Ryhmäteatterin tämänsyksyinen näytelmä, brittiläisen David Edgarin kirjoittama Helluntaiaatto ei sijoitu mihinkään määriteltyyn maahaan, mutta johonkin Euroopan kaakonkulmalle kuitenkin; paikkaan, jossa eri etniset heimot ovat vuosisatojen mittaan useastikin kohdanneet ja joutuneet keskenään konflikteihin. Alkukirkon hajaannuksesta seurannut kristikunnan enemmän maantieteellinen ja seremoniallinen kuin varsinaisesti opillinen jako sekä kristinuskon ja islamin vaikutusvyöhykkeiden välinen raja ovat kulkeneet juuri samoilla seuduilla. Väestö on tottunut olemaan "kahden tulen välissä" ja sen kohtalo on tässä mielessä rinnastettavissa jopa suomalaisiin, vaikkakin me olemme päässeet historiamme mittaan aika paljon helpommalla.
Näytelmässäkin on kultturitaustojen törmäys tapahtumassa sekä roomalaiskatolisen että ortodoksisen kirkon vaatiessa itselleen kirkkoa, jossa on havaittu olevan ilmeinen taideaarre. Tästä köyhä valtio voisi hyötyä, mutta aarretta ovat omimassa myös ison rahan edustajat lännestä, kuten kaikkea muutakin, mikä halvalla lähtee. Kuvioita sekoittamaan saapuu monikansallinen pakolaisjoukko, joka ottaa keskenään kilpailevat historioitsijat panttivangeikseen saadakseen itselleen poliittiset turvapaikat jostain länsimaasta.
Kokonaisuutena tarina on ehkä reaaliaikaisempi, kuin Edgar sitä kirjoittaessaan on kuvitellutkaan, sillä juuri näinhän nykypäivän kansainvaelluksen ääriryhmien voi olettaa tuollaisissa oloissa toimivan.
Edgar pureutuu näytelmässään itäisen Euroopan ongelmiin varsin monisyisellä tavalla. Hän esittelee asiat sekä "läntiseltä" että "itäiseltä" kannalta. Uusi intressien määräämä rautaesirippu on kuitenkin olemassa, vaikka poliittista sellaista ei enää olekaan. On muistettava myös pitkään monissa maissa kiellettynä tai uhattuna toimineen kirkon merkitys tavalliselle kansalaiselle.
Mutta mikä on meidän, maailman globaalisti katsottuna hyväosaisten, vastuu tästä kaikesta? Kansakunnat sotivat, jenkit leikkivät maailmanpoliisia vaarallisemmalla asenteella kuin koskaan ennen ja naapurilähiön ostarissa räjähtää pommi, jonka sai aikaan pahoinvoiva lapsi. Ja vaikka uuden ajan kansainvaellukset eivät ihan meidän nurkillamme olisikaan, onko meillä oikeutta tai edes mahdollisuutta vain vetäytyä sivuun, kun maailman epäoikeudenmukaisuus syö omat lapsensa? Voisiko joku meidän johtajistamme ottaa onkeensa afrikkalaisen miehen kysymyksestä Helluntaiaatossa: Jos te ei syö ihmiset, miksi te sitten tappa heitä?
Ryhmiksen ja Teakin N-kakkosten toteuttama, Esa Leskisen ohjaama Helluntaiaatto on äärimmilleen saatettua, vahvaa teatteria ja lisäksi rankka kannaotto maailman ihmisen puolesta ja jollain tavoin aineellisia arvoja vastaan. Takana ovat ne ajat, jolloin katsoja meni Ryhmikseen hälläväliä, mitä siellä esitetään, hyvää se on kuitenkin-asenteella. Helluntaiaatto kun ei ole millän tavoin, millään osasektorillaankaan minkäänasteinen hälläväliä-näytelmä. Ja sen intensiteetti pitää, mielenkiinto ei herpaannu koko reilun kolmen tunnin aikana, eikä esityksen jälkeen voi ihan heti ruveta muusta puhumaan...
Rakenteeltaan ja hahmoiltaan alkuun melko sirpaleisen, mutta tapahtumien kehittyessä tiivistyvän näytelmän päärooleissa taidehistorioitsijoina loistavat intomielinen Miina Turunen, jäyhempi Taneli Mäkelä ja letkeä Jari Pehkonen, joiden irtiotot tasaantuvat näytelmän vakavoituessa. Pienempiä rooleja nuoret näyttelijäoppilaat työstävät suorastaan uskomattomalla vimmalla, tosin paikoin aika epätasaisesti. Mutta timanttejakin on, varsinkin Niina Sillanpään terroristijohtaja on roolisuoritus, jonka nähtyään voi kysyä, mitä annettavaa Teatterikorkealla voi tälle ihmiselle enää olla. Myös Ville Tiihosen nousukasmainen ministeri ja Santtu Karvosen sekä Jussi Vatasen papit, toinen katolinen, toinen ortodoksi, tarkasti osuvia suorituksia.
Jos Helluntaiaatto ei ole syyskauden merkittävin teatteriesitys Helsingissä, niin sitten ei mikään. Ja mistään kevyestä pikkujouluohjelmastahan ei todellakaan ole kyse. Helluntaiaatto ravistelee jokaista, joka viitsii uhrata ajatuksenkin sen sisällölle. Siksi sinunkin pitää käydä se katsomassa.
Näytelmässäkin on kultturitaustojen törmäys tapahtumassa sekä roomalaiskatolisen että ortodoksisen kirkon vaatiessa itselleen kirkkoa, jossa on havaittu olevan ilmeinen taideaarre. Tästä köyhä valtio voisi hyötyä, mutta aarretta ovat omimassa myös ison rahan edustajat lännestä, kuten kaikkea muutakin, mikä halvalla lähtee. Kuvioita sekoittamaan saapuu monikansallinen pakolaisjoukko, joka ottaa keskenään kilpailevat historioitsijat panttivangeikseen saadakseen itselleen poliittiset turvapaikat jostain länsimaasta.
Kokonaisuutena tarina on ehkä reaaliaikaisempi, kuin Edgar sitä kirjoittaessaan on kuvitellutkaan, sillä juuri näinhän nykypäivän kansainvaelluksen ääriryhmien voi olettaa tuollaisissa oloissa toimivan.
Edgar pureutuu näytelmässään itäisen Euroopan ongelmiin varsin monisyisellä tavalla. Hän esittelee asiat sekä "läntiseltä" että "itäiseltä" kannalta. Uusi intressien määräämä rautaesirippu on kuitenkin olemassa, vaikka poliittista sellaista ei enää olekaan. On muistettava myös pitkään monissa maissa kiellettynä tai uhattuna toimineen kirkon merkitys tavalliselle kansalaiselle.
Mutta mikä on meidän, maailman globaalisti katsottuna hyväosaisten, vastuu tästä kaikesta? Kansakunnat sotivat, jenkit leikkivät maailmanpoliisia vaarallisemmalla asenteella kuin koskaan ennen ja naapurilähiön ostarissa räjähtää pommi, jonka sai aikaan pahoinvoiva lapsi. Ja vaikka uuden ajan kansainvaellukset eivät ihan meidän nurkillamme olisikaan, onko meillä oikeutta tai edes mahdollisuutta vain vetäytyä sivuun, kun maailman epäoikeudenmukaisuus syö omat lapsensa? Voisiko joku meidän johtajistamme ottaa onkeensa afrikkalaisen miehen kysymyksestä Helluntaiaatossa: Jos te ei syö ihmiset, miksi te sitten tappa heitä?
Ryhmiksen ja Teakin N-kakkosten toteuttama, Esa Leskisen ohjaama Helluntaiaatto on äärimmilleen saatettua, vahvaa teatteria ja lisäksi rankka kannaotto maailman ihmisen puolesta ja jollain tavoin aineellisia arvoja vastaan. Takana ovat ne ajat, jolloin katsoja meni Ryhmikseen hälläväliä, mitä siellä esitetään, hyvää se on kuitenkin-asenteella. Helluntaiaatto kun ei ole millän tavoin, millään osasektorillaankaan minkäänasteinen hälläväliä-näytelmä. Ja sen intensiteetti pitää, mielenkiinto ei herpaannu koko reilun kolmen tunnin aikana, eikä esityksen jälkeen voi ihan heti ruveta muusta puhumaan...
Rakenteeltaan ja hahmoiltaan alkuun melko sirpaleisen, mutta tapahtumien kehittyessä tiivistyvän näytelmän päärooleissa taidehistorioitsijoina loistavat intomielinen Miina Turunen, jäyhempi Taneli Mäkelä ja letkeä Jari Pehkonen, joiden irtiotot tasaantuvat näytelmän vakavoituessa. Pienempiä rooleja nuoret näyttelijäoppilaat työstävät suorastaan uskomattomalla vimmalla, tosin paikoin aika epätasaisesti. Mutta timanttejakin on, varsinkin Niina Sillanpään terroristijohtaja on roolisuoritus, jonka nähtyään voi kysyä, mitä annettavaa Teatterikorkealla voi tälle ihmiselle enää olla. Myös Ville Tiihosen nousukasmainen ministeri ja Santtu Karvosen sekä Jussi Vatasen papit, toinen katolinen, toinen ortodoksi, tarkasti osuvia suorituksia.
Jos Helluntaiaatto ei ole syyskauden merkittävin teatteriesitys Helsingissä, niin sitten ei mikään. Ja mistään kevyestä pikkujouluohjelmastahan ei todellakaan ole kyse. Helluntaiaatto ravistelee jokaista, joka viitsii uhrata ajatuksenkin sen sisällölle. Siksi sinunkin pitää käydä se katsomassa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.