Ruupen tarina

coralli kirjoitti:

Olin kymmenenvanha kun isäni kertoi että naapuriin on muuttanut mukava nuorehko pariskunta, jotka omistivat nelivuotiaan australianterrierin, Ruupen. Ruupen isäntä oli isäni työkaveri ja kuultuaan että hän omistaa koiran, isäni kertoi minun olevan täysi koirahullu ja kysyi että kun naapurissa kerta asutaan, voisinko joskus käydä Ruupea taluttelemassa. Mies suostui mielihyvin ja sopivat että tulen käymään isäni kanssa lauantaina.
Isäni kertoi asiasta minulle keskiviikkona ja muistan kuinka en olisi millään jaksanut odottaa lauantaita. Isäni ei muistanut Ruupen rotua, joten hän kuvaili koiraa minulle parhaansa mukaan. "Se oli sellainen pieni ja veikeän näköinen, mustaa ja oranssinväriä siinä taisi olla. Olisiko ollut terrieri". En tarvinnut muuta kuvailua kun jo löysin rotukirjasta tuollaisen pienen ja veikeännäköisen australianterrierin. Isäni tunnisti koiran, samanlaiseksi kuin Ruupe.
Sinä päivänä etsin kaiken tiedon rodusta ja kuin kuvitella saattaa, lauantaihin mennessä tiesin jo kaiken oleellisen rodusta.

Lauantai koitti ja lähdimme naapuriin isäni kanssa. Olin ostanut paketin koirankeksejä ja suklaata. Soitettuamme ovikelloa, alkoi kauhean kimakka haukkimenen. Ovi aukesi ja ensimmäisenä ulos tuli tuo pieni ja veikeännäköinen otus. "Sehän syö sinut, sanoi mies ja jatkoi että Ruupe tykkää kovasti lapsista. Saat siitä mukavan kaverin". Olin myyty. Ei mennyt kuin viisi minuuttia ja koira istua napotti sylissäni sohvalla. Miehen keittäessä kahvia hän kertoi että Ruupe on rodultaan australianterrieri, sanoin tietäväni sen ja kerroin hänelle kaiken mitä rodusta muistin. Sovimme että voin hakea Ruupea lenkille aina viikonloppuisin.

Näin kului muutama viikko ja kuukausikin, hain Ruupea lenkille joka viikonloppu, kunnes rohkenin kysyä voisinko talutella myös arkisin, aina koulun jälkeen jos olivat jo kotona töistä. Näin meni taas viikkoja ja kuukausia. Tässä ajassa minusta ja Ruupesta oli jo tullut erottamattomat. He kertoivat että Ruupe tietää mihin aikaan olen tulossa ja jos jostain syystä en päässytkään, Ruupe alkoi kuulema vikisemään.
Eräänä päivänä Ruupen isäntä kertoi että hän tulee olemaan tästä eteenpäin kauemmin töissä ja kysyi että haluanko ulkoiluttaa Ruupen kahdesti päivässä. Eikä aikaakaan kun minulla oli jo avain, jotta pääsin hakemaan Ruupen. Tähän aikaan Ruupe tuli meille yökylään, josta tuli pikkuhiljaa tapa ja Ruupe oli meillä melkein joka viikonloppu ja joskus jopa arkisin.

Perheeni ihastui heti Ruupeen ja tämän ainaiseen iloisuuten ja touhukkuuteen. Se nukkui minun kanssani saman täkin alla ja seurasi minua jokapaikkaan. Se osasi pelata jääkiekkoa ja jalkapalloa, jos äitini antoi sille nakinpalan se toisen minulle, eikä varmaan syönyt sitä ennen kuin sanoin sille että syö vaan sinä. Se tuli jopa saunaan minun kanssa. Pikkuhiljaa Ruupe oli jo niin kiintynyt minuun että se ei enää halunnut mennä kotiin. Minun piti se kirjaimellisesti vetää tai kantaa sinne. Se jäi aina uikuttamaan kun lähdin. Sitten se tapahtui, Ruupe karkasi kotoa yöllä, saunanikkunasta. Ruupe ja isäntä asuivat rivitalossa, jossa oli pieni sauna ja pieni ikkuna joka oli jäänyt rakoselleen, juuri sen verran että Ruupe sai sen kokonaan auki. Se hyppäsi yli kaksimetriä sementille ja tuli luultavasti suoraan minun kotiovelle haukkumaan. Äitini heräsi ensimmäisenä ja meni katsomaan ikkunasta. Ruupehan se siellä ovella haukkui. Äitini avasi oven ja Ruupe pyyhälsi suoraan sänkyyni. Nuoli naamani ja rupesi jalkopäähän nukkumaan. Tämä tapahtui aina kun Ruupe sai siihen mahdollisuuden. Olimme erottamattomat. Siitä näki että se olisi halunnut muuttaa meille, jopa Ruupen isäntä olisi luopunut koirastaan, jos vain äitini olisi siihen antanut luvan. Hänen mielestään kanissani ja hamstereissani oli jo ihan tarpeeksi.

Sitten Ruupen isäntä kertoi että he muuttavat parinkymmenen kilometrin päähän omakotitaloon. Tiesin että voisin silti nähdä Ruupea viikonloppuisin, mutta itkin ja selitin että se ei riitä, halusin Ruupeni, mutta äitini päätös ei horjunut. Ruupe muutti ja ei kauaakaan kun Ruupe jo karkasi. Se löydettiin noin kymmenenkilometrin päästä uudesta kodistaan. Mitä ilmeisemmin se oli yrittänyt löytää tiensä takaisin minun luo.

Oli mennyt kaksi ja puoli vuotta siitä kun tapsin Ruupen. Se oli jo kuusi ja puolivuotias. Menin katsomaan sitä aina silloin kun pystyin ja riemulla ei ollut rajoja kun taas näimme toisemme. Ruupen isäntä kertoi kuinka Ruupe oli alkanut merkkailla sisälle. Aluksi hän luuli että se johtuu tulehduksesta ja vei eläinlääkärille, mutta mitään ei löytynyt. Sitten Ruupe alkoi myös tehdä muita tuhoja sisällä. Kai se yritti purkaa ikäväänsä sillä tavoin. Ruupe myös ulvoi öisin.

Eräänä viikonloppuna kun olin Ruupea katsomassa, Ruupen isäntä kertoi että Ruupe on saanut uuden kodin, vanhemmalta naiselta, kaukana täältä. Se oli viimeinen kerta kun näin Ruupen. Itkin seuraavat pari viikkoa. Sitten äitini ilmoitti on varannut kleinspitz narttupennun. Tessa on ensimmäinen oma koirani, muutta Ruupe muutti elämäni, se opetti minulle mitä ystävyys merkitsee, se todisti kuinka viisaita koirat ovat ja osoitti että kuka on ihmisen paras ystävä. Kaksi vuotta sitten kuulin Ruupen entiseltä isännältä että Ruupe eli onnellisesti viimeiset vuotensa ja kasvaimen takia nukkui ikuiseen uneen kolmetoistavuotiaana.

En koskaan unohda Ruupea, tuota pientä ja veikeännäköistä koiraa, jonka sydän oli puhdasta kultaa. Nuku rauhassa rakas ystävä, vielä joskus taas tapaamme ja olemme ikuisesti yhdessä.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä