Näen myllyn,
harakkatuulimylly
se on malliltaan,
paikoilleen
on jumittuneet siivet sen
ja rattaat.
Jos tuuli voimakas
se siltä pyytäis:
”Jauha taas,
mutt jauha viljaa,
vaikka ruista
kansaa tätä vahvistamaan!”
se tuskin suostuis.
Linksallaan on siivet sen –
se tuskin kyllin saisi voimaa
enää viljaa jauhamaan.
On tottunut jo
omaan rauhaan,
tomuun, hiekkaan hienoon
rattaissaan.
Kitisten se vauhtiin lähtis,
ruosteinen,
jos sittenkään.
Niin lomilomaan,
keskenänsä toisiansa vasten
juuttuneet on rattaat
alle lattian
kuin muisteloimaan.
”Stop!” ne huutais,
”liikuttaa ei meitä saa!
Ettei murru, sorru
koko rakennelma!”
”Stop!” se huterana
natisee vain liikkumatta,
kaihtaa tuulta voimakasta.
”Älä yläpäätäin tuuleen käännä!
Älä lisää siipihini lisää voimaa,
portit poista!”
Uskalla ei liikahtaa,
on lahokin jo syönyt.
Miettii siinä miten, kuinka
ratasvälit kului pyörehiksi
aikaa sitten,
tylsyi tahti
ison kiven jauhannassa.
Niin huojuu siinä mylly -
harakkatuulimylly malliltaan -
kuin odottavan
tai jo onnettoman
rakkausrunon
päiväst päivään, yöstä yöhön,
vaikka itsellensä lähettävä orpo
kuin ei olis hällä enää
muuta lähestyttävää.
Myllyn hierinkivet kaulallaan,
kaihtaa vienoakin tuulta
palstallaan.
Näen sen myllyn,
jonkun sitä hoitaa pitäis,
niin kuin sinun sielunmaisemaas.
harakkatuulimylly
se on malliltaan,
paikoilleen
on jumittuneet siivet sen
ja rattaat.
Jos tuuli voimakas
se siltä pyytäis:
”Jauha taas,
mutt jauha viljaa,
vaikka ruista
kansaa tätä vahvistamaan!”
se tuskin suostuis.
Linksallaan on siivet sen –
se tuskin kyllin saisi voimaa
enää viljaa jauhamaan.
On tottunut jo
omaan rauhaan,
tomuun, hiekkaan hienoon
rattaissaan.
Kitisten se vauhtiin lähtis,
ruosteinen,
jos sittenkään.
Niin lomilomaan,
keskenänsä toisiansa vasten
juuttuneet on rattaat
alle lattian
kuin muisteloimaan.
”Stop!” ne huutais,
”liikuttaa ei meitä saa!
Ettei murru, sorru
koko rakennelma!”
”Stop!” se huterana
natisee vain liikkumatta,
kaihtaa tuulta voimakasta.
”Älä yläpäätäin tuuleen käännä!
Älä lisää siipihini lisää voimaa,
portit poista!”
Uskalla ei liikahtaa,
on lahokin jo syönyt.
Miettii siinä miten, kuinka
ratasvälit kului pyörehiksi
aikaa sitten,
tylsyi tahti
ison kiven jauhannassa.
Niin huojuu siinä mylly -
harakkatuulimylly malliltaan -
kuin odottavan
tai jo onnettoman
rakkausrunon
päiväst päivään, yöstä yöhön,
vaikka itsellensä lähettävä orpo
kuin ei olis hällä enää
muuta lähestyttävää.
Myllyn hierinkivet kaulallaan,
kaihtaa vienoakin tuulta
palstallaan.
Näen sen myllyn,
jonkun sitä hoitaa pitäis,
niin kuin sinun sielunmaisemaas.
Vastaukset 9
Vanhimmat
itsellensä lähettävä orpo, se kai kirjoittaja on.
Harakkatuulimylly, hyvä sanonta. Jauhaa tosi suurta kiveä, itselleen ylisuurta. Pienenpänä olisi paljon paljon kivempi.
vievät vain aikansa..
Kaiken voi vielä muuttaa paremmaksi,jos on tahtoa ja halua.
kaikella on aikansa, sydänsuruillakin. Ei voi kiirehtiä aikansa edelle.
PS. Täällä ei ole sydänsuruja, vaikka kommentoinkin.
ei ole pelkkä sanonta, se on tuulimyllyn eräs malli. Sellainen on mm. Vikelässä ja vaikkapa Luopajärvelläkin.
mieltä että mylly on saanut liian vähän
hoitoa.
omasta tuttavapiiristäsi, sitähän hän varmasti arvostaisi ylitse muun.
ollut eräs tietty formulakuski...
ja mielenkiintoinen runo.