Kerronpa teille tarinan, joka ikävä kyllä on tosi. Olen 37v. nainen. 9 vuotta sitten hakeuduimme lapsettomuustutkimuksiin. Inhoan tutkimuksia, lääkäreitä, sairaaloita jne. Mutta se oli NIIN TÄRKEÄÄ! Minusta ei löytynyt vikaa keskisuuressa eteläsuomen alusairaalassa. Mieheni siittiöt eivät sen sijaan olleet aivan priima tavaraa. Sairaalassa nostettiin kädet pystyyn ja käskettiin hakeutua Helsinkiin. Antoivat ne jotain pillereitä, että munasolu varmasti irtoaa. No mieheni meni puihin. Eikä enää halunnut jatkaa. Katsoin, että se on joko molemmat tai ei kumpikaan. Asia jäi siihen. Suhteessamme on esiintynyt useasti pettämistä jopa väkivaltaa. Pettämiset yms. alkoivat varsinkin näiden tutkimusten jälkeen.
Hankimme koiran ja yritimme (yritin) elää normaalia elämää. Lapsttomuuden tuska oli kammottava. Se vei minut jonnekin todella syvälle. Miestäni asia ei vaivannut. Aika kului. Mutta tuskani ei meinannut helpottaa. Edelleenkään mieheni ei ollut halukas hoitoihin. Joskus hän kyllä otti ne puheeksi. Mutta se oli vain sanan helinää.
Vuosia kului, elimme suhteessa jossa molemmat pettivät. Aloin haudata ajatusta biologisesta lapsesta. Sen tilalle astui haave adoptiosta.
Toisaalta tiesin, että molempien on kasvettava henkisesti todella paljon.
Erosimme-palasimme-erosimme. Ja menimme naimisiin kaksi vuotta sitten.
Olimme jopa adoptioneuvonnassa ja kuvittelin mieheni olevan asian kanssa tosissaan. Kuvittelin myös, että pettämiset olisivat loppuneet. Niin hän kivenkovaan väitti, kun menimme naimisiin. Naimisiinmeno oli hänelle itseasiassa paljon tärkeämpi ja suurempi juttu kuin minulle.
Kunnes hän heitti kaiken paskan silmilleni; hän ei mitään lasta edes halua jne. Olin uskonut vielä kerran häneen tässä adoptioasiassa. Hän veti maton totaalisesti jalkojen alta. Vappuna hän petti taas minua. Adoptiopaperit on poltettu. Joudun tuskalla, mutta rehellisesti sanomaan: oli parempi, että meidän geenimme eivät jatku vaaan suku päättyy tähän. Rehellisesti sanon myös: niin itsekäs en olisi edes voinut olla, että olisin pilannut jonkun täysin viattoman adoptiolapsenkin elämän.
Eropaperit aion hakea tällä viikolla. Sitten alkaa taas henkinen taisto. Olen kohta eronnut, lapseton nainen, joka väärien valintojen ja oman tyhmyyden kautta jäi lapsettomaksi. Ei kai tällainen ihminen sitten lasta olisi ansainnutkaan. Minulla on kohtuu menestyvä yritys, jolla annan nyt aivan kaiken. Se on minun lapseni. Ja taistelu katkeruutta vastaan alkamassa. Se on kova vastustaja, mutta missään tapauksessa se ei saa minusta otettaan.
Toivon sydämestäni onnea ja tsemppiä kaikille lapsettomuudesta kärsiville. Ja muistakaa pitää myös huolta siitä parisuhteestanne.
Hankimme koiran ja yritimme (yritin) elää normaalia elämää. Lapsttomuuden tuska oli kammottava. Se vei minut jonnekin todella syvälle. Miestäni asia ei vaivannut. Aika kului. Mutta tuskani ei meinannut helpottaa. Edelleenkään mieheni ei ollut halukas hoitoihin. Joskus hän kyllä otti ne puheeksi. Mutta se oli vain sanan helinää.
Vuosia kului, elimme suhteessa jossa molemmat pettivät. Aloin haudata ajatusta biologisesta lapsesta. Sen tilalle astui haave adoptiosta.
Toisaalta tiesin, että molempien on kasvettava henkisesti todella paljon.
Erosimme-palasimme-erosimme. Ja menimme naimisiin kaksi vuotta sitten.
Olimme jopa adoptioneuvonnassa ja kuvittelin mieheni olevan asian kanssa tosissaan. Kuvittelin myös, että pettämiset olisivat loppuneet. Niin hän kivenkovaan väitti, kun menimme naimisiin. Naimisiinmeno oli hänelle itseasiassa paljon tärkeämpi ja suurempi juttu kuin minulle.
Kunnes hän heitti kaiken paskan silmilleni; hän ei mitään lasta edes halua jne. Olin uskonut vielä kerran häneen tässä adoptioasiassa. Hän veti maton totaalisesti jalkojen alta. Vappuna hän petti taas minua. Adoptiopaperit on poltettu. Joudun tuskalla, mutta rehellisesti sanomaan: oli parempi, että meidän geenimme eivät jatku vaaan suku päättyy tähän. Rehellisesti sanon myös: niin itsekäs en olisi edes voinut olla, että olisin pilannut jonkun täysin viattoman adoptiolapsenkin elämän.
Eropaperit aion hakea tällä viikolla. Sitten alkaa taas henkinen taisto. Olen kohta eronnut, lapseton nainen, joka väärien valintojen ja oman tyhmyyden kautta jäi lapsettomaksi. Ei kai tällainen ihminen sitten lasta olisi ansainnutkaan. Minulla on kohtuu menestyvä yritys, jolla annan nyt aivan kaiken. Se on minun lapseni. Ja taistelu katkeruutta vastaan alkamassa. Se on kova vastustaja, mutta missään tapauksessa se ei saa minusta otettaan.
Toivon sydämestäni onnea ja tsemppiä kaikille lapsettomuudesta kärsiville. Ja muistakaa pitää myös huolta siitä parisuhteestanne.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Miks sää jäit roikkumaan tommoseen? Se oli/on aika vammanen...mutta vikaa löytyy sustakin...paremmalla onnella olisi voinut käydä toisinkin. MUTTA EI TON MIEHEN KANSSA!
Myös sinkut voivat adoptoida, ja se olisi minulle varmasti erittäin varteenotettava vaihtoehto, jos olisin sinun tilanteessasi. Aina on joku vaihtoehto!!
Ja eikös sinkut voi myös tehdä myös yksin lapsen. Et sinä ole välttämättä mitenkään liian vanha, kannattaisi edes kokeilla! Keinohedelmöityksellä esim. Eikun kohti uusia tuulia, eikä kannata katkeroitua! Mennyt on aina mennyttä.
sinulle paljon voimia ja tsemppiä ja toivon että jaksat pysyä päätöksessäsi. niin kuin sinulle on jo tuossa aikaisemmin vastattu, aina on vaihtoehtoja, niin kauan kuin on elämää. ja usko, tiedän mistä puhun, itse olen sinun ikäisesi ja myös minulla on ikävä ihmissuhde ja sitä kautta ikäviä elämänkokemuksia takana. jaksa olla vahva hetken aikaa, niin lopussa kiitos seisoo.
eihän sitä tiedä joa parin kolmen vuoden sisään astelee elämään herra josta tulee lapsesi/lastesi isä ethän vielä ole edes vanha lastentekoon =))
Miehiä tulee ja menee. Miestä en jäisi odottelemaan tuossa tilanteessa, vaan jos lapsen haluat, tee se yksin. Ei se ole välttämättä myöhäistä!! Mies ehtii kyllä sitten tulla myöhemminkin.
jotka lohduttavilla viesteillään valoivat minuun uskoa.
Tokihan myönnän, että minä olen tilanteeseen itsekin hyvin syyllinen. Mutta kai minussa asuu jonkin asteinen turvattomuuden tunne ja me kohta ex:ni kanssa olemme sairalloisen riippuvaisia toisistamme, kuin narkkarit ikään. Mutta kokoan tästä itseni. Ja ehkä kuitenkin sittenkin kenties vielä tulee se päivä, jolloin voisin antaa sen kaiken äidinrakkauden, joka sisälläni on jollekin lapselle..
Mukavaa kevään jatkoa kaikille!