Elikkäs, ajattelin nyt koota nämä kaikki osat yhteen, että uudetkin voivat halutessaan lukea kaikki osat ilmat kauheaa etsimistä ja sivujen selaamista. Tosin kohta tämäkin viesti jää pian sivulle 31 =D
KATARIINA KAUHULAN ELÄMÄ (kaikki osat)
Katariina näkee unta:
- Katso nyt mikä kummajainen!
- Ai onko tuollaisiakin olemassa!
- Aivan järkyttävää.
Katariina Kauhula oli tottunut tämmöiseen kuiskutteluun aina kun hän käveli ihmisjoukkojen ohi.
Ihmiset eivät tuntuneet ymmärtävän, että he saattaisivat loukata Katariinaa pahastikin.
Koulu oli loppunut ja Katariina käveli pää pystyssä pienen teinitytöistä koostuvan joukkion ohi, ja yritti näyttää mahdollisimman ylpeältä. Hän kulki kohti kotia.
Heti kotiin päästyään Katariina juoksi vessaan katsomaan itseään peilistä. Peilistä heijastui pienen ja kalpean tytön kuva. Tytöllä oli mustat pitkät hiukset ja repaleiset vaatteet. Silmät olivat hailakan siniset.
- En minä nyt niin kamalan näköinen ole, Katariina totesi itselleen, mutta kyynel vierähti hänen poskelleen. - Mitä minä nyt oikein puhun! Minä olen ruma! Katariina repi peilin irti seinästä ja viskasi sen lattialle.
Oli ollut vasta Katariinan ensimmäinen koulupäivä, ja nyt jo häntä masensi kauheasti. Kaikki olivat olleet hänelle ilkeitä ja haukkuneet häntä. Ja huomenna sama toistuisi. Tai oikeastaan koko vuoden ajan.
Seuraavana aamuna Katariina lähti kouluun äidin pakottamana. Kun Katariina saapui koulun pihalle, kaikki paikalla olevat oppilaat käänsivät katseet häneen. Ihmiset alkoivat kuiskia Katariinan selän takana, mutta hän ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota.
- Vampyyri on karannut Transilvanian linnasta! huusi poika aivan Katariinan vieressä. Katariina kääntyi poikaan päin sanoakseen pojalle, että painuisi suolle, mutta ei kyennyt sanomaan sanaakaan nähdessään pojan kasvot.
Poika oli sanoin kuvaamattoman komea. Hänellä oli sileän mustat hiukset ja karismaattiset kasvon piirteet. Hänen silmänsä olivat ruskeat.
-Mitä tuijotat? poika kysyi Katariinalta. - Älä vain sano, että meinaat purra minua, senkin vampyyri.
Väkijoukko alkoi nauraa.
- Minä tuota… Katariina mutisi, kääntyi ja lähti kävelemää koulurakennusta kohti.
Katariina oli nähnyt tuon unen monia kertoja. Sitä ei oikeastaan voinut sanoa uneksi, koska näin oli todellakin käynyt, tosin kymmenen vuotta sitten. Mutta tapahtumat olivat painuneet syvälle Katariinan mieleen.
Nämä kyseiset tapahtumat olivat johtaneet siihen, että noin viisi vuotta sitten Katariina oli matkustanut Transilvaniaan, siinä toivossa, että muuttuisi vampyyriksi.
Toive oli toteutunut. Katariina muuttui verenimijäksi ja muutti suureen linnaan kaupunkiin, jossa kävi koulua. Katariina halusi kostaa ihmisille, jotka pilkkasivat häntä. Kosto ei tosin onnistunut, koska monet olivat muuttaneet pois kaupungista koulun jälkeen. Vain yksi Katariinan tuttu oli jäänyt kaupunkiin: mustahiuksinen poika, joka tänä päivänä oli entistäkin komeampi.
Katariina rakastui kouluaikana päättömästi tähän poikaan ja toivoi yhä, että voisi elää hänen kanssa koko loppuelämänsä.
Katariina katseli haikein mielin linnan ikkunasta ulos.
- Miten ihmeessä saan kiinnitettyä sen nuoren miehen huomion itseeni? En tiedä edes hänen nimeään!
Katariina vilkaisi kirjahyllyään ja sai idean.
- Lemmenjuoma! Ei, se on liian julmaa… Mutta minun on pakko!
Hän haki liemikirjan hyllystä ja sytytti takkaan tulen. Lemmenjuoma valmistui nopeasti.
Katariina kaatoi juoman pulloon ja muuttui lepakoksi lentääkseen nuoren miehen talon lähistölle.
- Tulen kyllä aivan kohta kotiin, kultaseni, nuori mies huusi vaimolleen oven suusta. Katariina oli piiloutunut miehen talon vieressä olevan pensaan taakse odottamaan tilaisuutta juottaa miehelle lemmenjuoma. Hän näki punaista kuullessaan miehen puhuvan ”kultasesta”.
- Ole varovainen! Kaikki puhuvat, että kaupungissa liikkuu ennen näkemättömän monia vampyyreja… Miehen vaimo sulki oven ja mies lähti kävelemään kohti puistoa.
Katariina seurasi häntä.
- Hei! Minne olet matkalla? Katariina kiirehti miehen rinnalle.
- Kauhistus kuinka säikähdin! Iltakävelyllehän minä… Kuka olet? Mies ei pimeyden takia nähnyt Katariinan olevan vampyyri.
- Olen Katariina. Kävimme joskus samaa koulua.
- En taida kyllä oikein muistaa sinua. Ai, unohdin esitellä itseni! Olen Michael.
- Haluaisitko lähteä luokseni kahville? Asun tässä melko lähellä. Voisimme jutella kouluajoista.
- No kyllähän se sopii.
Katariina ja Michael suuntasivat kohti Katariinan linnaa.
- Täälläkö sinä asut? Michael kysyi ääni hieman väristen. - Tuttuni ovat sanoneet, että täällä asuu joku vampyyri.
- Vampyyri? Mikä vitsi. Perin tämän linnan isoisältäni, kun hän kuoli, Katariina valehteli.
Michael ja Katariina astuivat sisään linnaan.
- Täällähän on aivan pimeää, Michael sanoi.
- Sähköt ovat näköjään katkenneet. Tuossa vieressäsi on tuoli. Istu siihen, niin haen meille juotavaa.
- Öh, selvä.
Katariina haki kahvia ja lisäsi tilkan lemmenjuomaa Michaelin kupilliseen.
- Kiitos. Lämmin kahvi tekeekin hyvää, kun on niin kolea ilma.
Katariina katsoi vierestä, kun Michael joi kahvinsa. Lemmenjuoma alkoi jo vaikuttaa.
- Tuota, Michael, haluaisitko muuttaa asumaan kanssani tähän linnaan?
- Vielä kysytkin! Totta kai haluan! Sinä olet elämäni rakkaus! En voisi kuvitella eläväni hetkeäkään ilman sinua.
Katariina hymyili. Suunnitelma oli toiminut loistavasti. Ainakin tähän asti.
Michaelin vaimo Charisse istui huolestuneena keittiön pöydän ääressä. Kello oli jo puoli kolme yöllä, eikä Michael ollut tullut kotiin. Michael ei ollut koskaan viipynyt missään näin kauan.
Charisse kuuli askelten ääniä rappusten luota.
- Äiti, missä isi on? Charissen ja Michaelin tytär Joan oli tullut alakertaan.
- Joan-kulta, sinun pitäisi olla nukkumassa.
- Mutta isi ei tullut antamaan hyvänyön halausta.
- Isä tulee varmasti ihan kohta, Charisse totesi enemmän itselleen kuin Joanille. – Mene nyt nukkumaan.
Joan juoksi yläkertaan omaan huoneeseensa. Charisse jäi keittiöön.
Charisse heräsi aamulla lintujen lauluun. Hän huomasi nukahtaneensa keittiön pöydän ääreen.
Charisse hiipi yläkertaan varoen, ettei herättäisi Joania. Hän meni makuuhuoneeseen katsomaan, olisiko Michael tullut jo kotiin. Charissen suruksi huone oli tyhjä ja sänkyynkään ei ollut koskettu.
- Nyt minä kyllä soitan poliisille, Charisse ajatteli ja meni takaisin alakertaan. Hän otti luurin käteensä ja näppäili poliisiaseman numeron.
- Poliisiasemalla, kuului luurin toisesta päästä
- Charisse Williams tässä huomenta, Charisse sanoi.
- Hyvää huomenta.
- En nyt sanoisi niin hyvää huomenta. Mieheni Michael on kadonnut…
- Milloin näitte hänet viimeksi?
- Eilen illalla kahdeksan maissa. Hän lähti kävelylle keskuspuistoon, Charisse sanoi yrittäen olla itkemättä.
- Ahaa. Jotta voimme tehdä hänestä katoamisilmoituksen, voitteko antaa miehenne tuntomerkit.
- Nimi Michael Williams, 26-vuotias, mustat puolipitkät hiukset, ruskeat silmät ja 182 senttimetriä pitkät, Charisse luetteli.
- Mitkä vaatteet miehellänne oli kävelylle lähtiessä päällä.
- Vihreä paita ja farkut.
- Selvä. Teemme parhaamme löytääksemme miehenne.
- Kiitos.
Charisse laittoi luurin paikalleen ja meni valmistamaan aamupalaa.
Seuraavana päivänä noin kolmen aikoihin Williamsin ovikello soi. Joan avasi oven.
- Päivää. Onko äitisi kotona?
- On, Joan vastasi ja meni hakemaan äitiään.
- Äiti, joku pullea sinipukuinen mies kysyy sinua.
Charisse meni ulko-ovelle.
- Ilmoititteko miehenne Michael Williamsin kadonneeksi eilen aamulla?
- Kyllä, kyllä ilmoitin. Oletteko löytäneet Michaelin?
- Olemme tehneet hänestä kyllä havaintoja. Tosin hän on, öhöm, hieman muuttunut. Saimme otettua hänestä kuvan myöhään eilen illalla. Onko tämä miehenne? poliisi näytti kuvaa Charisselle.
- Ei, tämä ei voi olla totta! Charisse huudahti kauhuissaan. Kyyneleet alkoivat virrata Charissen poskia pitkin. – Ei ole mitenkään mahdollista! Ei, ei, ei! Minähän sanoin, että hänen täytyy olla varovainen!
Nyt Charisse oli jo niin hysteerinen, että lyyhistyi lattialle itkemään.
- Olen pahoillani. Tämän on todella harvinaista. Me yritämme löytää miestänne purreen vampyyrin.
Poliisi talutti Charissen sohvalle ja lähti.
Katariina ja Michael istuivat sohvalla takkatulen ääressä. Katariina oli niin onnellinen. Hän asui yhdessä rakastamansa miehen kanssa ja olivat molemmat vampyyreja. Katariina ei onneltaan tuntunut ymmärtävän, että Michael rakasti häntä lemmenjuoman takia, ei hänen itsensä. Tosiasia oli, että Katariina joutui juottamaan Michaelille juomaa kaksi kertaa päivässä. Jos hän unohtaisi kerrankin antaa Michaelille lemmenjuomaa, juoma ei vaikuttaisi enää mitenkään.
Äkkiä linnan oveen koputettiin. Katariina nousi ja lähti avaamaan oven. Oli jo myöhä. Ovella seisoi poliisi ja vaalea, itkuisen näköinen nainen.
- Robbie Oldman, poliisi sanoi ääni täristen nähdessään vampyyri-Katariinan. Robbie näytti virkamerkkiään. – Meillä on kotietsintälupa.
- Saanen kysyä, että mitä teidän täytyy täältä etsiä?
- Teitä epäillään Michael Williamsin kidnappauksesta ja muuttamisesta vampyyriksi, poliisi vastasi.
Katariina meni sanattomaksi. Miten he olivat löytäneet hänet?
Poliisi ja nainen astuivat sisään. Katariina ei voinut tehdä muuta kuin katsoa vierestä.
Nainen meni huoneeseen, jossa Michael oli.
- Michael? nainen sanoi varovasti.
Michael kääntyi ja nainen näki tämän todella olevan vampyyri.
- Michael! Mitä sinulle onkaan tehty! Mikset tullut kotiin? nainen meni halaamaan Michaelia.
- Ei sillä ole mitään väliä, miltä näytät tai mikä olet! Kunhan tulisit vain kotiin.
Michael oli aluksi aivan hiljaa, mutta lopulta sanoi: - Charisse, mitä sinä puhut? Miksen minä mukamas tulisi kotiin?
Katariina oli seurannut Charissea huoneeseen, ja oli nyt aivan poissa tolaltaan.
- Voi ei! Se juoma! Unohdin antaa juoman! Minun Michaelini…
Charissen kävi sääliksi Katariinaa.
- Olen pahoillani, mutta miehen pitäisi olla oikeasti rakastunut sinuun. Michael ei ollut, vaan olit juottanut hänelle lemmenjuomaa… Charisse sanoi.
- Mitä järkeä on elää, jos ei saa haluamaansa? Katariina kysyi itkien.
- Minä, tuota, Charisse ei oikein osannut vastata kysymykseen. – Aina ei voi saada haluamaansa. Jos Michael rakastaisi sinua, hän olisi mennyt sinun kanssasi naimisiin, ei minun.
Katariina katsoi surullisena Michaelia, joka piti Charissea kädestä. Katariina ei halunnut elää ilman Michaelia, mutta ei voinut saada häntä itselleenkään. Ainoa vaihtoehto oli…
Katariina meni linnan pihalle. Hän katseli haikein mielin nousevaa aurinkoa.
- Hyvästi Michael. Ne olivat Katariinan viimeiset sanat.
Michael muuttui normaaliksi ihmiseksi, koska häntä purrut vampyyri oli kuollut.
Charisse ja Michael katselivat uutisia kotonaan. Niissä kerrottiin oudosta kuolemantapauksesta.
Joku nainen oli vain lyyhistynyt maahan omalla pihallaan ja menehtynyt. Tarkkaa kuolinsyytä ei tiedetty. Vain Charisse, Michael ja poliisi Oldman tiesivät kuolinsyyn, mutta eivät aikoneetkaan paljastaa sitä medioille, tai ylipäätänsä kenellekään.
KATARIINA KAUHULAN ELÄMÄ (kaikki osat)
Katariina näkee unta:
- Katso nyt mikä kummajainen!
- Ai onko tuollaisiakin olemassa!
- Aivan järkyttävää.
Katariina Kauhula oli tottunut tämmöiseen kuiskutteluun aina kun hän käveli ihmisjoukkojen ohi.
Ihmiset eivät tuntuneet ymmärtävän, että he saattaisivat loukata Katariinaa pahastikin.
Koulu oli loppunut ja Katariina käveli pää pystyssä pienen teinitytöistä koostuvan joukkion ohi, ja yritti näyttää mahdollisimman ylpeältä. Hän kulki kohti kotia.
Heti kotiin päästyään Katariina juoksi vessaan katsomaan itseään peilistä. Peilistä heijastui pienen ja kalpean tytön kuva. Tytöllä oli mustat pitkät hiukset ja repaleiset vaatteet. Silmät olivat hailakan siniset.
- En minä nyt niin kamalan näköinen ole, Katariina totesi itselleen, mutta kyynel vierähti hänen poskelleen. - Mitä minä nyt oikein puhun! Minä olen ruma! Katariina repi peilin irti seinästä ja viskasi sen lattialle.
Oli ollut vasta Katariinan ensimmäinen koulupäivä, ja nyt jo häntä masensi kauheasti. Kaikki olivat olleet hänelle ilkeitä ja haukkuneet häntä. Ja huomenna sama toistuisi. Tai oikeastaan koko vuoden ajan.
Seuraavana aamuna Katariina lähti kouluun äidin pakottamana. Kun Katariina saapui koulun pihalle, kaikki paikalla olevat oppilaat käänsivät katseet häneen. Ihmiset alkoivat kuiskia Katariinan selän takana, mutta hän ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota.
- Vampyyri on karannut Transilvanian linnasta! huusi poika aivan Katariinan vieressä. Katariina kääntyi poikaan päin sanoakseen pojalle, että painuisi suolle, mutta ei kyennyt sanomaan sanaakaan nähdessään pojan kasvot.
Poika oli sanoin kuvaamattoman komea. Hänellä oli sileän mustat hiukset ja karismaattiset kasvon piirteet. Hänen silmänsä olivat ruskeat.
-Mitä tuijotat? poika kysyi Katariinalta. - Älä vain sano, että meinaat purra minua, senkin vampyyri.
Väkijoukko alkoi nauraa.
- Minä tuota… Katariina mutisi, kääntyi ja lähti kävelemää koulurakennusta kohti.
Katariina oli nähnyt tuon unen monia kertoja. Sitä ei oikeastaan voinut sanoa uneksi, koska näin oli todellakin käynyt, tosin kymmenen vuotta sitten. Mutta tapahtumat olivat painuneet syvälle Katariinan mieleen.
Nämä kyseiset tapahtumat olivat johtaneet siihen, että noin viisi vuotta sitten Katariina oli matkustanut Transilvaniaan, siinä toivossa, että muuttuisi vampyyriksi.
Toive oli toteutunut. Katariina muuttui verenimijäksi ja muutti suureen linnaan kaupunkiin, jossa kävi koulua. Katariina halusi kostaa ihmisille, jotka pilkkasivat häntä. Kosto ei tosin onnistunut, koska monet olivat muuttaneet pois kaupungista koulun jälkeen. Vain yksi Katariinan tuttu oli jäänyt kaupunkiin: mustahiuksinen poika, joka tänä päivänä oli entistäkin komeampi.
Katariina rakastui kouluaikana päättömästi tähän poikaan ja toivoi yhä, että voisi elää hänen kanssa koko loppuelämänsä.
Katariina katseli haikein mielin linnan ikkunasta ulos.
- Miten ihmeessä saan kiinnitettyä sen nuoren miehen huomion itseeni? En tiedä edes hänen nimeään!
Katariina vilkaisi kirjahyllyään ja sai idean.
- Lemmenjuoma! Ei, se on liian julmaa… Mutta minun on pakko!
Hän haki liemikirjan hyllystä ja sytytti takkaan tulen. Lemmenjuoma valmistui nopeasti.
Katariina kaatoi juoman pulloon ja muuttui lepakoksi lentääkseen nuoren miehen talon lähistölle.
- Tulen kyllä aivan kohta kotiin, kultaseni, nuori mies huusi vaimolleen oven suusta. Katariina oli piiloutunut miehen talon vieressä olevan pensaan taakse odottamaan tilaisuutta juottaa miehelle lemmenjuoma. Hän näki punaista kuullessaan miehen puhuvan ”kultasesta”.
- Ole varovainen! Kaikki puhuvat, että kaupungissa liikkuu ennen näkemättömän monia vampyyreja… Miehen vaimo sulki oven ja mies lähti kävelemään kohti puistoa.
Katariina seurasi häntä.
- Hei! Minne olet matkalla? Katariina kiirehti miehen rinnalle.
- Kauhistus kuinka säikähdin! Iltakävelyllehän minä… Kuka olet? Mies ei pimeyden takia nähnyt Katariinan olevan vampyyri.
- Olen Katariina. Kävimme joskus samaa koulua.
- En taida kyllä oikein muistaa sinua. Ai, unohdin esitellä itseni! Olen Michael.
- Haluaisitko lähteä luokseni kahville? Asun tässä melko lähellä. Voisimme jutella kouluajoista.
- No kyllähän se sopii.
Katariina ja Michael suuntasivat kohti Katariinan linnaa.
- Täälläkö sinä asut? Michael kysyi ääni hieman väristen. - Tuttuni ovat sanoneet, että täällä asuu joku vampyyri.
- Vampyyri? Mikä vitsi. Perin tämän linnan isoisältäni, kun hän kuoli, Katariina valehteli.
Michael ja Katariina astuivat sisään linnaan.
- Täällähän on aivan pimeää, Michael sanoi.
- Sähköt ovat näköjään katkenneet. Tuossa vieressäsi on tuoli. Istu siihen, niin haen meille juotavaa.
- Öh, selvä.
Katariina haki kahvia ja lisäsi tilkan lemmenjuomaa Michaelin kupilliseen.
- Kiitos. Lämmin kahvi tekeekin hyvää, kun on niin kolea ilma.
Katariina katsoi vierestä, kun Michael joi kahvinsa. Lemmenjuoma alkoi jo vaikuttaa.
- Tuota, Michael, haluaisitko muuttaa asumaan kanssani tähän linnaan?
- Vielä kysytkin! Totta kai haluan! Sinä olet elämäni rakkaus! En voisi kuvitella eläväni hetkeäkään ilman sinua.
Katariina hymyili. Suunnitelma oli toiminut loistavasti. Ainakin tähän asti.
Michaelin vaimo Charisse istui huolestuneena keittiön pöydän ääressä. Kello oli jo puoli kolme yöllä, eikä Michael ollut tullut kotiin. Michael ei ollut koskaan viipynyt missään näin kauan.
Charisse kuuli askelten ääniä rappusten luota.
- Äiti, missä isi on? Charissen ja Michaelin tytär Joan oli tullut alakertaan.
- Joan-kulta, sinun pitäisi olla nukkumassa.
- Mutta isi ei tullut antamaan hyvänyön halausta.
- Isä tulee varmasti ihan kohta, Charisse totesi enemmän itselleen kuin Joanille. – Mene nyt nukkumaan.
Joan juoksi yläkertaan omaan huoneeseensa. Charisse jäi keittiöön.
Charisse heräsi aamulla lintujen lauluun. Hän huomasi nukahtaneensa keittiön pöydän ääreen.
Charisse hiipi yläkertaan varoen, ettei herättäisi Joania. Hän meni makuuhuoneeseen katsomaan, olisiko Michael tullut jo kotiin. Charissen suruksi huone oli tyhjä ja sänkyynkään ei ollut koskettu.
- Nyt minä kyllä soitan poliisille, Charisse ajatteli ja meni takaisin alakertaan. Hän otti luurin käteensä ja näppäili poliisiaseman numeron.
- Poliisiasemalla, kuului luurin toisesta päästä
- Charisse Williams tässä huomenta, Charisse sanoi.
- Hyvää huomenta.
- En nyt sanoisi niin hyvää huomenta. Mieheni Michael on kadonnut…
- Milloin näitte hänet viimeksi?
- Eilen illalla kahdeksan maissa. Hän lähti kävelylle keskuspuistoon, Charisse sanoi yrittäen olla itkemättä.
- Ahaa. Jotta voimme tehdä hänestä katoamisilmoituksen, voitteko antaa miehenne tuntomerkit.
- Nimi Michael Williams, 26-vuotias, mustat puolipitkät hiukset, ruskeat silmät ja 182 senttimetriä pitkät, Charisse luetteli.
- Mitkä vaatteet miehellänne oli kävelylle lähtiessä päällä.
- Vihreä paita ja farkut.
- Selvä. Teemme parhaamme löytääksemme miehenne.
- Kiitos.
Charisse laittoi luurin paikalleen ja meni valmistamaan aamupalaa.
Seuraavana päivänä noin kolmen aikoihin Williamsin ovikello soi. Joan avasi oven.
- Päivää. Onko äitisi kotona?
- On, Joan vastasi ja meni hakemaan äitiään.
- Äiti, joku pullea sinipukuinen mies kysyy sinua.
Charisse meni ulko-ovelle.
- Ilmoititteko miehenne Michael Williamsin kadonneeksi eilen aamulla?
- Kyllä, kyllä ilmoitin. Oletteko löytäneet Michaelin?
- Olemme tehneet hänestä kyllä havaintoja. Tosin hän on, öhöm, hieman muuttunut. Saimme otettua hänestä kuvan myöhään eilen illalla. Onko tämä miehenne? poliisi näytti kuvaa Charisselle.
- Ei, tämä ei voi olla totta! Charisse huudahti kauhuissaan. Kyyneleet alkoivat virrata Charissen poskia pitkin. – Ei ole mitenkään mahdollista! Ei, ei, ei! Minähän sanoin, että hänen täytyy olla varovainen!
Nyt Charisse oli jo niin hysteerinen, että lyyhistyi lattialle itkemään.
- Olen pahoillani. Tämän on todella harvinaista. Me yritämme löytää miestänne purreen vampyyrin.
Poliisi talutti Charissen sohvalle ja lähti.
Katariina ja Michael istuivat sohvalla takkatulen ääressä. Katariina oli niin onnellinen. Hän asui yhdessä rakastamansa miehen kanssa ja olivat molemmat vampyyreja. Katariina ei onneltaan tuntunut ymmärtävän, että Michael rakasti häntä lemmenjuoman takia, ei hänen itsensä. Tosiasia oli, että Katariina joutui juottamaan Michaelille juomaa kaksi kertaa päivässä. Jos hän unohtaisi kerrankin antaa Michaelille lemmenjuomaa, juoma ei vaikuttaisi enää mitenkään.
Äkkiä linnan oveen koputettiin. Katariina nousi ja lähti avaamaan oven. Oli jo myöhä. Ovella seisoi poliisi ja vaalea, itkuisen näköinen nainen.
- Robbie Oldman, poliisi sanoi ääni täristen nähdessään vampyyri-Katariinan. Robbie näytti virkamerkkiään. – Meillä on kotietsintälupa.
- Saanen kysyä, että mitä teidän täytyy täältä etsiä?
- Teitä epäillään Michael Williamsin kidnappauksesta ja muuttamisesta vampyyriksi, poliisi vastasi.
Katariina meni sanattomaksi. Miten he olivat löytäneet hänet?
Poliisi ja nainen astuivat sisään. Katariina ei voinut tehdä muuta kuin katsoa vierestä.
Nainen meni huoneeseen, jossa Michael oli.
- Michael? nainen sanoi varovasti.
Michael kääntyi ja nainen näki tämän todella olevan vampyyri.
- Michael! Mitä sinulle onkaan tehty! Mikset tullut kotiin? nainen meni halaamaan Michaelia.
- Ei sillä ole mitään väliä, miltä näytät tai mikä olet! Kunhan tulisit vain kotiin.
Michael oli aluksi aivan hiljaa, mutta lopulta sanoi: - Charisse, mitä sinä puhut? Miksen minä mukamas tulisi kotiin?
Katariina oli seurannut Charissea huoneeseen, ja oli nyt aivan poissa tolaltaan.
- Voi ei! Se juoma! Unohdin antaa juoman! Minun Michaelini…
Charissen kävi sääliksi Katariinaa.
- Olen pahoillani, mutta miehen pitäisi olla oikeasti rakastunut sinuun. Michael ei ollut, vaan olit juottanut hänelle lemmenjuomaa… Charisse sanoi.
- Mitä järkeä on elää, jos ei saa haluamaansa? Katariina kysyi itkien.
- Minä, tuota, Charisse ei oikein osannut vastata kysymykseen. – Aina ei voi saada haluamaansa. Jos Michael rakastaisi sinua, hän olisi mennyt sinun kanssasi naimisiin, ei minun.
Katariina katsoi surullisena Michaelia, joka piti Charissea kädestä. Katariina ei halunnut elää ilman Michaelia, mutta ei voinut saada häntä itselleenkään. Ainoa vaihtoehto oli…
Katariina meni linnan pihalle. Hän katseli haikein mielin nousevaa aurinkoa.
- Hyvästi Michael. Ne olivat Katariinan viimeiset sanat.
Michael muuttui normaaliksi ihmiseksi, koska häntä purrut vampyyri oli kuollut.
Charisse ja Michael katselivat uutisia kotonaan. Niissä kerrottiin oudosta kuolemantapauksesta.
Joku nainen oli vain lyyhistynyt maahan omalla pihallaan ja menehtynyt. Tarkkaa kuolinsyytä ei tiedetty. Vain Charisse, Michael ja poliisi Oldman tiesivät kuolinsyyn, mutta eivät aikoneetkaan paljastaa sitä medioille, tai ylipäätänsä kenellekään.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ihan veikeä tarina. Yksi niistä harvoista jonka olen lukenut loppuun asti.
Olen lukenut tämän tarinan kaikki osat aijemmin jo, mutta ihan kiva oli lukea ne uudestaankin. :D Tosin, suomalaiset ja englantilaiset nimet eivät välttämättä sovi kovin hyvin yhteen, niin kuin Michael ja Katariina. :) Mutta juoni oli hyvä.
Koska olet hieman tarkempi ja kuvailevampi kirjoittaja, niin et varmaan loukkaannu, kun sanon myös, että tämä repliikki "Saanen kysyä, että mitä teidän täytyy täältä etsiä?" ei kuulosta hirveän sujuvalta. Minä jättäisin tuon, saanen kysyä, jutun pois ainakin ja aloittaisn poliisin repliikillä "Päivää rouva" ja Katariina "Päivää, miten voin olla avuksi?" jne... :) Mutta tuo nyt ei ollut mitenkään kovin tärkeää ;)
Miksei muka suomalaiset ja englantilaiset nimet sovi yhteen?! Onhan sitä oikeassakin elämässä pariskuntia joilla toisella on suomalainen nimi ja toisella englantilainen tai jonkun muun maalainen. Pelinhän on tarkoitus matkia oikeaa elämää, mitä se mielestäni matkii, kun on tälläisiä "eri maalaisia" parejakin. :)
No se oli minun mielipiteeni, eikä sinun tarvitse olla samaa mieltä tai alkaa todistelemaan mielipidettäni jotenkin vääräksi. Hupsista vain, taisinkin unohtaa sen lauseen edestä MINUN MIELESTÄNI. :P Ja tarkalleen ottaen mielipiteeni koski vain tuota tarinaa, ei koko universumia.
Juuh, tiedän että sekoitin englantilaisia ja suomalaisia nimiä. Se johtuu siitä, että en oikein keksi mitään kivoja suomalaisia nimiä, enkä tykkää käyttää omien kavereiden nimiä tarinoissa...
Noh, sipsisimssissä on nimigeneraattori:
http://www.sipsisims.com/?page=generator¨
:)
Ja onhan monia muitakin asioita, jotka esimerkiksi kuulostavat kirjassa hyvältä, muttei toimi elokuvassa jne. Nimijuttu minusta sama, oikeassa elämässä voi hyvinkin suomalainen ja erimaalainen nimi sopi yhteen, muttei ei välttämättä tarinassa, siis MINUN mielestäni. ;)