Meillä on 10 lasta isä ja äiti, asumme pienehkössä kunnassa ja täällä suuria perheitä (yli 4-5 lasta)
on silmämmäärin katsottuna varmaan puolet, tai kolmasosa.
Lapset on ikävälillä 3-14 vuotta.
Meillä on aina lapset oppineet siihen että akikki jaetaan tasapuolisesti, kaikkia autetaan ja pinempiä sisaruksia hoidetaan.
Minä olen hieman ihmetellyt, kun koululaiseni kavereita on käynyt kylästä. Suurin osa kavereista samanlaisten suurten perheiden lapsia, mutta on myös muutamia ainoita lapsia, tai niitä joilla on iso jopa 5-6 vuoden ikäero sisarukseensa.
Lisäksi taitaa olla pari sellaista joiden perheessä on kaksi lasta.
Kun isojen perheiden lapsia tulee kylään, he ottavat mielellään myös muita lapsiamme mukaan leikkiin. Kaikessa on vuorot ja kaikki jaksaa odottaa.
He leikkivät suunnilleen samoja leikkejä ja pelaavat samoja pelejä kuin meidän lapset (pallopaikalla, jalkkis, kotileikit, lautapelit)
He tulevat toimeen myös ympärillä kirmaavien pienempien lastemme kanssa jne.
Mutta sitten, kun tulee näitä pienen perheen lapsia kylään niin huh.
Aina pitää päästä tietokoneelle ja kinuavat sitä lapsiltamme, jopa minulle tulevat ruikuttamaan.
Mutta meillä on sääntönä että lapset ei saa istua tietokoneella kuin kerran tai pari viikossa.
Alle kouluikäiset ei saa ollenkaan yksin, vain isompien tai vanhempien kanssa.
Jos joskus sitten annan periksi ja annan laittaa koneen päälle, niin kokoajan pitäisi niiden vieraiden lasten saada olla tietokoneella, muita ei päästetä lainkaan hakkaaamaan näppäimistöä. Vuoroa eivät jaksa odottaa ja suuttuvat kun häviävät pelejä.
Jos patistan lapset ulos leikkimään, niin vähänajan päästä alkaa kuulua valitus sen vieraan lapsen suusta, on tylsää, kylmää/kuumaa, märkää/kuivaa.. Aina kaikki pielessä.
Eivät innostu ollenkaan jalkkiksesta tai piilosilla olosta, eivät halua tehdä mitään.
Ainoa mitä ulkona tykkäävät tehdä on hyppiä trampoliinillamme, ja sekin pitäisi saada tehdä heti ja nyt..
Trampoliinilla saa hyppiä 1 kerralla, mutta sitä ei vieraat usko, kun ei jaksa odottaa vuoroa...
Ja pienempiä lapsiamme ovat aina käskemässä pois ja valittavat että kakaroista on vaivaa jne.
Mutta kaiken huippu on se, että tulevat valittamaan nälkäänsä minulle.
Jos sanon että teillä varmaan on kotona ruoka, että voisit mennä syömään, niin vastaus on ettei jaksa ja isän tai äidin pitäisi tulla hakemaan jne..
Jos joskus annan lapsille vaikka jäätelöä, niin on nuo vieraat lapset ihmeissään kun siivu lautsella ei olekaan 6 cm paksu vaan pieni parin sentin viipale. Kiittääkkään eivät yleensä osaa..
Ovat kai tottuneet aina saamaan kaiken mitä haluavat...
Jotenkin minusta ttuntuu, että noissa pienissä perheissä lapsia ei kasvateta odottamaan vuoroaan, olemaan kiitollisia tai olemaan ahnehtimatta...
Kummaa homaa että vanhemmatkin ovat aina valmiit hakemaan ja viemään lapset autolla joka paikkaan ja kiikuttamaan herkkuja nokan alle jne..
En nyt tahdo tekstilläni yleistää, että kaikissa yhden tai kahden lapsen perheissä on noin, mutta ainakin suuri osa pienen perheen kasvateista on malliesimerkki tuollaisesta kirjoitukseni lapsesta.

Vastaukset 12
Vanhimmat
Eivät lapse opi sillä tavoin että heille sanotaan jotain, he oppivat ihan käytännön elämästä, esimerkkejä seuratessaan. Ainoalla lapsella ei ole mitään mihin verrata itseään, hän on se ainoa. Ei tarvitse jakaa, ei odottaa vuoroaan, ei säännöstellä jätskipalan paksuutta... Ajattele asiaa niin että sinulla on nyt hurjan hieno mahdollisuus auttaa juuri sitä lasta jakamaan, odottamaan vuoroaan jne., kun hänellä ei sitä mahdollisuutta kotonaan ole.
hoitolapsia, että lapseni,ainokaiseni, oppisi jakamaan ja odottamaan. Niinhän tuo oppi, oliko siitä hyötyä oikeassa elä,ässä, enpä tiedä. Nykyisin kun aikuiset kiilailee ja tönii, eikä oota vuoroaan, oonpa ihan itte nähny, kuinka nuorta tyrkitään kauppajonossa.
Minä luin eräästä tutkimuksesta, että suuren perheen lapset riitelevät melkoisesti esimerkiksi koulussa muiden kanssa. Syyksi sanottiin se, että he ovat tottuneet pitämään puoliaan sisarusparvessa, kun taas ainokaisia on helppo pompotella. No, ehkä tuo voi joissain tapauksissa olla noin, mutta useimmiten pikemminkin toisin päin, kuten kirjoitatkin.
Sitä mietin, että mielestäni koululaisella on oikeus tulla kotiin ja tuoda kavereitaan ilman että pienemmät sisarukset ovat jatkuvasti jaloissa. Koulupäivät ovat rankkoja ja joskus pitää saada hengähtääkin hiljaisuudessa. Uskoisin, että suuren perheen lasten on vaikea rauhoittua aikuisenakaa kuuntelemaan esimerkiksi luonnon ääniä, koska ovat tottuneet jatkuvaan hälinään.
Ymmärrän hyvin, että koululaisesi kaverit eivät halua perheen muita lapsia seuraansa. Muuten he joutuvat lapsenvahdiksi eivätkä saa tehdä ikäisillensä kuuluvia puuhia. Ja tekee pienillekin hyvää ymmärtää, etteivät ole kaiken napoja vaan todellakin joutuvat olevaan poissa isompien kiinnostavasta seurasta. Siis mielestäni on perusoikeus se, että saa olla useinkin olla kotonakin ilman sisaruksiaan. Epäilen, oppivatko tällaiset ikuiseen joustamiseen tottuneet isommat sisarukset aikuisenakaan puolustamaan oikeuksiaan.
on neljä muksua,joista vanhin on 12v,seuraava 10v ja sitten 6 ja 5v.
Meillä ei joudu isoimmat huolehtimaan sisaruksistaan,sillä mielestäni lasten kuuluu saada olla lapsia ja heille ei vielä kuulu vastuu pienemmistä.
Tietenkin puolustavat pihalla toisiaan,mutta ei meillä ainakaan muiden lasten päälle käydä.
Vaikka itse välillä olenkin raato väsynyt työviikon jälkeen,niin pakko on vaan jaksaa kuunnelle kaikkien huolet ja murheet,sillä itsehän olemme lapsemme halunneet.
Meillä on myös vielä iskä joka on melkein aina töissä,sillä jonkun on myös kunnolla tienattava.
En ole koskaan ymmärtänyt,miksi vanhemmat lapset joutuvat automaattisesti kaitsemaan pienempiään.
Mutta jokainenhan taaplaa tyylilään.
En tarvitse tutkimustietoja todistaakseni, että ison perheen lapset riitelevät. Minun poikani otti eskariajoista yhteen yhteen pojan kanssa, jolla on 10 sisarusta, eli heillä 11 lasta. Tämä poika halusi määrätä kaikesta ja kun ei kaikki natsannut, otti nyrkit avuksi. Oli oppinut nujakoimaan ja pitämään puolensa isossa sisarusparvessa. Osasi ilkeillä ja tehdä kiusaa hyvin ovelasti niin ettei koulun hlökunta nähnyt. Minun poikani jos jotain pahaa tekee, ei osaa peitellä jälkiään. Eikä omani osannut antaa takaisin, ei ole kotona tarvinnut opetella. Meillä käydessään tämä poika oli kuin herranterttu; kiitti kohteliaasti, odotti vuoroaan ym.
Nyt pojat ovat 3. luokalla. Tämän pojan kiusanteko loppui syksyllä, kun omani VIIMEINKIN antoi takaisin. Isoveli on opettanut painimaan ja kun tämä poika tuli tekemään kiusaa, otti poikani tämän toisen niskalenkkiin ja paiskasi kuralätäkköön. Varoitushan siitä omalle tuli, mutta onpa saanut olla rauhassa siitä lähtien.
Ja kun meille tulee kavereita, ei pienemmät tunge mukaan häiritsemään. Vähän aikaa saavat olla, mutta sitten isommat jätetään rauhaan.
Onko tämä kilpailu?
1-lapsinen perhe vs. suurperhe?
Minullakin on kokemusta molemmista ja yleensäkin jos jonkinmoisita perheistä, joten minusta tämä räpättely on lähinnä naurettavaa.
1-lapsisen perheen lapsi ei aina ole itsekäs ja vaativa eikä suurperheen lapset aina auttavia ja kaiken valmiita jakamaan.
Nähty ja kuultu on. Paljon riippuu vanhemmista; kuka jaksaa ja viitsii ja kuka ei.
tälläinen perheasiantuntija oletkin etkös ole yhden lapsen yh..et sillälailla..
Ihmettelen itsekin tätä touhua!
Olen itse kasvanut ilman sisaruksia ja nyt minulla on kuusi lasta.Luen hölmistyneenä ja välillä raivostuneena näitä juttuja.
Kyllä jokainen tietää,että ei kaikki lääkärit ole samanlaisia tai suomalaiset,tai insinöörit,
tai lihavat,tai laihat........
oispa kumma jos isot perheet ja pienet perheet olisivat samanlaisia.
sama juttu vaikka meillä kyllä nuo neljä torailevat keskenään ihan riittävästi niin yhdessäkin olaan. Meillä on myös sovittu että jokaiselal on oikeus olla kaverien kanssa yksin eikä muilla ole asiaa sinne sekaan, varsinkin tytöillä kun on omia juttuja. Pikkusiskoa pitää hetki tosin sietää enenn ulosheittoa huoneesta koska usein silläkin on jotain asiaa..
Lapset kuitenkin osaavat olla kaikki keskenään sa viihtyvät ja tekevät yhdessä asioita. Tätä ei kaikki osaa omaan perheeseensä kuulumattomana ja esim taannoin yksi kysyi pojalta; onko sun siskon oltava tässä huoneessa koko ajan? Ei, vastasi poika ja tarkoitti sillä lähinnä sitä että siskolla on lupa poistua muualle, mutta se ei ehkä halua niin tehdä..
Isommassa akissa on totuttava jakamaan ja odottamaan ja auttamaan yms ja pienessä porukassa voi passata. Itse kannustan lapsia itsenäisiin asioihin halunsa mukaan koska se helpottaa kummasti elämää esim kokkaaminen on lapsista hauskaa ja saavat sitä tehdä mielin määrin! Toisaalta eipä tässä omia menoja ole kuin ohessa toisin kuin esim kaksilapsiselal perheellä jossa voi harrastaa ja mennä vapaammin. Rahakin ratkaisee useamman kanssa aika paljon.
Meillä lapset ovat nyt alkaneet huomautella jos toinen ei kiitä toista avusta. Esim matikkaa opettanut sisko seuraavalla kerralla sanoi ettei viitsi kun et viimeksikään kiittänyt..
Isossa sakissa sosiaalisuus varmasti kehittyy huomattavasti paremmin kuin pienessä palvelevammassa perheessä?
..turhaa on asioista vängätä ;o)
Meillä on 6 lasta ja kaikenmoista on nähty, niin omassa perheessä kuin naapurinkin. Onhan lapset niin eri luonteisia, päivät ovat erilaisia, ei mitään voi yleistää. Joku lapsista on kiivaampi ja ottaa usein yhteen koulussa jonkun kanssa, toista taas ei saa suuttumaan millään. Keskenään nahistelevat ja painivat, sopivat ja jatkavat.
Itse olen tyytyväinen suureen perheeseemme. On elämää ympärillä ja hiljaisiakin hetkiä on, ei se aina ole sitä hälinää ja huutoa.
Suurperheen lapset eivät jaksa odottaa vuoroaan esim. trampoliinilla, vaan siellä hypitään/tapellaan/riidellään kaikki 5 - 16 vuotta ja yht'aikaa. Samoin karkkia ja jäätelöä syödään päivät pitkät useita kertoja. Toisen perheen ainut lapsi on hiljainen, kiltti, tottelevainen, huomioonottavainen, kiittää pöydästä noustessaan ja leikkii meidänkin 4 vuotta nuoremman tytön kanssa vaikka on itse poika, naapurin suurperheen lasten suusta kuulee vain haukkumista ja kirosanoja.
Minä en nyt pakottaisi lapsia jakamaan kaveria.
Hyvällä ystävälläni on 6 lasta, valitettavasti asuu kaukana, ja kun pääsin käymään niin he eivät olleet kovin ystävällisiä minun lastani kohtaan.
Mieheni sanoi että suurissa perheissä on aika usein me vastaan maailma mentaliteetti ja heidän ei oikein edes tarvi olla muille ystävällisiä kun tulevat toimeen omassa maailmassaan.
Ja yllätyin kun kuulin samaa niiltä jotka olivat kasvaneet pienen paikkakunnan suurperheiden keskuudessa.
Muuten tuo jakaminen ei pidä paikkaansa. Nykyään kun vanhemmat ovat toissä ja lapset viettävät kaikki iltapäivät tarhassa. Ja ei ne pienten perheiden lapset niin kovin yksinäisiä ole. Aina voi kotiin tuoda kavereita.