JUHO oli nukahtanut aikaisin kyyneleet silmissä. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta hän nukkui koko yön raskaasti ja heräsi vasta, kun äiti alkoi kolistella kahdeksan aikaan keittiössä. Äidillä alkaisi työ lääkäriasemalla vasta puolenpäivän aikaan. Juho oli tyytyväinen siitä, sillä häntä vähän hirvitti jäädä yksin kotiin. Äiti nimittäin oli luvannut, ettei Juhon tarvitsisi mennä tänään kouluun, eikä pojasta kyllä olisi ollut lähtijäksikään. Kaikki olisivat takuulla huomanneet, että jokin on pahasti vialla ja esittäisivät kysymyksiä, joihin Juhon olisi mahdotonta vastata.
Juho huokasi hyvin raskaasti ja haroi sekaisia kiharoitaan. Huolimatta pitkästä yöunesta hän tunsi itsensä hyvin väsyneeksi. Juho otti kännykän yöpöydältä, avasi sen ja meni tallennetut kuvat –valikkoon. Juhon sydäntä puristi vietävästi, kun hän katseli kännykän ruudusta Johanneksen hymyileviä kasvoja. Kuva oli näpätty lauantaina, vähän sen jälkeen, kun pojat olivat istuneet penkillä ja suudelleet. Juho halusi tuijottaa kuvan pojan piirteitä loputtomiin, mutta ahdistus nykytilanteesta pakotti hänet panemaan puhelimen takaisin pöydälle.
Juho käveli kylpyhuoneeseen, meni suihkuun ja huuhtoi hien pois vartaloltaan. Mutta pohjatonta surua peseytyminen ei poistanut. Hän oli vain entistä onnettomampi. Juho raahusti keittiöön, jossa äiti laittoi aamupalaa itselleen ja Onnille, jonka äiti veisi tarhaan vasta töihin lähtiessään. Jaana oli jo ennättänyt lähteä kouluun. Äiti katsoi Juhoa tarkkaavaisen huolestuneena. Poika vastasi synkeänä tervehdykseen ja rojahti paikalleen. Juho mutusteli paahtoleipää ja yritti äidin mieliksi esittää, että ruoka maittaisi. ”Kultaseni, kaikki kääntyy vielä parhain päin, mä olen varma”, äiti lohdutti, mutta Juho vain tuijotti maitolasiinsa.
--- --
JUHO makasi kyljellään sohvalla ja kuunteli kuulokkeilla musiikkia äidin tullessa illalla kotiin. Äiti katsahti huolestuneen näköisenä poikaa ja sipaisi kädellään tämän polvea ohi kulkiessaan. Juho ei nostanut katsettaan lattiasta. Musiikkikaan ei vienyt ajatuksia pois Johanneksesta. Mikään ei auttanut Juhoa. Kaverit olivat jo lähetelleet viestejä ja kyselleet miksi hän ei ollut tullut kouluun. Juho ei ollut jaksanut vastata.
Onni istahti Juhon viereen sohvalle ja käpertyi veljensä kainaloon. ”Miksi sä oot surullinen?”, pikkuveli kysyi. Juho rutisti veljeään, mutta ei pystynyt vastaamaan mitään. Hän olisi antanut mitä vain, jos sohvalla Onnin tilalla olisi Johannes.
Totta kai Juho tiesi, että hän olisi voinut soittaa Johannekselle milloin vain ja saada selvyyden tilanteesta. Mutta Juho pelkäsi. Mitä jos puhelimeen vastaisi Johanneksen äiti, joka sanoisi pojan olevan kuollut tai jos Johannes eläisi, mutta ei enää ikinä haluaisi nähdä Juhoa. Juho ei olisi kestänyt kumpaakaan vaihtoehtoa, niinpä oli vain odotettava ja toivottava. Taas pala nousi Juhon kurkkuun, mutta tällä kertaa hän onnistui tukahduttamaan kyyneleet.
Myöhemmin illalla, kun Juho istui huoneessaan ja yritti purkaa tuskaansa tietokonepeleihin, äiti tuli hänen luokseen ja alkoi jutella. ”Juho kuule, haluaisitko sä kertoa kuka se Johannes oikein on”? Juho oli oikeastaan odottanut tällaista kysymystä. Silti hän ei löytänyt sopivia sanoja. Juho pelkäsi, että äitikin hylkäisi hänet, jos kuulisi totuuden pojastaan. Hän tapitti tietokoneen ruutua. Äiti odotti hetken hiljaa ja sanoi sitten, ”Johannes taitaa olla sulle tosi tärkeä ihminen”. ”On”, Juho mumisi ja painoi päänsä. Äiti silitti Juhon kiharoita ja sanoi yllättävästi ”Juho, sä olet mulle aivan yhtä rakas, vaikka sä tykkäisitkin pojista”. Juho hartiat vavahtivat ja hän kurkisti varovaisesti olkansa yli äitiä. Hän kohtasi äidin hellän katseen. Sillä hetkellä äiti ja poika ymmärsivät täydellisesti toisiaan. Juho veti äidin lähelleen ja halasi.
--- ----
JUHO ei herännyt seuraavanakaan aamuna yhtään onnellisempana. Äiti oli jo yrittänyt saada pojan lähtemään kouluun, mutta Juho oli pyytänyt vielä yhtä vapaapäivää. Johanneksesta ei ollut kuulunut mitään. Edes aamun lehdessä ei ollut mainintaa onnettomuudesta, vaikka Juho tutki tarkoin kotimaan sivut. Suru ja huoli Johanneksen menettämisestä olivat yhä päällimmäisenä hänen mielessään. Koskaan ei tulisi ketään toista samanlaista, Juho tiesi sen. Muut perheenjäsenet yrittivät lohduttaa Juhoa, Jaanakin oli epätavallisen kiltti isolleveljelleen. Vaan ei sekään juuri helpottanut Juhon oloa. ”Johannes, Johannes, Johannes…”, soi hänen päässään tauotta.
Juho istui iltapäivällä huoneessaan ja murehti asioita. Odottamatta hän kuuli puhelimensa soivan olohuoneessa; se oli unohtunut sinne. ”Varmaan joku kavereista”, Juho ajatteli kyllästyneenä ja päätti antaa kännykän soida. Äiti ei nähtävästi jaksanut kuunnella soittoa, vaan kiikutti puhelimen Juhon tuo. ”Se on jokin outo numero, vastaa nyt”, äiti sanoi. Äkillinen pelko valtasi Juhon samassa. ”Oliko se poliisi, joka halusi vielä kysellä onnettomuudesta tai…ilmoittaa Johanneksen kuolemasta?. Juho epäröi, mutta painoi viimein vastaa-painiketta…
…”Juho”, hän vastasi varovaisella äänellä. Äiti oli jäänyt viereen kuuntelemaan. ”Täällä on Riitta Laaksonen, Johanneksen äiti”, kuului naisen ääni toisesta päästä. Juho valahti kalpeaksi ja hengähti puhelimeen. ”Se on siis kuollut….”, ajatus iski Juhon päähän. ”Sähän näit, kun meidän Johannes jäi auton alle”, nainen jatkoi. ”Mmm”, Juho mutisi vaisusti. Juhon äiti yritti lukea poikansa kasvoilta asiaa eikä Juho hätistänyt häntä pois kuten tavallisesti kännykkään puhuessaan. ”Johannes on sairaalassa ja kaipaa kovasti sua, haluaisitko sä tulla tänään katsomaan”. Juho sydän löi riemusta ja päässä kumisi, ”Johannes elää ja haluaa nähdä mut!”. ”Onko se kunnossa?”, Juho sai kysytyksi. Johanneksen äiti kertoi, että poika oli selvinnyt aika vähällä, vaikka tilanne olikin ollut pahannäköinen. Sitten hän kertoi Juholle vierailuajoista ja Juho sanoi tulevansa jo kuudelta. Suunnaton ilo paistoi hänen kasvoiltaan ja äiti ehti hoksata jo ennen puhelun päättymistä, mistä oli kyse.
Juhon teki mieli heittää voltteja ja huutaa iloaan ilmoille, ”Johannes elää”! Juho kuitenkin vakavoitui muistaessaan, ettei Johannes ehkä silti rakastanutkaan häntä enää. Johanneshan saattoi yhä uskoa sen Mikan suudelman olleen jotain oikeata.
Äiti lupasi viedä Juhon sairaalaan, kun matkaa sinne olisi jonkin verran. Varmaan hän oli myös utelias näkemään, kuka se paljonpuhuttu Johannes on. Juho oli koko automatkan kuin pistoksissa eikä olisi malttanut millään odottaa Johanneksen näkemistä.
Juho kulki rivakoin askelin pitkin sairaalan käytäviä. Äiti hädin tuskin pysyi kiharapäisen pojan perässä. Vaaleahiuksinen ystävällisen näköinen nainen tuli heitä vastaan. Hän esitteli itsensä Johanneksen äidiksi. Hänen perässään tuleva mies sanoi olevansa ”Riitan miesystävä Rauno”. ”Missä Johannes on?”, Juho kysyi malttamattomana. ”Sulla taitaakin olla kiire nähdä ystäväsi”, Riitta sanoi ja lähti johdattamaan heitä. Koska Juhon äitikin halusi nähdä Johanneksen, he menivät kaikki yhdessä sisään. Juho ehkä olisi mieluummin tavannut Johanneksen kahden kesken.
He astuivat huoneeseen. Juho tuli viimeisenä. Hän naulitsi katseensa huoneen ainossa sängyssä istuvaan poikaan. Johanneksen päätä kiersi side, joka peitti osan vaaleista hiuksista. Muita merkkejä kolarista ei pojassa näkynyt. Vihreät silmät tuikkivat ja hymy valaisi pojan kauniit kasvot. Juho oli pakahtua eikä halunnut hetkeksikään irrottaa katsettaan rakkaastaan. Juhon äiti esittäytyi ja Johannes puhui jotain. Sitten Riitta selosti Johanneksen vammoja. ”Aivotärähdys, pari kylkiluuta murtui”, Juho kuuli ja tuijotti Johannesta. Johannes katseli takaisin ja hymyili. Juho hymyili varovaisesti, mutta ei pystynyt puhumaan. Aikuiset taisivat huomata tilanteen herkkyyden poikien välillä ja Riitta ehdotti, että he jättäisivät pojat kahden.
Juho jäi seisomaan keskelle huonetta. ”Moi, Juho”, Johannes sanoi äänellä, jonka sävyä ei pystynyt lukemaan. ”Moi, Johannes”, Juho kuiskasi. He katselivat hiljaa toisiaan. Oli vaikea puhua. Äkkiä Juholle tuli tarve selittää. ”Mika suuteli mua väkisin, mä en halunnut sitä”, hän parahti. Johannes naurahti ja sanoi: ”Mun olisi heti pitänyt tajuta se, mutta Mika soitti mun äidille eilen ja se vaati päästä tapaamaan mua. Mutsi ei kyllä ekaksi meinannut suostua kun mä olin niin heikkona vielä, mutta Mika oli kai vollottanut puhelimeen. Se tuli tänne ja kertoi kaiken. Sitä kai kadutti ja se pyysi anteeksi. No, en mä voinut olla vihainen ja sanoin että se saa anteeksi. En mä tiedä tuleeko musta ja siitä enää ikinä kavereita, mutta en mä enää vihaa sitä”, Johannes lopetti pitkän puheenvuoronsa.
”Sä et siis vihaa mua”, Juho varmisti. ”En todellakaan senkin nuija”, Johannes sanoi lempeästi ja jatkoi, ”Mulla on ollut sua ikivä”. ”Arvaa vaan onko mullakin ollut sua”, Juho sanoi ja suorastaan syöksyi sänkyä kohti halaamaan Johannesta. He nauroivat ja syleilivät toisiaan. Juho tunsi nenässään Johanneksen tutun raikkaan tuoksun. ”Enhän mä satuta sua?”, Juho pelästyi muistettuaan Johanneksen vammat. ”Et, mä rakastan sua Juho”. ”Mäkin rakastan sua Johannes”, Juho vastasi ja suuteli Johanneksen huulia, jotka olivat aivan yhtä pehmeät kuin hän muisti. Ja he suutelivat pitkään.
.......
En pystynyt tappamaan Johannesta, joten loppu on onnellinen. Kommentteja lopusta ja koko tarinasta?
Tarina siis päättyi, mutta jos haluatte, niin voi kirjoittaa vielä yhden osan, jossa J&J harrastaa seksiä.
Uutta jatkonovellia en jaksa ihan heti alkaa kirjoittamaan. Siksi toivon, että palstalle tulisi lisää muiden kirjoittamia tarinoita.
hyvää kevättä toivottaen
harmis
Juho huokasi hyvin raskaasti ja haroi sekaisia kiharoitaan. Huolimatta pitkästä yöunesta hän tunsi itsensä hyvin väsyneeksi. Juho otti kännykän yöpöydältä, avasi sen ja meni tallennetut kuvat –valikkoon. Juhon sydäntä puristi vietävästi, kun hän katseli kännykän ruudusta Johanneksen hymyileviä kasvoja. Kuva oli näpätty lauantaina, vähän sen jälkeen, kun pojat olivat istuneet penkillä ja suudelleet. Juho halusi tuijottaa kuvan pojan piirteitä loputtomiin, mutta ahdistus nykytilanteesta pakotti hänet panemaan puhelimen takaisin pöydälle.
Juho käveli kylpyhuoneeseen, meni suihkuun ja huuhtoi hien pois vartaloltaan. Mutta pohjatonta surua peseytyminen ei poistanut. Hän oli vain entistä onnettomampi. Juho raahusti keittiöön, jossa äiti laittoi aamupalaa itselleen ja Onnille, jonka äiti veisi tarhaan vasta töihin lähtiessään. Jaana oli jo ennättänyt lähteä kouluun. Äiti katsoi Juhoa tarkkaavaisen huolestuneena. Poika vastasi synkeänä tervehdykseen ja rojahti paikalleen. Juho mutusteli paahtoleipää ja yritti äidin mieliksi esittää, että ruoka maittaisi. ”Kultaseni, kaikki kääntyy vielä parhain päin, mä olen varma”, äiti lohdutti, mutta Juho vain tuijotti maitolasiinsa.
--- --
JUHO makasi kyljellään sohvalla ja kuunteli kuulokkeilla musiikkia äidin tullessa illalla kotiin. Äiti katsahti huolestuneen näköisenä poikaa ja sipaisi kädellään tämän polvea ohi kulkiessaan. Juho ei nostanut katsettaan lattiasta. Musiikkikaan ei vienyt ajatuksia pois Johanneksesta. Mikään ei auttanut Juhoa. Kaverit olivat jo lähetelleet viestejä ja kyselleet miksi hän ei ollut tullut kouluun. Juho ei ollut jaksanut vastata.
Onni istahti Juhon viereen sohvalle ja käpertyi veljensä kainaloon. ”Miksi sä oot surullinen?”, pikkuveli kysyi. Juho rutisti veljeään, mutta ei pystynyt vastaamaan mitään. Hän olisi antanut mitä vain, jos sohvalla Onnin tilalla olisi Johannes.
Totta kai Juho tiesi, että hän olisi voinut soittaa Johannekselle milloin vain ja saada selvyyden tilanteesta. Mutta Juho pelkäsi. Mitä jos puhelimeen vastaisi Johanneksen äiti, joka sanoisi pojan olevan kuollut tai jos Johannes eläisi, mutta ei enää ikinä haluaisi nähdä Juhoa. Juho ei olisi kestänyt kumpaakaan vaihtoehtoa, niinpä oli vain odotettava ja toivottava. Taas pala nousi Juhon kurkkuun, mutta tällä kertaa hän onnistui tukahduttamaan kyyneleet.
Myöhemmin illalla, kun Juho istui huoneessaan ja yritti purkaa tuskaansa tietokonepeleihin, äiti tuli hänen luokseen ja alkoi jutella. ”Juho kuule, haluaisitko sä kertoa kuka se Johannes oikein on”? Juho oli oikeastaan odottanut tällaista kysymystä. Silti hän ei löytänyt sopivia sanoja. Juho pelkäsi, että äitikin hylkäisi hänet, jos kuulisi totuuden pojastaan. Hän tapitti tietokoneen ruutua. Äiti odotti hetken hiljaa ja sanoi sitten, ”Johannes taitaa olla sulle tosi tärkeä ihminen”. ”On”, Juho mumisi ja painoi päänsä. Äiti silitti Juhon kiharoita ja sanoi yllättävästi ”Juho, sä olet mulle aivan yhtä rakas, vaikka sä tykkäisitkin pojista”. Juho hartiat vavahtivat ja hän kurkisti varovaisesti olkansa yli äitiä. Hän kohtasi äidin hellän katseen. Sillä hetkellä äiti ja poika ymmärsivät täydellisesti toisiaan. Juho veti äidin lähelleen ja halasi.
--- ----
JUHO ei herännyt seuraavanakaan aamuna yhtään onnellisempana. Äiti oli jo yrittänyt saada pojan lähtemään kouluun, mutta Juho oli pyytänyt vielä yhtä vapaapäivää. Johanneksesta ei ollut kuulunut mitään. Edes aamun lehdessä ei ollut mainintaa onnettomuudesta, vaikka Juho tutki tarkoin kotimaan sivut. Suru ja huoli Johanneksen menettämisestä olivat yhä päällimmäisenä hänen mielessään. Koskaan ei tulisi ketään toista samanlaista, Juho tiesi sen. Muut perheenjäsenet yrittivät lohduttaa Juhoa, Jaanakin oli epätavallisen kiltti isolleveljelleen. Vaan ei sekään juuri helpottanut Juhon oloa. ”Johannes, Johannes, Johannes…”, soi hänen päässään tauotta.
Juho istui iltapäivällä huoneessaan ja murehti asioita. Odottamatta hän kuuli puhelimensa soivan olohuoneessa; se oli unohtunut sinne. ”Varmaan joku kavereista”, Juho ajatteli kyllästyneenä ja päätti antaa kännykän soida. Äiti ei nähtävästi jaksanut kuunnella soittoa, vaan kiikutti puhelimen Juhon tuo. ”Se on jokin outo numero, vastaa nyt”, äiti sanoi. Äkillinen pelko valtasi Juhon samassa. ”Oliko se poliisi, joka halusi vielä kysellä onnettomuudesta tai…ilmoittaa Johanneksen kuolemasta?. Juho epäröi, mutta painoi viimein vastaa-painiketta…
…”Juho”, hän vastasi varovaisella äänellä. Äiti oli jäänyt viereen kuuntelemaan. ”Täällä on Riitta Laaksonen, Johanneksen äiti”, kuului naisen ääni toisesta päästä. Juho valahti kalpeaksi ja hengähti puhelimeen. ”Se on siis kuollut….”, ajatus iski Juhon päähän. ”Sähän näit, kun meidän Johannes jäi auton alle”, nainen jatkoi. ”Mmm”, Juho mutisi vaisusti. Juhon äiti yritti lukea poikansa kasvoilta asiaa eikä Juho hätistänyt häntä pois kuten tavallisesti kännykkään puhuessaan. ”Johannes on sairaalassa ja kaipaa kovasti sua, haluaisitko sä tulla tänään katsomaan”. Juho sydän löi riemusta ja päässä kumisi, ”Johannes elää ja haluaa nähdä mut!”. ”Onko se kunnossa?”, Juho sai kysytyksi. Johanneksen äiti kertoi, että poika oli selvinnyt aika vähällä, vaikka tilanne olikin ollut pahannäköinen. Sitten hän kertoi Juholle vierailuajoista ja Juho sanoi tulevansa jo kuudelta. Suunnaton ilo paistoi hänen kasvoiltaan ja äiti ehti hoksata jo ennen puhelun päättymistä, mistä oli kyse.
Juhon teki mieli heittää voltteja ja huutaa iloaan ilmoille, ”Johannes elää”! Juho kuitenkin vakavoitui muistaessaan, ettei Johannes ehkä silti rakastanutkaan häntä enää. Johanneshan saattoi yhä uskoa sen Mikan suudelman olleen jotain oikeata.
Äiti lupasi viedä Juhon sairaalaan, kun matkaa sinne olisi jonkin verran. Varmaan hän oli myös utelias näkemään, kuka se paljonpuhuttu Johannes on. Juho oli koko automatkan kuin pistoksissa eikä olisi malttanut millään odottaa Johanneksen näkemistä.
Juho kulki rivakoin askelin pitkin sairaalan käytäviä. Äiti hädin tuskin pysyi kiharapäisen pojan perässä. Vaaleahiuksinen ystävällisen näköinen nainen tuli heitä vastaan. Hän esitteli itsensä Johanneksen äidiksi. Hänen perässään tuleva mies sanoi olevansa ”Riitan miesystävä Rauno”. ”Missä Johannes on?”, Juho kysyi malttamattomana. ”Sulla taitaakin olla kiire nähdä ystäväsi”, Riitta sanoi ja lähti johdattamaan heitä. Koska Juhon äitikin halusi nähdä Johanneksen, he menivät kaikki yhdessä sisään. Juho ehkä olisi mieluummin tavannut Johanneksen kahden kesken.
He astuivat huoneeseen. Juho tuli viimeisenä. Hän naulitsi katseensa huoneen ainossa sängyssä istuvaan poikaan. Johanneksen päätä kiersi side, joka peitti osan vaaleista hiuksista. Muita merkkejä kolarista ei pojassa näkynyt. Vihreät silmät tuikkivat ja hymy valaisi pojan kauniit kasvot. Juho oli pakahtua eikä halunnut hetkeksikään irrottaa katsettaan rakkaastaan. Juhon äiti esittäytyi ja Johannes puhui jotain. Sitten Riitta selosti Johanneksen vammoja. ”Aivotärähdys, pari kylkiluuta murtui”, Juho kuuli ja tuijotti Johannesta. Johannes katseli takaisin ja hymyili. Juho hymyili varovaisesti, mutta ei pystynyt puhumaan. Aikuiset taisivat huomata tilanteen herkkyyden poikien välillä ja Riitta ehdotti, että he jättäisivät pojat kahden.
Juho jäi seisomaan keskelle huonetta. ”Moi, Juho”, Johannes sanoi äänellä, jonka sävyä ei pystynyt lukemaan. ”Moi, Johannes”, Juho kuiskasi. He katselivat hiljaa toisiaan. Oli vaikea puhua. Äkkiä Juholle tuli tarve selittää. ”Mika suuteli mua väkisin, mä en halunnut sitä”, hän parahti. Johannes naurahti ja sanoi: ”Mun olisi heti pitänyt tajuta se, mutta Mika soitti mun äidille eilen ja se vaati päästä tapaamaan mua. Mutsi ei kyllä ekaksi meinannut suostua kun mä olin niin heikkona vielä, mutta Mika oli kai vollottanut puhelimeen. Se tuli tänne ja kertoi kaiken. Sitä kai kadutti ja se pyysi anteeksi. No, en mä voinut olla vihainen ja sanoin että se saa anteeksi. En mä tiedä tuleeko musta ja siitä enää ikinä kavereita, mutta en mä enää vihaa sitä”, Johannes lopetti pitkän puheenvuoronsa.
”Sä et siis vihaa mua”, Juho varmisti. ”En todellakaan senkin nuija”, Johannes sanoi lempeästi ja jatkoi, ”Mulla on ollut sua ikivä”. ”Arvaa vaan onko mullakin ollut sua”, Juho sanoi ja suorastaan syöksyi sänkyä kohti halaamaan Johannesta. He nauroivat ja syleilivät toisiaan. Juho tunsi nenässään Johanneksen tutun raikkaan tuoksun. ”Enhän mä satuta sua?”, Juho pelästyi muistettuaan Johanneksen vammat. ”Et, mä rakastan sua Juho”. ”Mäkin rakastan sua Johannes”, Juho vastasi ja suuteli Johanneksen huulia, jotka olivat aivan yhtä pehmeät kuin hän muisti. Ja he suutelivat pitkään.
.......
En pystynyt tappamaan Johannesta, joten loppu on onnellinen. Kommentteja lopusta ja koko tarinasta?
Tarina siis päättyi, mutta jos haluatte, niin voi kirjoittaa vielä yhden osan, jossa J&J harrastaa seksiä.
Uutta jatkonovellia en jaksa ihan heti alkaa kirjoittamaan. Siksi toivon, että palstalle tulisi lisää muiden kirjoittamia tarinoita.
hyvää kevättä toivottaen
harmis
Vastaukset 11
Vanhimmat
Pidin tarinastasi paljon, ja päätösosakin oli hyvä. Parempi näin että pojat saivat toisensa.
Toi oli kans hyvä toi Juhon äitin suhtautuminen. Ja sitten et Mikan ja Johanneksenkin välit selvitty.
Joo ehkä viimeinen semmoinen hieman erillinen selvittelyosa olisi paikallaan.
Ihanaa, että se selvisi! =) Tuli heti hyvä mieli. Ehkä nyt jaksan paremmin keskittyä tylsiin fysiikan tehtäviin, kun luin tän ensin.
Voisit vielä kirjoittaa sen yhen osan, joo ;)
Hyvä loppu. Yhden osan voisit vielä vaikka kirjoittaakin, koska tää tuntui jäävän vähän kesken. Kirjoita mielellään uusikin novelli, jos vain jaksat.
Kiitos kirjoittajalle onnellisesta lopusta, hyvä että noin päättyi..
se viimeinen osa ois kiva :)
Ja joskus kun sinulla aikaa, niin muitakin novelleja vain kehiin
Kiitokset J&J:n tarinasta, loppu huipennusta odotellen
Hyvää Kevättä ja Kesää!
Tää tarina oli aivan uskomattoman hyvä.
Ja se yks osa ois tosiaan kaivatty. :)
Täytyy sanoa että oli hyvä päätäs. Tarpeeksi draamaa ja iloakin. Todella pidän sun tyylistä..ehkä joku pieni seksikohtaus olisi paikallaan! :)
ps jatkoa toivoen!
aivan mahtava tarina, jatka ihmeessä nyt se viiminenkin osa tästä ihanasta tarinasta...
Ei seksiä. Tää oli ihan oikea lopetus. Todella hyvä tarina. Lisää tällaisia tarinoita.
Tuli sellanen kevyt ja onnellinen olo
Voie ttä, tää oli aivan ihanaa luettavaa...tälläsiä lisää. Ihan uskomatonta.
Ole terittäin hyvä kirjoittaja.
Terv. Tinde
onneksi et sitten tappanut johannesta, koska olisin varmaan itkenyt kahta kauheammin, kun olen jotenkin niin kovin herkkä näille sun kirjoituksilles =)
fanitan sua!!