuneet. Hänelläkin oli perhe. Tai oli ollut. Lapset olivat vieläkin, mutta mies oli mennyt. Lähtenyt nuoremman perään. Tästä miehestä nainen ei halunnut muuta, kuin kuulla miten hänellä menee. Ei hän ajatellut mitään muuta.
Oli tuntunut oudolta puhua puhelimessa miehen kanssa. Kuin hiljaisia vuosia ei olisi koskaan ollutkaan. Mies oli kertonut pienistä lapsistaan, uudesta liitostaan, töistään. Nainen oli kertonut omista asioistaan varovasti. Tulevasta erosta, surusta, pettymyksestään. Mies oli ollut suurena apuna, auttanut näkemään asioita eri näkökulmasta. Hän oli osannut lohduttaa. Oli osannut sanoa ne muutamat oikeat sanat oikeassa paikassa. Sinä selviät. Se mies ei ollut arvoisesi, ei vielä ymmärtänyt mitä on menettänyt. Välillä naista oli nolottanutkin, kun oli kertonut tunteistaan niin avoimesti - eihän hän tuntenut tätä miestä! Mies oli ollut osa hänen elämäänsä vain hänen omissa kuvitelmissaan. Mikä velvollisuus hänellä oli auttaa naista nyt? Eikä nainen toisaalta halunnut ripustautua mieheen. Apua hän tarvitsi. Eikä kukaan muu häntä juuri silloin voinut auttaa. Siispä hän jatkoi sisimpänsä jakamista miehelle.
Nyt hän oli matkalla tapaamaan miestä. Jonnekin hämäläisen metsän keskelle. Nainen ehti monta kertaa matkan aikana miettiä, miten hullua se oli. Mikseivät he olisi voineet tavata jossain ihmisten ilmoilla? Miksi hänen taas piti ajaa miehen perässä kilometrikaupalla. Taasko hän oli tekemässä itsestään typerän narrin? Mutta ei hän asiaa niin ajatellut. Hän vain halusi nähdä, miltä mies näyttäisi kaikkien niiden vuosien jälkeen. Hän halusi nähdä, miten mies oli muuttunut siitä valokuvasta, jonka hän oli muistojensa arkistoon tallentanut aivan ensimmäisellä tapaamisella. Nuori, komea mies, puku päällä ja rusetti kaulassaan. Nainen halusi myös tietää, miltä se tuntuisi. Tavata mies taas. Tuntisiko hän vielä sen jännityksen vatsanpohjassaan, olisiko iho hänen kosketuksestaan kipinöillä.
Nainen oli jo melkein perillä, kun hän viimeisen kerran ajatteli, että voisi vielä kääntyä takaisin ja unohtaa koko jutun. Oliko tässä mitään järkeä? Ei ollut järkeä, mutta ei hän takaisinkaan kääntynyt. Siinä oli miehen auto. Nainen parkkeerasi omansa sen viereen. Miestä ei näkynyt missään. Nainen hämmästyi, ettei häntä jännittänyt. Hän nousi autostaan ja antoi katseensa kiertää metsäisessä maisemassa. Ja siinä hän oli. Hänen elämänsä rakkaus, silloin joskus kauan sitten. Hän ei ollut poikanen enää, hän oli aikuinen mies. Mies, jota selvästi jännitti enemmän kuin naista. He halasivat nopeasti ja vaihtoivat muutaman sanan. Kumpikaan ei oikein heti osannut sanoa mitään. Oli pakko maistella hiljaisuudessa tätä ihmeellistä tapahtumaa. Miten oli mahdollista, että he olivat taas tässä, yhdessä. Ensimmäisestä tapaamisesta oli kulunut melkein kaksikymmentä vuotta ja viimeisestäkin jo kymmenen. Eihän tällainen voinut olla sattumaa. He kävelivät metsässä hetken, puhuivat vähän. lähtiessä mies halasi naista. Ehkä hän olisi halunnut muutakin, mutta hän vain halasi. Ja se tuntui naisestakin oikealta.
Kun nainen istui omaan autoonsa ja lähti ajamaan takaisin kotiin, hän laittoi kasetin soimaan. Miten juuri se kasetti sattuikin olimaan autossa nyt. Mamban vanhoja lauluja, joita hän oli kuunnellut joskus ikävissään miestä ajatellessaan. Ne saivat kyyneleet puskemaan naisen silmiin. Hän muisti kaikki ne tunteet, joita hän oli tuota miestä kohtaan joskus tuntenut ja se sai hänen mielensä haikeaksi. Hänen tunteensa olivat muuttuneet. Niin paljon aikaa oli kulunut, niin paljon muuta oli hänen elämässään tapahtunut. Ei kai hän, aikuinen ihminen, voinut vajota takaisin vuosien takaisiin tunteisiin ja muistoihin. Ei hän halunnut. Se, mikä oli ollut, oli mennyttä. Se rakkaustarina oli ollut surullinen, vain toinen rakasti. Hän oli rakastanut toista miestä kymmenen vuotta sen jälkeen. Ollut uskollinen vaimo, ollut valmis tekemään kaikkensa sen liiton eteen. Se oli ollut hänen elämäntehtävänsä - saada se liitto onnistumaan ja kestämään. Ei se kestänyt, vaikka hän kuinka halusi. Ottaisiko hän nyt tämän vanhan rakkauden lohdukkeeksi itselleen? Ei hän halunnut. Hän halusi mennä elämässään eteenpäin. Ehkä kolmas kerta toden sanoisi. Ehkä hän vielä löytäisi rakkauden, jossa voisi olla onnellinen. Nainen oli kuitenkin iloinen, että oli saanut miehen taas tavata. Aika näyttäisi, miten heidän ystävyytensä jatkuisi.
Mielelläni kuulisin kommentteja ja kritiikkiä.
Ensimmäisen kerran uskaltauduin tekstiäni esille laittamaan... :!
Vastaukset 3
Vanhimmat
oikeasti varattu ja oliko se vielä varattu? Apua, mä en kestä epäromanttisia loppuja.
mun sitten pitää kirjoittaa jatkoa tälle... ;)))
Kiitos kommentistasi-olikos tää sun mielestäsi loppua lukuunottamatta kelvollinen tekele????
(en mä ilman palautetta uskalla jatkoa kirjoittaa...)
... jostain syystä Waltarin pienoisromaani/novelli jokin ihmisessä.
Tarinasi on kovin lyhyt, mutta ihan mukavaa ja luettavaa tekstia. Tosin pidempänä painoksena noin tunteellista tekstiä on luultavasti kovin raskas lukea ilman selkeää taustatarinaa.