Tässä olis teille vähän pohdittavaa, miten vaikeeta voi joskus tuo elämä heittää eteen.
Lyhyesti ja selvennykseksi: Teinivuodet on sitten todella kaukana takanapäin.. Niin ja olen nainen.
No asiaan.Mulla on ollut pelkkiä miessuhteita, jotka ovat onnistuneet milloin paremmin ja milloin huonommin, yleensä huonommin. Syitä tuohon on monia, en käy eritteleen. no sitten olenkin hukuttautunut työkuorman alle, eipä tarvitse miettiä miesasioita. Sitten PLANG. Työn kautta törmäsin ja tapasin aivan mahtavan tyypin, siis naisen,jonka persoona iski tajuntaan kuin miljoona volttia. Tässä muutaman kuukauden olen yrittänyt selvittää itselleni mitä h......iä tää on. Niin pitkiä katseita, halauksia jne.. enemmän kuin laki sallii. Ja ajan kanssa on käynyt selväksi että kiinnostus on kyllä molemmin puolista. No olemme keskustelleet tilanteesta kyllä ja tunteetkin taisi tulla siinä samoin tein tunnustettua vähän niinkuin molemmin puolin. Mutta mutta, en kai tänne kirjoittaisi jos tilanne olisi ihan helppo. No hän elää parisuhteessa, kaiketi onnellisessa sellaisessa. Siihen väliin en halua sotkeutua. Meidän molempien työkuviot ja elinympäristöt on sellaiset, että todellakaan tällainen poikkitaiteellinen suhde ei varmasti saa suuria aploodeja. Parasta olisi varmaan luopua, mutta kun ei vaan voi. Hulluinta koko hommassa on se, että vaikka olemme tavanneet vasta ns. vähän aikaa sitten, eli emme oikeastaan tunne toistemme elämää todellisuudessa kovinkaan hyvin, niin vetovoima välillämme on käsittämätön.Tavallaan tuntuu siltä että on tavannut tuon ihmisen joskus jossakin toisessa ulottuvuudesta.. eli kohtalo johdattaa yhteen. Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Antakaa nyt hyvät ihmiset jonkinlaisia järkeviä kommentteja tilanteesta. Omat keinot ja ratkaisut alkaa olla aika vähissä. Help.
Lyhyesti ja selvennykseksi: Teinivuodet on sitten todella kaukana takanapäin.. Niin ja olen nainen.
No asiaan.Mulla on ollut pelkkiä miessuhteita, jotka ovat onnistuneet milloin paremmin ja milloin huonommin, yleensä huonommin. Syitä tuohon on monia, en käy eritteleen. no sitten olenkin hukuttautunut työkuorman alle, eipä tarvitse miettiä miesasioita. Sitten PLANG. Työn kautta törmäsin ja tapasin aivan mahtavan tyypin, siis naisen,jonka persoona iski tajuntaan kuin miljoona volttia. Tässä muutaman kuukauden olen yrittänyt selvittää itselleni mitä h......iä tää on. Niin pitkiä katseita, halauksia jne.. enemmän kuin laki sallii. Ja ajan kanssa on käynyt selväksi että kiinnostus on kyllä molemmin puolista. No olemme keskustelleet tilanteesta kyllä ja tunteetkin taisi tulla siinä samoin tein tunnustettua vähän niinkuin molemmin puolin. Mutta mutta, en kai tänne kirjoittaisi jos tilanne olisi ihan helppo. No hän elää parisuhteessa, kaiketi onnellisessa sellaisessa. Siihen väliin en halua sotkeutua. Meidän molempien työkuviot ja elinympäristöt on sellaiset, että todellakaan tällainen poikkitaiteellinen suhde ei varmasti saa suuria aploodeja. Parasta olisi varmaan luopua, mutta kun ei vaan voi. Hulluinta koko hommassa on se, että vaikka olemme tavanneet vasta ns. vähän aikaa sitten, eli emme oikeastaan tunne toistemme elämää todellisuudessa kovinkaan hyvin, niin vetovoima välillämme on käsittämätön.Tavallaan tuntuu siltä että on tavannut tuon ihmisen joskus jossakin toisessa ulottuvuudesta.. eli kohtalo johdattaa yhteen. Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Antakaa nyt hyvät ihmiset jonkinlaisia järkeviä kommentteja tilanteesta. Omat keinot ja ratkaisut alkaa olla aika vähissä. Help.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Hejppa!
Luulenpa ymmärtäväni tilanteesi... Minulla on jokseenkin samanlainen tausta ja samanlailla jysähti, kun ensimmäisen kerran tapasin rakkauteni kohteen. Hyvinpä kuvasit, kun sanoit, että kohtaamisessanne on ylimaallinen tuntu. Tismalleen saman olen kokenut minäkin. Ehkä todellakin on olemassa jokin "sielujen sopimus" ja kun täällä maailmassa tavataan, niin säkenöinti välillä on sanoinkuvaamatonta.
Hurjan vaikea antaa mitään järkeviä neuvoja asiassasi, vaikka haluaisinkin yrittää! Toisaalta tuntuu aika hyvältä, kun olette jo noinkin pitkälle päässeet... Jotenkin "intuitiivisesti" ajattelisin, että antakaa tilanteen kehittyä toistaiseksi omalla painollaan... Ehkä tarvitsette molemmat tuumaustiimaa. Mikäli oikein ymmärsin, tapaatte kuitenkin säännöllisesti, joten siltäkään kannalta ei liene syytä kiirehtiä asioita. Ihana asia, että sallitte toisillenne ilmaista tunteita enemmän kuin "laki sallii" :)
Joku Kaikkitietävä on joskus sanonut, ettei tule herätellä eikä häiritä rakkautta, ennen kuin se itse sitä haluaa. Ohje ei varmaankaan ole tarkoitettu passivoimaan ihmisiä rakkausasioissa, mitä tunteiden ilmaisuun tulee, mutta ehkä se on viisas ajatus, kun tietty avoimuuden aste tunnetasolla on saavutettu ja kun suhteeseen liittyy kolmansia osapuolia.
Toivon sinulle paljon kauniita kohtaamisia! Älä mieti liikaa huomista, vaan tartu hetkiin ja nauti niistä!
Ystävällisin terveisin,
McGnificent
HEI
Kiitos sinulle ihanan asiallista kommentoinnista. En olisi jaksanutkaan mitään diipadaapaa. No kaipa tää tilanne tästä joskus johonkin suuntaan muuttuu. Toivottavasti. Ai niin se piti vielä lisätä, että vaikka työn kautta tapaammekin, niin kuitenkin hyvin epäsäännöllisesti ja harvakseltaan. Siihen mäkin luotin että kun ei ole näköetäisyydellä, niin eihän se silloin ole mielessäkään, mutta enpä olisi voinut enemmän väärässä olla. Nii ja toinen juttu. Mitään seksuaalista kanssakäymistä ei ole välillämme tapahtunut. Ainakaan vielä. Välimatka ja tapaamisten hankalahko järjestely vaikuttaa niin moneen asiaan. Pelkkää sielujen sympatiaa.Niin ja sitten vielä yks juttu. Eli parisuhde tässä tapauksessa tarkoittaa avoliittoa. Mutta ei se periaatettani muuta siitä, että toisten väliin ei saa mennä. Asiat tapahtuu jos niin on vaan tarkoitettu. Tuo ajatus rakkauden häirinnästä on ajattelemisen arvoinen.
Kiitos sinulle vielä kerran ja mukavaa kesän odotusta.
Olipahan joskus vastaavassa tilanteessa. Erona vain, että molemmat olimme tahoillamme miehen kanssa liitossa. Minä juoksin karkuun ja lujaa. Mietin, että voimakkaista tuntemuksistani huolimatta en aseta itseäni tilanteeseen, jota olen aina pitänyt muiden kohdalla mahdottomana. Omalla kodallanikin olen ollut sitä meitlä, että yksi suhde kerrallaan, sen jaksan. Jos on kaksi suhdetta, kumpaakaan en pysty hoitamaan kunnolla. Kun "järjissäni" ollessani olin ajatellut asian valmiiksi näin, tunteiden myllätessä saatoin pysyä päätöksessäni. Vaikeaa se on ollut, mutta yhä ajattelen niin, että jos olisin sotkeutunut toiseen suhteeseen, olisin voinut menettää "ensimmäisen" - mitä en missään tapauksessa halunnut enkä halua. Kaikkea ei voi saada, nyyh.
Toisinaan vain käy niin että elämä ottaa ja yllättää, olin itsekin päälle kolmenkympin kun kokeilustani tuli jotain muuta kuin kokeilu, koskaan en ollut suudellut naista tämä oli ensimmäinen kaikin puolin. Hänet tavattuani selvisi itselle moni asia, mitä oli aina uupunut, työnarkomaniani, palat vain loksahtivat päässäni kohdilleen.
Ympäristölle asia oli shokkihoitoa, eikä sitä hyväksytty missään muodossa.Petyin äärimmäisen pahasti niihin ihmisiin jotka kuuluivat lähipiiriini, ja aikaa myöten olen etääntynyt heistä kauaksi.
En muuta osaa sanoa kuin että kyllä elämä kantaa ja joskus vaan tietää mitä tahtoo elämältään tekee sitten miten vain.
onnea sinulle elämääsi.
Kuulostaa hyvin tutulta tarinasi, paitsi, että itselleni kävi huonosti loppunäytöksessä, kun aikaa sitten väljähtänyt miessuhde ryhtyi alistamaan ja palauttamaan vaimoa ruotuun. Heillä ei ole keskinäisä tunteita, mutta lapsi yhdessä. Lapsia minullakin, ei miestä. Rakkaus ei siis ylitä kaikkea ja sitä olisi vieläkin. Ensimmäinen, yllättävä ja valtaisan intensiivinen kokemus naisen läheisydestä minullekin oli tuo. Olisin ollut valmis laittamaan elämäni uusiksi suhteemme vuoksi ja haaveilin yhteisesta arjesta. Nyt vaan mietin, kuinka kasata itsensä ja herätellä se totaalisen kadonnut ja samantekeväksi muuttunut, ennen niin intohimoinen suhde työhön (edes).
Itselläni samankaltainen kokemus, tapaamani henkilö harrastuksen parista loi yhden katseen ja se oli menoa ! Pelkkä hänen läsnäolo vie jalat alta,aikaisemmin en ollut ikinä ihastunut naiseen. Tätä tunteiden myrskyä on kestänyt jo kolme vuotta. Joka toinen päivä lupaan ja vannon että nyt se on loppu, suojellakseni itseäni, mutta yksi viesti tai puhelinsoitto, repäisee taas kaiken auki. Emme ole puhuneet asiasta mutta molemminpuoleinen yhteyden pito on niin tiivistä että tuntuu oudolta jos kaikki on vain kuvitteluani. Onnea teille että pystytte puhumaan asiasta. Tämän "suhteen" kehittymisen takarajaksi olen laittanut kesän, mikäli mitään ei saada sanoiksi, katkaisen välit, haluan elämäni takaisin...etten hajoa.
Pysähdyinpä taas miettimään tunteen ja järjen suhdetta. Kumpaakin tarvitaan ja kumpikaan yksin ei riitä. Minä olen pitänyt itseäni tunneihmisenä, mutta en missään tapauksessa lähtisi tuollaiseen suhteeseen kuin missä yllä oleva ihmisparka on ollut ts. olet ollut kolme vuotta. Enpä ihmettele, jos puhut, että kohta hajoat ja että haluat elämäsi takaisin. Niinpä, jos lähtee soitellen sotaan (anteeksi, en tarkoita pahalla tätä) ja heittäytyy tunteittensa vietäväksi johonkin suhteeseen, niin noinhan siinä sitten saattaa käydä. Hajottaa itseänsä, repiytyy vaikeassa suhteessa...Haluaa irti... Mutta mitäpä sitten, jos ei uskalla heittäytyä suhteisiin? Miettiikö sitä sitten vanhana kiikkustuolissa sukkaa kutoessaan, että miksen minä elänyt silloin, kun olisin vielä voinut...
Sama tilanne täälläkin. Viestejä satelee kymmenittäin kuukaudessa ja melkeinpä mihin vuorokauden aikaan tahansa. Repii ja hajottaa tosi pahasti. Hankalaa, kun tunteistaan ei voi itse päättää.