Kauhujen telttaretki (jatkettu, muokattu ja upattu)

Pahoitteluni, et pistin tän tänne uudestaa, mut kun se vanha ketju oli jo vaipumassa unholaan. Eli edelleenkin kommentit ja rakentava palaute on tervetullutta.

*********

Hiekka ratisi renkaiden alla ja aurinko porotti kuumana lehvien välistä, kun Cara ja Kata pyöräilivät pitkin mutkaista ja melkein umpeen kasvanutta tietä. He olivat menossa kyläkauppaan ostamaan syötävää. Cara ja Kata olivat 17 - vuotiaat kaksoset ja he olivat telttailemassa kahden ystävänsä kanssa. Heillä oli nytkin teltat pystyssä leirintä alueella ja heidän ystävänsä Mia ja Suski odottivat heitä. Telttailu oli jo päätetty ennen kuin kesäloma alkoi ja samaan aikaan kun he olivat pakertaneet lukiossa, he olivat myös pakanneet ja hommanneet telttailussa välttämättömiä tavaroita. Niin ja kuntoilleetkin, jotta jaksaisivat pyöräillä. Lomaa oli enää muutama viikko jäljellä ja sitten alkaisikin jo lukion viimeinen luokka.

Taivas oli yhä kirkkaan sininen, mutta jossain kauempana, metsän takana alkoi kerääntyä tummat pilvet taivaalle. Cara ja Kata asettivat pyöränsä kaupan seinustalla olevaan pyörätelineeseen ja marssivat pieneen kyläkauppaan, joka toimi kyläläisten kohtauspaikkana ja huoltoasemana, jossa oli myös pieni kahvila. Kahvilalla oli anniskeluluvat, joten paikalla notkui kylän juopot, joita ei kovin montaakaan ollut. Kaikkien katseet kiinnittyivät heti tyttöihin, sillä kylän ihmiset olivat iäkkään oloisia ja nuoria oli todella vähän yleensäkin.
Kapakan hämärissä istui muuan mies, joka katseli tyttöjä ahnain katsein. Hänellä oli jo suunnitelma, olihan hän jo kauan seuraillut tyttöjen puuhasteluja ja tiesi, missä heidän leirinsä sijaitsi.

Tytöt eivät huomanneet mitään, vaan keräsivät tarvittavat tavarat kärryyn ja menivät kassalle maksamaan ne. Pian he jo viilettivät kauppakassit käsissään takaisin pyörilleen ja alkoivat kovan polkemisurakan kohti leiriä hiostavassa kuumuudessa. Heidän ajaessaan, taivas tummui yhä ja ilma tuntui painostavalta. Cara kuuli jostain kaukaa ukkosen jyrinää ja alkoi polkea nopeammin.
”Kata, pistä vauhtii siihen sun pyöräilyys, tai me kastutaan kohta.” Cara huikkasi siskolleen.
”Joo, joo.” Kata vastasi ja jatkoi polkemista.
Pian kuitenkin alkoi tipahdella suuria vesipisaroita heidän päälleen, mikä sai heidät polkemaan yhä hurjemmin. Ensin pisaroita oli vain muutamia, mutta sitten koko taivas tuntui repeytyvän ja pudottavan kaikki vedet tyttöjen niskaan. He olivat aivan litimärkiä perille päästyään ja juuri kun he olivat ryntäämässä tavaroineen telttaan, aivan heidän yläpuolelta kuului valtavaa jyrinää ja pian alkoivat rakeet ropista telttakangasta vasten. Tuuli riepotti telttoja niin, että tytöt luulivat sen vievän pian teltat mukanaan. Mutta ei tuuli vienyt telttoja ja ukonilmakin laantui tarpeeksi riehuttuaan, jolloin tytöt uskaltautuivat ulos teltasta katsomaan, millaista sotkua myräkkä oli saanut aikaiseksi. Kaikki näytti olevan päällisin puolin kunnossa. Nyt kun sää alkoi taas selkiytyä ja aurinko uskalsi kurkistaa pilven raosta, tytöt viimeinkin purkasivat kauppakassien sisällöt varastoonsa ja alkoivat valmistaa illallista.

Taivas alkoi hiljalleen punertua ja varjot pidentyä. Cara katsoi laskevaa aurinkoa, joka hehkui punaisena korkeiden mäntyjen takana ja nyrpisti sille nenäänsä. Hän ei ollut koskaan pitänyt pimeästä, joten iltaisin telttailu oli melkein kuin kidutusta. Uloskaan hän ei yöllä uskaltanut mennä asioilleen muuten kuin taskulampun valossa ja kaveri mukana. Siskolleen hän ei ollut asiasta maininnut, sillä ei halunnut huolestuttaa tätä. Työllä ja vaivalla kasattu ja sytytetty nuotio rätisi iloisesti ja valaisi jo hämärtyvää maisemaa tyttöjen kokatessa illallistaan. Kata ja Suski keksivät alkaa kertoilla kummitus juttuja, jolloin Cara siirtyi muualle. Hän ei niitä halunnut kuunnella, sillä silloin olisivat yöunet mennyttä. Mia istui Suskin ja Katan seurassa ja kuunteli silmät ymmyrkäisinä tyttöjen juttuja ja vilkuili välillä metsään päin, kuin varmistaen, ettei sieltä vain tullut mitään.

Mia oli Suskin 12 vuotias pikkusisko ja isosiskonsa harras ihailija, hänen piti saada kaikkea, mitä Suskikin sai ja mennä sinne, minne tämäkin meni. Hän koko vuoden vinkunut mukaan pääsyä ja oli viimein saanut luvan tulla. Suski oli valittanut siitä äidilleen ja melkein koko loman valittanut sitä kuinka rasittava Mia oli. Mutta toisaalta Mia osasi olla ihan kivakin, kuten se, että hän tuli yöllä Caran mukaan, jos tämän täytyi mennä asioilleen ja päinvastoin. Eipähän ainakaan tarvinnut yksin mennä. Niin Miakaan ei erityisemmin pitänyt pimeästä ja hänenkin olisi ollut syytä jättää kummitusjuttujen kuuntelu väliin, mutta hän nyt halusi esittää rohkeampaa kuin oli.

Myöhemmin Mia sanoi olevansa väsynyt ja siirtyi sitten Caran seuraan. He kumpikin katselivat hiljaa auringon punaiseksi värjäämää järvenpintaa ja kuuntelivat, kuinka pääskyt vielä päästelivät kimeitä huutojaan hyönteisiä jahdatessaan. Kesä oli heidän mielestään juuri silloin kauneimmillaan. Mitä pimeämpää tuli, sitä hiljaisempaa tuli, sillä pääskyset vetäytyivät yöpymispaikoilleen.

Pian he kuitenkin suunnistivat nuotiolle ja jäivät hetkeksi kuuntelemaan Katan ja Suskin rupatusta siitä, mitä he tekisivät kun koulu olisi taas alkanut. Kun näytti siltä, että itse kukin näytti jo melkoisen uneliailta, he päättivät, että oli aika mennä nukkumaan. He sammuttivat nuotion huolellisesti ja menivät telttaan. Cara kömpi omaan makuupussiinsa, Katan kömpiessä omaansa.
Pian laskeutui hiljaisuus, vain jossain huhuili pöllö, joka oli herännyt saalistamaan jyrsijöitä ja tuuli havisutteli läheisen koivun lehtiä..
Cara pyöri hereillä, hän mietti tulevaa ja tietysti poikaystäväänsä Benkaa, joka ei ollut halunnut tulla mukaan tälle retkelle. Jonkin ajan kuluttua, uni kuitenkin tuli ja pian kuului teltoista hiljainen ja tasainen tuhina, joka sekoittui pöllön huhuiluun ja lehtien havinaan.

Cara nousi hätkähtäen istumaan, jokin oli hänet herättänyt, mutta mikä sitä hän ei tiennyt. Hän paneutui takaisin makuulleen ja yritti nukkua. ”Sinä vain kuvittelet” Hän mutisi hiljaa itselleen ja ummisti silmänsä ja melkein heti kuului kova rasahdus, niin kuin joku olisi astunut oksan päälle. Cara oli nyt aivan hereillä, pidätti hengitystään ja yritti kuunnella.
Räts! Taas niin kuin joku olisi astunut oksalle tai muulle kuivalle käkkyrälle. ’Ei kai siellä vain ole karhu.’ Cara ajatteli peloissaan. ’Pitäisikö minun herättää muut? ’ Hän odotti ja kuunteli. Nyt ei kuulunut hiiskaustakaan.
Cara hapuili pimeässä ja etsi taskulamppuaan. Pian hänen sormensa osuivat lampun kylmään ja suoraan kädensijaan. Hän puristi sormensa sen ympärille, kömpi pois makuupussista ja alkoi hitaasti kontata kohti teltan ovea. Caraa pelotti, mutta hän halusi tietää mikä ulkona oli liikkunut. Hän avasi teltan oven, sytytti lamppunsa ja katseli ympäri heidän leiriään. Ei mitään, ei kerrassaan mitään.
Hän alkoi jo peräytyä takaisin telttaan, kun jokin tumma syöksyi pimeydestä hänen kimppuunsa. Cara kirkaisi ja yritti päästä tuosta hyökkääjästä eroon. Muut heräsivät hänen huutoonsa.
”Mitä on tekeillä!?” Suski huusi.
”Mikä se oli?” Kysyivät Mia ja Kata yhteen ääneen.
Mutta kukaan heistä ei saanut vastausta. Kaikki oli sillä hetkellä yhtä kaaosta. Cara tappeli vastaan ja onnistui kiemurtelemaan vapaaksi ja perääntyi telttaan, jossa muut istuivat ja tuijottivat ovi aukkoa silmät säikähdyksestä suurina.
”Mitä oikein tapahtui?” Kata kysyi, kun suunniltaan oleva Cara konttasi hänen viereen.
”Minä e.. en tiedä.” Cara sanoi ja katsoi kohti ovea, kuin peläten, että se joku tulisi perässä. ”Minä kuulin jotain kummaa ääntä ja menin katsomaan mikä se oli ja sitten kimppuuni hyökättiin.”
”Ehkä se meni pois.” Mia sanoi toiveikkaana.

Oli taas aivan hiljaista, mutta tytöt eivät enää nukkuneet. Kaikki tuijottivat vain ovea ja pelkäsivät, että joku syöksyisi sieltä sisälle ja… niin he eivät tienneet, mitä se joku/jokin halusi.
Kun he jo luulivat, että se joku oli jo mennyt eikä enää palaisi ja itse kukin oli jo rauhoittunut, hiljaisuuden rikkoi repeytyvän telttakankaan korviasärkevä ääni ja taskulampun valo osui johonkin kiiltävään. Sen perässä seurasi käsi ja pian sen omistaja tunkeutui repimästään aukosta sisälle. Tytöt ryntäsivät teltan ovesta ulos ja suoraan pimeään metsään. Cara pysähtyi hetkeksi ja katsoi taakseen, hän näki teltan mustana myttynä ja jonkin liikkuvan. Hän kuuli, kun tuo joku yritti vimmatusti kiroillen päästä teltasta ulos. Lisää repivää ääntä ja tuo hahmo pääsi eroon teltan riekaleista.
Cara ei jäänyt pidemmäksi aikaa katselamaan, vaan juoksi muiden perään. Hän kuuli kaukaa takaansa raskaita juoksuaskelia, se joku tuli perässä kuin höyryveturi.

’Minun on tehtävä jotakin, muuten tässä käy ikävästi.’ Cara ajatteli. Hän hidasti juoksuaan, vaikka häntä pelotti ajatella, mitä tuo takana tuleva tekisi, jos saisi hänet kiinni. Kun hän oli varma, että oli saanut kiinnitettyä takana tulijan huomion itseensä, hän kääntyi toiseen suuntaan. Cara ei välittänyt oksista, jotka osuivat hänen kasvoihinsa, vaan jatkoi juoksuaan eteenpäin. Hän kuuli takaa – ajajansa raskaan hengityksen, tämä oli yhä vain lähempänä. Pelon kyyneleet valuivat Caran naarmuisille poskille. ’Olikohan tämä sittenkään hyvä idea.’ Hän ajatteli ja tunsi väsyvänsä. Hän tiesi, ettei pystyisi enää pitkään juoksemaan ja pitämään tuota takaa – ajajaa loitolla. Hän katsoi taakseen uudestaan ja samassa hänen jalkansa takertui juurakkoon, vääntyi ja hän kaatui maahan. Siinä hän makasi pitkin pituuttaan multaisessa maassa ja nilkkaan sattui. Cara kömpi pystyyn ja yritti vielä pakoon, mutta vahingoittunut jalka ei kannattanut. Hän kaatui taas ja pian tuo takaa – ajaja oli hänen luonaan.
Cara yritti ryömiä piiloon ja toivoi, ettei tuo takaa – ajaja huomaisi häntä. Mutta kauhukseen hän tunsi suuren kouran tarttuvan hänen kipeään nilkkaan. Kauhun ja kivun huuto purkautui hänen huuliltaan. Sitten jokin, ehkä itsesuojeluvaisto sai hänet toimimaan. Hän potkaisi terveellä jalalla miestä, joka ähkäisi ja päästi irti.
Cara nousi uudelleen pystyyn ja yritti uudestaan pakoon, vaikka jalkaa särkikin armottomasti. Hän kuuli kuinka mies takana kiroili ja juoksi perään. Äkkiä Cara tunsi jonkin osuvan itseensä ja sen jälkeen kaikki alkoi pyöriä. Hän astui vielä muutaman askeleen, jalka lipesi ja hän tunsi putoavansa jonnekin, sitten kaikki oli mustaa.

Tytöt juoksivat kauhuissaan eteenpäin, huomaamatta, että Cara jättäytyi heistä jälkeen. He eivät tienneet kuinka kauan he olivat juosseet ja kuinka pitkälle, kun Kata pysähtyi ja muut törmäsivät häneen.
”Miks sä pysähdyit?” Suski kysyi, hän halusi jatkaa vielä juoksua, sillä pelkäsi sen jonkun saavan heidät kiinni.
”Cara on kadonnut” Kata sanoi ja katsoi ympärilleen, mutta hän ei nähnyt muuta kuin pimeyttä.
Mia itki, sillä hän oli todella peloissaan. Suski kietoi kätensä pikkusiskonsa ympärille ja yritti rauhoitella tätä, mutta häntäkin itketti. Hiljaisuus ympäröi heidät painostavana muurina ja hyvin pian he tajusivat olevansa eksyksissä pimeässä metsässä. Äkkiä hiljaisuuden leikkasi jostain kaukaa kantautuva huuto, jonka jälkeen hiljaisuus laskeutui entistäänkin painostavampana.
”Cara!” Kata ja Suski huusivat yhteen ääneen. Kyyneleet ryöpsähtivät heidän poskilleen, sillä he ajattelivat, että se oli Caran viimeinen elon merkki.

He istuutuivat kosteaan maahan ajatukset sekavina, tietämättä mitä tehdä. Jonkin ajan päästä Mia nukahti, mutta Kata ja Suski valvoivat yhä. Pitkältä tuntuneen ajan päästä kaukana taivaanrannassa alkoi kajastaa heikko aamunkajo ja aurinko alkoi nousta.
Pian oli jo niin valoisaa, että he saattoivat nähdä kunnolla. Suski herätti Mian varovaisesti, minkä jälkeen he nousivat ylös ja lähtivät takaisin suuntaan, josta olettivat tulleensa. He olivat kävelleet tuntikausia, kun puiden lomasta pilkahti punahopeinen telttakangas. Tytöt nopeuttivat askeliaan ja huomasivat tulleensa omalle teltalleen, joka oli enää kasa riekaleita. Toinen teltta oli yhä pystyssä ja tuulenpuuskat saivat sen pitämään välillä lepattavaa ääntä. He seisoivat hiljaa ja katselivat ympärilleen varmistaen, ettei ketään ollut lähettyvillä.
”Odottakaa tässä, mä käyn kattomassa onko meidän kännykät vielä ehjinä.” Kata sanoi ja viittasi luhistuneeseen riekaletelttaan päin.
Suski nyökkäsi väsyneesti ja istuutui kivelle ja kehotti Miaakin istuutumaan, mutta tämä halusi seistä. Yön tapahtumat olivat liiankin hyvin hänen mielessään ja siksi hän katsoi säikkynä ympärilleen ja pelkäsi koko ajan hyökkääjän tulevan miltä suunnalta tahansa. He olivat olleet yöllä liian peloissaan paetessaan, etteivät olleet muistaneet matkapuhelimiaan, jotka olivat kiireessä jääneet telttaan.

Kata siirteli telttakankaan riekaleita syrjään ja yritti etsiä heidän puhelimiaan, mutta niitä ei löytynyt. Tuon hyökkääjän oli täytynyt ottaa ne. Hän lopetti etsinnän ja meni Suskin ja Mian luokse.
”Toivotonta, se kahjo joka hyökkäs yöllä leiriin on vieny meidän puhelimet.” Kata sanoi. ”Toivottavasti, edes meidän pyörät on paikallaan.” Hän vielä lisäsi ja katsoi suurta koivua, jonka viereen he olivat edellisenä iltana pysäköineet pyöränsä.
Pyörät kyllä olivat siellä, mutta. ”Joku on puhkonut renkaat!” Suski huudahti juostessaan lähemmäksi puuta ja huomatessaan tehdyn tuhotyön.
”Ei auta muu kuin kävellä kyläkaupalle ja soittaa sieltä apua.” Kata sanoi apeana.
Niin tytöt sitten alkoivat kävellä maantielle vievää polkua pitkin ja tovin kuluttua he olivat maantiellä, joka vaikutti lähes autiolta. Ainakaan sillä hetkellä ei ollut liikennettä lainkaan. Hiljaisina ja apeina he talsivat eteenpäin pitkin maantienpiennarta. Mia tosin jaksoi vielä toivoa, että ohitse ajaisi joku, jolta voisi pyytää kyydin kaupalle.
He eivät tienneet kuinka kauan he olivat kävelleet, kun takaa kuului tervetullut hurina. Tytöt pysähtyivät ja katsoivat lähestyvää autoa. Se oli viininpunainen vanha pölyinen Lada.
Lada hidasti vauhtia tyttöjen kohdalla ja pysähtyi muutamia metriä heidän eteensä ja jäi ikään kuin odottamaan tyttöjä.
”Voitaisiinko me kysyä tuolta kyyti kaupalle?” Suski kysyi Katalta ja katsoi Ladaa epäluuloisesti.
Kata oli vaiti, mutta sanoi sitten. ”Kai me voidaan. Kysytään siltä ainakin.”
He menivät odottavan Ladan luokse, sen ratissa istui mies, noin neljänkymmenen vanha. Miehen hiukset roikkuivat rasvaisina kalpeiden kasvojen edessä ja melkein peitti jäänsiniset tunteettomat silmät, jotka tuntuivat olevan syvällä kuopissaan. Kasvoissa oli muutama finni ja leuassa parransänki, joka ympäröi ohuita huulia.
”Mitäs tytöt täällä yksikseen kävelee?” Mies kysyi karhealla äänellä.
Tytöt olivat vaiti, sillä heitä ei huvittanut kertoa tuntemattomalle yön tapahtumista. Kata ei oikein pitänyt miehen katseesta, sillä se sai hänet tuntemaan olonsa alastomaksi, mutta kyytiä pitäisi kysyä, kun ei muukaan juuri nyt auttaisi.
”Tota, saatasko me kyyti kaupalle?” Hän kysyi viimein.
”Jo vain, hypätkää kyytiin.” Mies sanoi ja avasi takaoven. ”Raivatkaa vähän niitä kamoja sivulle niin mahdutte istumaan.” Hän lisäsi.
Tytöt siirsivät pari rasvaista työkalua, ison kankaan ja jotain muuta romua sivulle, minkä jälkeen Kata ja Mia ahtautuivat takapenkille istumaan, viimeisenä tuli Suski, joka veti oven perässään kiinni. Melkein samassa, kun Suski oli saanut oven perässään kiinni, rämisevä Lada ampaisi vauhtiin. Ensin kuski ajoi normaalia vauhtia, mutta sitten hän painoi kaasua ja auto kiiti eteenpäin pitkin pölyistä tietä. Tytöt näkivät pölyisistä ikkunoista, miten maisemat vilisivät ohitse. Heitä vauhti alkoi jo hirvittää, mutta eivät uskaltaneet pyytää hidastamaan vauhtia, vaan olivat aivan hiljaa. Jonkin ajan päästä Kata alkoi ihmetellä, mikseivät he jo tulleet kaupalle, kun ei sinne pyörilläkään kestänyt kahtakymmentä minuuttia pidempään.
”Tota, oletko sä varma, että se kauppa on näin kaukana?” Suski kysyi varovaisesti mieheltä.
Mies ei kuitenkaan vastannut.
Vasta silloin Katalle ja Suskille juolahti mieleen, että tuo mies saattaisi olla se sama, joka hyökkäsi yöllä leiriin. Mutta oli jo liian myöhäistä päästä pakoon, vai oliko sittenkin?

Benka istui sohvalla ja paineli uudestaan Caran numeron, nosti luurin korvalleen ja kuunteli. Puhelin tuuttasi varattua. ’Miksi ihmeessä Caran puhelin oli kiinni? ’ Benka mietti ja aavisti jonkun olevan pielessä, sillä Cara oli soittanut hänelle melkein joka päivä samaan aikaan, mutta ei tänään ja se sai Benkan huolestumaan. Hän päätti soittaa poliisille ja paineli hätänumeron, ensin kuuluin tuuttausta ja kesti hetken ennen kuin sieltä vastattiin.
”Poliisilaitoksella.” Vastasi tyly ääni, joka ei edes vaivautunut kysymään hänen asiaansa.
”Tekisin katoamisilmoituksen.” Benka sanoi.
”Saisinko kadonneen tiedot.” Virkailija pyysi.
” Kyse on tyttöystävästäni, hän ei vastaa puhelimeensa tai siis hänen puhelimensa on kiinni.” Benka selosti. ”Tyttöystäväni nimi on Cara tai oikeastaan Carin Lahtinen ja hän on telttailemassa siskonsa Katariinan ja ystävänsä Susanna Peltolan kanssa.” Hän jatkoi.
”Onko teillä ollut riitaa tai jotain muuta?” Virkailija kysyi.
”Emme ole riidelleet, mutta hän soittaa minulle yleensä siinä puolenpäivän maissa ja tänään tuota puhelua ei tullut.” Benka sanoi.
”Ehkä, sinä vain kuvittelet. Tyttöystäväsi puhelimesta on voinut akku loppua.” Virkailija sanoi. ”Soittakaa vuorokauden kuluttua uudestaan, jos hänestä ei ala kuulua mitään.” Hän lisäsi.
”Hyvä on.” Benka sanoi.
”Kuulemiin.” Virkailija sanoi.
”Kuulemiin.” Sanoi Benka ja sulki puhelimen. ”Minun on itse mentävä katsomaan onko tytöillä kaikki hyvin.” Hän mutisi.
Tuimana hän käveli hakemaan kartan, taskulampun ja metsästyspuukkonsa. Tämän jälkeen hän marssi suoraan autolleen. Hän istahti etupenkille ja päätti soittaa Jusalle ja Nikolle ja pyytää heidät mukaansa. Kesti hetken ennen kuin Jusa vastasi.
Benkan harmiksi Jusa ei päässyt tulemaan, sillä tämä oli luvannut auttaa isäänsä tämän korjaamossa. Niko taas oli laivalla, joka tulisi Helsingin satamaan vasta seuraavana päivänä. Benkan ei auttanut muu kuin lähteä yksin.

Oli vain mustaa, sitten musta muuttui sokaisevaksi valoksi, joka sattui Caran silmiin. Hän aukaisi silmänsä ja rutisti ne sitten hetkeksi kiinni ja aukaisi uudestaan. Kesti hetken ennen kuin silmät tottuivat päivänvaloon. Cara tuijotti siniselle taivaalle, jonne korkeat kuuset ja männyt hänen ympärillään kurottelivat. Hän käänsi varovaisesti päätään ja huomasi toisella sivulla kallion, jota tuntui jatkuvan melkein taivaaseen asti.
Ei kallio sentään taivaaseen asti ylettänyt, vain parin metrin korkeuteen, saman matkan, minkä Cara oli pudonnut alas. Suoraan sammaleen peittämille kiville.
Cara yritti liikkua, mutta oli kiljua tuskasta, sillä toinen jalka oli kuin tulessa. Se oli varmaankin pahasti murtunut tai ainakin nyrjähtänyt hän päätteli ja yritti uudestaan vääntäytyä istumaan.
Seuraavaksi hän muisti, mitä yöllä oli tapahtunut. Hän tunnusteli selkäänsä niin hyvin, kuin taisi ja kauhistui tuntiessaan lapaluun kohdalla jotain märkää. Hän veti kätensä eteensä ja parahti, hänen sormensa olivat veressä. Se mies oli siis osunut häneen puukolla, mutta onneksi vain lapaluuhun.
”Kata! Suski! Mia!” Hän huudahti muistaessaan, että oli yrittänyt harhauttaa miehen, niin että toiset pääsisivät pakoon. ’Toivottavasti te pääsitte pakoon.’ Cara ajatteli. ’ Sillä minä en pääse täältä minnekään tällä jalalla.’
Hän hilasi itsensä lähimmän puun luokse ja jäi nojaamaa sitä vasten, vaikka selkää ja jalkaa raastoi lähes sietämätön kipu.

Benka ajoi suoraan kylään, jonka niin sanotulla leirintäalueella tytöt olivat telttailemassa. Hän kyseli tyttöjä kaupalta, josta kerrottiin heidän käyneen edellisenä päivänä ostoksilla. Tämän jälkeen Benka suunnisti leirintäalueelle.
Hän pysäköi autonsa polun varteen ja käveli lopun matkaa leirille ja kauhistui nähdessään rikotut pyörät ja luhistuneen teltan.
”Cara! Kata!” Benka huusi. ”Suskii, Miaaa!” hän huhuili uudestaan, mutta ei saanut vastausta. Hän haki toisesta teltasta mukaansa vesi pullon ja autoltaan hän kävi hakemassa taskulamppunsa, sekä metsästyspuukkonsa, minkä jälkeen hän alkoi tutkiskella leiriä tarkemmin. Hän toivoi löytävänsä jotain, joka kertoisi minne tytöt olivat joutuneet.
Pitkän etsimisen jälkeen hän löysi isoja saappaan jälkiä ja pienempiä jälkiä, jotka olivat jääneet tyttöjen paljaista jaloista heidän juostessaan yöllä metsään.
Hän seurasi noita jälkiä metsään ja jonkin matkaa seurattuaan hän huomasi yksien pienempien jälkien erkanevan muista ja isojen saappaiden jälkien seuraavan niitä. Pian nuo jäljet katosivat, sillä maa oli sillä kohdin juurakkoista ja kuivempaa kuin aikaisemmin.
Juuri kun Benka oli kääntymässä takaisin, hän näki juurien välissä, jotakin, joka kiilteli auringossa. Hän kumartui ja otti tuon kiiltelevän esineen käteensä. Se oli pieni hopeinen kyynel korvakoru, toinen niistä, jotka hän oli Caralle ostanut syntymäpäivälahjaksi. Benka puristi korun nyrkkiinsä ja jatkoi matkaansa suuntaan, jossa arveli Caran olevan. Jonkin matkaa kuljettuaan, hän huomasi edessään pusikon ja aikoi mennä siitä läpi, mutta huomasi ajoissa puskien takana olevan pudotuksen.
”Cara!” Benka huusi ja kuunteli. Vain puiden huminaa ja jossain kohisi koski. ”Caraa!” Hän huusi uudestaan ja tällä kertaa hän oli kuulevinaan heikon vastauksen.

Cara vajosi jonkinlaiseen horrostilaan, eikä tiennyt kuinka kauan oli nojannut puuta vasten, kun jokin sai hänet havahtumaan. Hän avasi silmänsä ja kuunteli. ’Ei kai se mitään ollut.’ Hän ajatteli ja oli sulkemassa silmänsä, kun jostain kuului huuto. ’Caraa!’
”Täällä, minä olen täällä alhaalla!” Cara huusi vastaukseksi ja katseli ylös, missä puskat rönsyilivät reunan yli. ’Oliko siellä joku? Ja kuka tämä joku oli?’ Hän ajatteli ja melkein heti hänen mieleensä, juolahti, että se mies etsiskeli häntä. Mutta sitten hän ajatteli, että jos se mies etsisi häntä, niin eihän hän varmaankaan huutelisi metsässä kovaan ääneen, saati vielä nimeltä. Caraa alkoi väsyttää taas ja hän antoi luomiensa painua kiinni.

Benka kurkisti alas ja näki, jonkin mytyn nojaavan puuta vasten. Hän katsoi mistä pääsisi helpoiten alas ja alkoi hitaasti laskeutua seinämää pitkin. Kun hän oli aivan alhaalla, hän meni mytyn luokse ja tajusi silloin, että se oli Cara. Hän kosketti tytön kättä ja kutsui häntä nimeltä. Benkan iloksi tämä aukaisi silmänsä.
”Benka.” Cara kuiskasi ja kyyneleet alkoivat hiljaa vieriä pitkin poskia.
”Cara, oletko kunnossa?” Benka kysyi.
”En pysty kävelemään.” Cara sanoi hiljaa. ”Jalkaan koskee.”
Benka ei halunnut enempää rasittaa Caraa, vaan antoi hänelle kulauksen vettä tuomastaan vesi pullosta. ’Minun on saatava hänet pois täältä.’ Benka mietti. Sen hän tiesi, että oli miltei mahdotonta saada Cara ylös polulle, vaikka nousua ei ollutkaan kuin vain pari metriä. Sitten hän muisti kännykkänsä, joka oli taskussa. Hän kaivoi sen esiin, mutta voi ei kenttää. Hän ei siis pystyisi soittamaan apua.
”Mieti, Benka, keksit kyllä jotain.” Benka mutisi itselleen.

Tytöt istuivat hiljaa auton takapenkillä ja miettivät mihin olivat joutumassa. Kata kumartui Suskin puoleen ja kuiskutti tälle. ”Kun hän pysähtyy, avataan ovi ja juostaan ulos.”
Suski nyökkäsi ja vilkaisi samalla varovaisesti ajajaa, joka juuri sillä hetkellä katsoi peilistä. Suskista tuntui, kuin tuon miehen katse olisi porautunut suoraan hänen lävitseen. Hänelle tuli tunne, että hän olisi istunut siinä penkillä ilkosillaan, eikä se tuntunut mukavalta.
”Mä haluun pois täältä.” Mia sanoi hiljaa kyyneleiden valuessa pitkin hänen poskiaan.
”Sä pääset heti kun toi pysäyttää autonsa.” Suski kuiskasi Mian korvaan.
Kata katsoi ikkunasta ohitse vilistävää maisemaa. Puiden välistä näkyi välillä tuikahduksia, kuin siellä olisi ollut jotain kiiltävää tai. ’Vettä.’ Kata ajatteli. Äkkiä auto kääntyi muhkuraiselle soratielle. Auto pomppi ja hytkyi osuessaan kuoppiin ja kivet rapisivat vasten auton pohjaa. Tätä kesti vähän aikaa ja sitten mies pysäytti auton ränsistyneen hirsimökin eteen.
”Ulos, eikä mitään temppuja tai käytän tätä.” Mies sanoi ja näytti puukkoaan, jossa oli kuivunutta verta.
Tytöt astuivat ulos, valmiina pakenemaan, mutta pelko ikään kuin hyydytti jalat eivätkä he uskaltaneet liikahtaakaan. Tai ehkä se oli kuivuneen veren näkeminen, joka sai heidät pysymään paikoillaan vaikka sisin sanoi, että nyt olisi paettava.
Kata tunsi kyyneleiden alkavan valua poskilleen, sillä hän arvasi kenen verta puukossa oli ja pelkäsi pahinta, vaikka sisimmässään hän tunsi, että sisko oli elossa. Hän katsoi nopeasti ympärilleen ja näki mökin lisäksi ulkovessan ja rinteeseen kaivetun maakellarin, jota peitti puinen säiden runtelema lauta ovi.
”Tuonne.” Mies murahti ja osoitti maakellaria.
Tytöt kävelivät hitaasti maakellarille miehen perässä. Mies avasi oven ja he astelivat sisälle ummehtuneen hajuiseen koppiin jossa oli jotain rojua perällä.
He katsoivat, kun ovi sulkeutui ja kuului kilahdus ja kolahdus. Heidät oli teljetty sinne.
Aurinko siilautui sisälle lautojen raoista ja sen valossa he hahmottivat, minkälaisessa kopissa he olivat.
”Mä haluun pois, täällä on liian pimeetä.” Mia sanoi itkien.
”Mekin haluttais pois, mutta ensin on saatava toi ovi auki.” Kata sanoi ja yritti etsiä katseellaan jotakin, mistä olisi apua. Äkkiä hän näki romuläjässä kapean tangon, joka oli lyhyt. Hän otti sen ja meni ovelle. Hän ujutti tangon oven rakosesta ja yritti avata hakaa, joka aukesikin kilahtaen. Kata työnsi ovea, mutta se ei auennut, se oli ilmeisesti lukittu muullakin kuin haalla.
”Se rotta arvasi, että me aiotaan yrittää pakoa ja lukitsi oven munalukolla.” Kata sanoi ja heitti tangon takaisin romukasaan. Hän istahti kylmälle maalattialle ja samoin tekivät Suski ja Mia.
Siinä he istuivat ja miettivät, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Aika tuntui matelevan ja tytöillä alkoi olla nälkä.
Äkkiä ulkoa alkoi kuulua askelia ja ne lähestyivät kellaria. Pian ovella kolahti ja se avattiin. Mies seisoi ovella ja kädessään hänellä oli pussi, jonka hän nakkasi sanaakaan sanomatta tytöille. Tämän jälkeen hän sulki ja lukitsi oven. Tytöt kuuntelivat, kun askeleet loittonivat ja jäljelle jäi vain metsän humina ja lintujen sirkutus.
Kata otti pussin ja kurkisti sisälle. Siellä oli kolme pulloa limua ja kolme kinkkujuustosämpylää. Kata ojensi kullekin limun ja sämpylän. He söivät hitaasti ja säästivät limun, kun eivät tienneet milloin saisi seuraavan kerran syötävää tai juotavaa.
Ulkona alkoi hämärtyä ja kellarinkopissa alkoi olla pimeää. He aikoivat käydä nukkumaan kun ulkoa taas kuului askelia ja hetken kuluttua ovi avattiin. Mies seisoi oviaukossa ja silmäili heitä.
”Sinä siinä, tulet mukaani.” Hän sanoi ja osoitti Suskia.
Suski nousi, vilkaisi Kataa ja Miaa ja meni miehen perässä ulos kopista. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä ja kuului taas tutut kilahdukset kun haka ja lukko suljettiin.
Kata ja Mia istuivat lähekkäin ja odottivat Suskia palaavaksi ja pelkäsivät mitä tälle tapahtuisi. Äkkiä he kuulivat sydäntä särkevän huudon.
”Suski!” Kumpikin huudahti ja syöksyi ovelle. He yrittivät nähdä raoista mitä oli tekeillä, mutta ulkona oli tullut niin pimeään, ettei mitään nähnyt.
Kun ovella olosta ei ollut hyötyä, he istahtivat kylmälle maalattialle ihan liki toisiaan ja kuuntelivat peloissaan mökiltä kantautuvia huutoja. Viimein huudot lakkasi ja oli ihan hiljaista, pelottavan hiljaista.
Taas kuuluivat tutut askeleet ja toiset hiljaisemmat. Hetken päästä ovi avattiin ja Suski tyrkättiin sisälle kopperoon. Ovi hänen takanaan sulkeutui ja kuului tutuksi tulleet äänet lukitsemisesta.
Suski seisoi siinä mihin hänet oli tyrkätty. Kata nousi ja meni Suskin luokse.
”Oletko sinä kunnossa.” Hän kysyi ja veti Suskin viereensä istumaan. Suski oli vaiti ja tuijotti eteensä.
Hän kietoi kätensä polvien ympärille kuin yrittäen suojella itseään joltakin.
”Suski mikä sulla on?” Kata kysyi, vaikka melkein arvasi mikä tätä vaivasi. ”Mitä se sika teki sulle?”
Kuului nyyhkäys ja toinenkin, kyyneleet valuivat hiljaa pitkin Suskin poskia. Hän vavahteli nyyhkytysten voimasta.
”Se… se teki… se oli kamalaa.” Suski sai vihdoin ja viimein soperrettua.
”Mitä se… ei kai se vain…” Kata sanoi ja kyyneleet valuivat hänenkin poskilleen. ”Se s**tanan sika!” hän huudahti.
”Täytyy… täytyy suojella Miaa, se… se ei saa tehdä sitä Mialle.” Suski sopersi itkun lomasta.
”Mikä Suskia vaivaa.” Mia kysyi.
Kata otti Miaa hartioista kiinni ja sanoi. ”Se mies, se sika teki jotain hyvin pahaa Suskille ja me ei haluta, että se tekee sitä sulle, joten nyt me todellakin aiotaan paeta täältä, silläkin uhalla, et se lähtee meidän perään.”
”Kamalaa.” Mia sanoi ja itki hänkin.
Tytöt käpertyivät kiinni toisiinsa ja yrittivät nukkua, vaikka nukkuma alusta olikin epämukava.

Benka mietti vieläkin, sitä miten saisi Caran pois metsästä. Ei, hänen ei auttanut muu kuin lähteä etsimään apua.
”Cara, jaksatko täällä vielä, vähän aikaa jos lähden hakemaan apua.” Hän viimein sanoi.
”Jaksan.” Cara sanoi hiljaa. ”Vähän väsyttää.” Hän lisäsi.
Benka peitteli Caran takillaan ja jätti vesipullon tälle.
”Lähetän sinulle apua.” Benka sanoi ja suuteli Caraa otsalle. Sitten hän lähti kipuamaan rinnettä ylös ja juoksi polkua pitkin takaisin. Hän kääntyi ja asteli takaisin leirille ja muisti taas kännykkänsä. Hän kaivoi kännykkänsä esiin ja ilokseen huomasi, että nyt siinä oli kenttää. Hän soitti hätä keskukseen ja asiansa selvitettyään, hän kuuli ilokseen hätä keskuksen virkailijan sanova, että apua oli tulossa.
Hän asteli autolleen ja mietti mihin nyt, menisikö takaisin Caran luo vai jäisikö odottamaan apua. Hän päätti jäädä odottamaan apua. Oli kulunut melkein kolmekymmentä minuutti, kun jostain kaukaa alkoi kuulua hälytyssireenin ääni ja hetken päästä ambulanssi ja poliisiauto kaarsivat tien päähän. Benka riensi heidän luokseen.
”Minä voin näyttää missä Cara on.” Hän sanoi. Ambulanssi miehet ja poliisit lähtivät seuraamaan Benkaa, joka ohjasi heidät kielekkeen luokse.
”Hän on tuolla alhaalla.” Benka sanoi ja osoitti alas kohti puuta, jota vasten Cara nojasi.
”Tarvitsemme köyttä.” poliisi sanoi ja jatkoi. Käyn hakemassa sitä autosta. Hän hävisi ja parinkymmenen minuutin päästä hän palasi kantaen köysivyyhteä. ” Minä menen alas.” Benka sanoi ja kipusi ketterästi alas pitkin kalliota.
Hän meni Caran luokse ja kosketti tätä kevyesti olkapäähän.
”Cara, minä tässä. Toin sinulle apua.” Benka sanoi ja nosti Caran syliinsä.
Hän kantoi Caran kallion juurelle ja sitoi köyden tämän ympärille.
”Pidä tiukasti kiinni niin he kiskovat sinut ylös.” Benka sanoi. Cara nyökkäsi ja tarttui köyteen. Ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun hänet oli kiskottu ylös. Benka kapusi ylös ja seurasi poliiseja ja ambulanssi miehiä leirille.
Hän meni paareille nostetun Caran luo ja sanoi. ”En tule mukaasi, sillä minun on etsittävä siskosi ja kaverit.”
”Me taidetaan käydä kierros kyläkaupalla.” Toinen poliiseista sanoi. ”Ihan vain varmistetaan, etteivät tytöt ole menneet sinne.” Hän perusteli.
Benka nyökkäsi ja katsoi kun ambulanssin ovet suljettiin ja auto lähti liikkeelle. Heti perään lähti poliisiauto.

Ilta alkoi hämärtää ja Benkakin päätti lähteä. Hän ajatteli tutkia tiet ja pikkutiet, jos vaikka tytöt olisivat johonkin mökkiin eksyneet.
Hän ajoi muhkuraista tietä niin pitkään että tuli päätielle. Hän ajoi sitä pitkin eteenpäin, ohi sen paikan, jossa mies nappasi tytöt kyytiinsä. Hän ei tiennyt kuinka kauan oli ajanut ja iltakin oli jo pimentymässä yöksi, kun hän huomasi huonosti hoidetun soratien vasemmalla puolella tietä.
Hän kääntyi sille ja matka jatkui pomppien ja hytkyen eteenpäin. Hetken kuluttua hän saapui mökin pihalle.
Pihalla seisoi vanha pölyinen Lada ja mökissä paloi valot. Äkkiä mökin ovi aukesi ja mies talutti jotakuta. Hän vei tuon hoikan hahmon maakellarille, avasi oven ja tyrkkäsi tuon hoikan olennon oviaukosta sisälle. Tämän jälkeen mies saapasteli takaisin mökkiin.
’olisikohan tuo voinut olla yksi tytöistä.’ Benka ajatteli ja jäi piiloonsa kurkkimaan. Kesti vielä ainakin tunti ennen kuin valot mökissä sammuivat ja Benka saattoi hiipiä piilostaan. Hän hipsi varovaisesti maakellarille ja yritti avata oven. Hän kuuli liikettä maakellarista ja samassa hyvin tuttu ääni kyseli. ”Kuka siellä?”

Kata oli nukahtanut, eikä tiennyt kuinka kauan oli nukkunut, kun hän kuuli ovelta ääniä.
’Se on se mies taas.’ Kata ajatteli heti. Hän nousi ja niin äänettömästi kuin oli mahdollista, hän hiippaili ovelle. Ovelta kuului rapinaa, niin kuin joku olisi yrittänyt avata ovea. Silloin Kata tajusi, ettei se voinut olla tuo mies, sillä hän olisi ollut nopeampi oven avaamisessa.
”Kuka siellä?” Kata kysyi.
”Minä täällä, Benka.” Benkan ääni vastasi. ”Oletteko te kunnossa?” hän kysyi.
”Ollaan… tai minä ja Mia ollaan, mutta Suski ei.” Kata sanoi ja kertoi nopeasti, mitä oli tapahtunut. Sitten hän kysyi. ”Miten sä tänne tulit ja tiedätkö yhtään missä Cara on.
”Vahingossa.” Benka sanoi ja yritti saada lukkoa auki. ”Caralla ei ole enää mitään hätää, hän on sairaalassa.”
Kata tunsi syvää helpotusta sisarensa puolesta ja siitä, että he kohta pääsisivät pakoon.
Hetken oli hiljaista, sitten Benka taas puhui. ”En saa tätä lukkoa auki.” Hän sanoi ja jatkoi. ”Täytyy ettiä jotain millä sen saa murrettua.”
”Ole varovainen, se mies on vaarallinen hullu.” Kata sanoi.
”Menen hakemaan sorkkaraudan.” Benka sanoi.

Benka oli juuri aikeissa lähteä hakemaan sorkkarautaa autoltaan, kun äkkiä hänen edessään seisoi kookas hahmo. Hahmon käsi heilahti ja samassa jokin iski voimakkaasti Benkaa päähän, tämän ehtimättä väistää ja kaikki hänen ympärillään sumeni. Hän tuupertui tajuttomana maahan.
Mies avasi kopperon oven ja raahasi Benkan sisälle kopperoon, tyttöjen katsellessa silmät suurina. Mies vilkaisi vielä tyttöjä, kääntyi ja lähti sulkien samalla oven perässään.

Kata katseli peloissaan, kun mies raahasi tajuttoman Benkan sisälle koppiin ja jätti tämän kylmälle maalattialle makaamaan. ’Toivottavasti ei käynyt kovin pahasti.’ Kata ajatteli ja tarkasteli hämärässä valossa Benkaa. Hän ehti nähdä kuhmun ja ilkeän näköisen haavan Benkan otsalla, ennen kuin mies sulki oven ja pimeys laskeutui jälleen kopperoon.
”Mitäs me nyt tehdään?” Mia niiskutti hiljaa.
”Odotetaan aamuun.” Kata sanoi ja yritti muistella, mitä koulussa oli opetettu ensiapukurssilla. Hän tunnusteli pulssia Benkan ranteelta ja kaulalta. Pulssi löytyi ja se oli vahva. Tämän jälkeen Kata yritti saada Benkan kylkiasentoon, jotta hengitys olisi kulkenut paremmin, mutta ahtaassa kopperossa se oli varsin hankalaa. Seuraavaksi hän yritti tyrehdyttää ja putsata haavaa, Benkan otsassa. Tosin sekään ei oikein onnistunut, sillä kopperossa oli todella pimeätä.
Kun Kata oli tehnyt voitavansa, hän meni Suskin luokse.
Suski istui nurkassa kädet polvien ympärille kiedottuina ja silmät pimeyteen tuijottaen. ”Suski onko kaikki hyvin.” Kata kysyi ja mietti kuinka voisi parantaa toisen oloa. ”Kuule, jaksatko vielä?”
Kata saattoi tuntea ahdistuksen, häpeän ja pelon ystävästään, jolle tuo paon epäonnistuminen oli varmasti tuntunut pahemmalta, kuin heille muille.
”Kuule kyllä me vielä päästään pois.” Hän yritti lohduttaa Suskia.
”Minä en kestä, jos se sika tekee sen mulle taas.” Suski sanoi hiljaa. ”Mä haluan ennemmin kuolla, kuin, että se tekee sen taas.”
”Mä en anna sen tehdä sitä sulle tai Mialle.” Kata sanoi ja kietoi kätensä tämän ympärille. ”Mä kyllä, keksi jotain, vaikka mun sitte pitäs uhrata itteni.” Hän sanoi.
Hän tunsi kuinka nyyhkytykset ravistelivat taas Suskia. Siinä he olivat pitkän aikaa, kunnes Suski rauhoittui. Kata päästi irti Suskista, mutta jäi silti tämän viereen ja pyysi Mian viereensä.
Kului vielä tovi ja he nukahtivat.

*********

Sairaalassa, Cara heräsi ja huomasi olevansa vuodeosastolla. Hänen kumpaankin käteensä meni tippaletku. Toisesta meni nestettä ja toisesta ravintoliuosta hänen verenkiertoonsa.
Hän katseli ympärilleen ja mietti, missä Benka oli ja oliko tämä löytänyt työt. Hän ei ollut huoneessa yksin. Huoneessa oli viisi tai kuusi muuta vuodetta, hänen vuoteensa lisäksi, joista parissa oli potilas.
Cara yritti nousta istumaan, mutta ei voinut ja melkein saman tien ovi aukesi ja lääkäri pyyhälsi sisälle.
Hän huomasi Caran heränneen ja riensi tämän luokse.
”Missä Benka on?” Cara sai vaivoin kysyttyä.
”En tiedä.” Lääkäri vastasi totuudenmukaisesti. ”Mutta, kunhan olette hieman levännyt ja kerännyt voimia, niin Komisario Lehtonen haluaisi keskustella kanssanne.”
Cara nyökkäsi vastaukseksi.

Komisario Lehtonen istui odotushuoneessa, sillä hän halusi jututtaa tuota tyttöä, Carinia tapauksen johdosta. Tapauksen, josta oli tullut jo varsin kiinnostava, ehkä vähän liiankin kiinnostava, sillä lehdistö oli saanut asiasta vihiä.
Komisario Lehtonen oli ensin epäillyt koko juttua nuorten pilailuksi, mutta se sotku, minkä hän oli nähnyt rikospaikalla ja sitten tuo tyttö, joka oli selvästi yritetty tappaa, kertoivat ihan jotain muuta kuin nuorten pilailusta. Lehtonen tiesi nyt, että hänen etsittävänään oli tyyppi, joka ei kaihtaisi tappamistakaan, jos olettaisi jäävänsä kiinni.
Hän mulkoili toisella tuolilla istuvaa miestä, joka kirjoitti jotakin lehtiöönsä. Lehtinen saattoi melkein nähdä mielessään seuraavien lehtien lööpit, joista jokainen kertoisi psykopaatti murhaajasta, joka oli ottanut mallia Bodomin jutusta. Että nekin lehtiloiset jaksoivat.
Komisario Lehtinen oli vaipunut ajatuksiinsa niin, ettei ollut huomannut, kun lääkäri oli tullut paikalle.
”Komisario Lehtinen.” Lääkäri sanoi.
Lehtinen nousi ja sanoi. ”Kyllä, minä olen.”
”Carin on nyt herännyt, mutta…” Lääkäri aloitti, mutta Komisario keskeytti hänet.
”Voinko siis päästä jututtamaan häntä?” Komisario Lehtinen kysyi.
”Ette aivan vielä, hänen on saatava vielä levätä.” Lääkäri vastasi ja jatkoi. ”Ilmoitan teille, kun se on mahdollista.

Lehtimies Kaarlo Heikura, oli koko ajan kirjoittanut tulevaa juttua lehtiöönsä.
Kun lääkäri astui huoneeseen, hänen mielenkiintonsa heräsi. Hän kuunteli ja painoi kaiken mieleensä. ’Tämähän oli mielenkiintoista.’ Hän ajatteli ja hymyili tyytyväisenä. Jos hänen juttunsa pääsisi vielä tänään painoon, hän voisi toivoa saavansa ylennyksen tai ainakin palkankorotuksen. ’Nyt kun jotenkin pääsisin kuuntelemaan, kun tuo poliisi jututtaa sitä tyttöä.’ Hän mietti.