Tämän verran muistan:
-Vedä se ovi kiinni!Mies huusi. Minä vedin käskystä oven kiinni. En tuntenut miestä, hän oli varmaan joku isän miehistöstä.
Aallot löivät raivoten ikkunoihin, varmasti vielä ikkunat hajoaisi.Mutta tärkeintä oli, että pelastuisin. Mutta en ollut niinkään varma että pelastuisin tältä kamalaltA myrskyltä. Olin mä ennenkin tässä kalastusaluksessa ollut, mutta se oli pohjanlahdella, nyt me olimme.Niin, missäköhän me olimme, Atlantilla, mutta, missä siellä. Toivottavasti laiva ei törmäisi kiviin. Se siitä vielä puuttuisi! Eikä olisi ollut ihme, jos olisin nähnyt hain.
Isä ja muut miehet ampuivat hätäraketteja yläilmoihin.. Minun olisi pakko selviytyä! Mutta, selviytyisinkö? Halusin ainakin. Vaan voiko aina saada kaiken minkä haluaa? Ei voi.
Keskityin vahvoihin ja suuriin hainleukoihin lasihyllyllä. Siellä oli myös erilaisia kiviä ja laivapulloja.
Mitä jos en selviydy? Vain takoi päässäni. Mitä sitten? En näe Netaa, joka oli mun bestis. Se oli kyllä kutsuttu mukaan myös tänne, mutta onneksi hän ei tullut, koska he menivät mökillensä. Ja hyvä, ettei tullut. Jos mä hukkuisin, ainakin mä tietäisin että joku jäisi kaipaamaan mua. Nyt mä keksin! Mä soittaisin sille! Kaivoin kännykän taskusta, ja näppäilin ulkoa Netan numeron. Ja sitten huomasin mustan ruudun. Keskellä Atlanttia puhelinlinjat? En usko.
Huomasin isän kädet ympärilläni. Hän ei ollut erityisen onnellinen. Minulla ei ollut itku kaukana, ja kyynel vieri pitkin poskiani.Mutta, miksi itkisin, kyllä minä selviydyn, jumala jelppaa. Rukoilin meidän kaikkien puolesta. Ja yhtäkkiä suorastaan tiesin, että pelastuisin. Olin enään hetken hereillä. Sitten vaivuin uneen, syvään uneen.
Näin unta, kun minut pelastettaisi. Minut kannettiin helikopteriin.
Se oli totta. Heräsin merivoimien pelastushelikopterissa. Lämpö valloitti minut, ja isä oli vieressäni, ja hymyili minulle. Minä selviydyin!Wipii! Vaitettavasti laiva jäi aallokkoon. Olen iki-kiitollinen, että isä otti kuitenkin mukaan Pertun, nalleni. Se on rakkain esineeni.
Tämä 1985 vuonna tapahtunut "onnettomuus" jäi siis aika hyvin mieleeni. Olinhan silloin vasta murrosikäinen teini.
-Vedä se ovi kiinni!Mies huusi. Minä vedin käskystä oven kiinni. En tuntenut miestä, hän oli varmaan joku isän miehistöstä.
Aallot löivät raivoten ikkunoihin, varmasti vielä ikkunat hajoaisi.Mutta tärkeintä oli, että pelastuisin. Mutta en ollut niinkään varma että pelastuisin tältä kamalaltA myrskyltä. Olin mä ennenkin tässä kalastusaluksessa ollut, mutta se oli pohjanlahdella, nyt me olimme.Niin, missäköhän me olimme, Atlantilla, mutta, missä siellä. Toivottavasti laiva ei törmäisi kiviin. Se siitä vielä puuttuisi! Eikä olisi ollut ihme, jos olisin nähnyt hain.
Isä ja muut miehet ampuivat hätäraketteja yläilmoihin.. Minun olisi pakko selviytyä! Mutta, selviytyisinkö? Halusin ainakin. Vaan voiko aina saada kaiken minkä haluaa? Ei voi.
Keskityin vahvoihin ja suuriin hainleukoihin lasihyllyllä. Siellä oli myös erilaisia kiviä ja laivapulloja.
Mitä jos en selviydy? Vain takoi päässäni. Mitä sitten? En näe Netaa, joka oli mun bestis. Se oli kyllä kutsuttu mukaan myös tänne, mutta onneksi hän ei tullut, koska he menivät mökillensä. Ja hyvä, ettei tullut. Jos mä hukkuisin, ainakin mä tietäisin että joku jäisi kaipaamaan mua. Nyt mä keksin! Mä soittaisin sille! Kaivoin kännykän taskusta, ja näppäilin ulkoa Netan numeron. Ja sitten huomasin mustan ruudun. Keskellä Atlanttia puhelinlinjat? En usko.
Huomasin isän kädet ympärilläni. Hän ei ollut erityisen onnellinen. Minulla ei ollut itku kaukana, ja kyynel vieri pitkin poskiani.Mutta, miksi itkisin, kyllä minä selviydyn, jumala jelppaa. Rukoilin meidän kaikkien puolesta. Ja yhtäkkiä suorastaan tiesin, että pelastuisin. Olin enään hetken hereillä. Sitten vaivuin uneen, syvään uneen.
Näin unta, kun minut pelastettaisi. Minut kannettiin helikopteriin.
Se oli totta. Heräsin merivoimien pelastushelikopterissa. Lämpö valloitti minut, ja isä oli vieressäni, ja hymyili minulle. Minä selviydyin!Wipii! Vaitettavasti laiva jäi aallokkoon. Olen iki-kiitollinen, että isä otti kuitenkin mukaan Pertun, nalleni. Se on rakkain esineeni.
Tämä 1985 vuonna tapahtunut "onnettomuus" jäi siis aika hyvin mieleeni. Olinhan silloin vasta murrosikäinen teini.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.