Sun katseessa oli jotain sellaista, mikä kylmäsi mun sydämen. Me istuttiin rannalla, ilta viileni, mutta tunsin vaan sen miten mun sydän jyskytti ja kuinka mua kylmäs sisältä päin. Sä et pitänyt musta kiinni, kuten yleensä rannalla iltaisin, vaan istuit mun vieressä ja katsoit mua vihdoin suoraan silmiin. Vaikka sun käytös oli ollut hämillistä ja varovaista muutaman päivän ajan, tajusin tarkkaan vasta nyt.
Kyyneleet poltti mun silmiä, ja sydän hakkas koko ajan nopeempaa, niin musta tuntui. Sä avasit suus sanoakses asias, mutta mä nostin sormeni sun suun eteen saadakseni sut hiljenemään jotta saisin puhua ensin; mä olin jo päättänyt. Mä en halunnu menettää sua yhden virheen takia. Mä antaisin anteeks. Ja sanoin sen sulle.
Sä tartuit mun käteen ja laskit sen alas. Sä huokaisit. Sä huokaisit sillä tavalla, että häkellyin.
“Ei meän tartte puhua siitä,” sanoin nopeesti. “Ei se merkitse mitään.”
“Kyllä se merkitsee,” sä sanoit ja nostit katsees taas mun silmiin. Mikä niissä oli niin kummallista, mitä uutta niissä oli?
Sä vedit henkee, ja odotin mitä oli tulossa. Mietin, mikä sun silmissä oli erilaista kuin ennen.
“Mä jätän sut.” Ja samalla hetkellä tajusin, että niistä puuttui rakkaus. Rakkaus mua kohtaan. Sen silmät eivät enää loistaneet kun se katseli mua, se ei enää halunnut. Olin käynyt sille tavaksi, asiaksi minkä se ties odottavan sitä. Ja mä hölmö olin sanonu antaneeni anteeks sen pettämisen. Syyllisyys sen ilmeestä katos, kun se sano sen: mitä se enää olis peitellytkään. Sen huojentuneen näkönen ilme vihastutti mua: se oli hautonu tätä ajatusta uuden tyttönsä kanssa varmaan viime päivät. Ne yhdessä mua vastaan - ja mä olin sanonu antavani anteeks.
Olin sairaan vihanen. Sekö jättäis mut, noin vain? Kutsuu mut rannalle, auringonlaskun mentyä, pien klisee, mut että se jätti mut? Tajuttuani asian oikeesti se iski mua kuin nyrkinisku vatsaan. Haukoin henkeä. Sä nousit ylös.
“Anteeks,” sä kuiskasit. Ja lähdit kävelemään. Ei mitään selitystä. Luulit olevas jotenkin mun yläpuolella, mitä? Mä olin raivoissani. Me oltiin pari, sinä ja minä. Katoin sun loittonevaa selkää, ja yritin selvitellä ajatuksia. Enkä pystyny siihen: kaikki oli ku sumussa. Sitten näin mielessäni kuvan siitä uudesta tytöstä, halailemassa sua koulussa ja nauramassa mulle, sitä onnellisena siitä että olit lempannu mut. En halunnu tätä, en ollu osannu oottaa. Siksi tein sen minkä tein. Kaikki oli sumuista, kaikki.
Nostin oksan raahkan maasta, lähin juoksee sun perään raahaten sitä.
"Me voidaan selvittää tää asia," kimitin perääs, vaikkei sitä voinu selvittää.
“Oota,” huusin, muttet sä oottanu, et pysähtyny, ees vilkassu. Kävelit vaan. Välittämättä.
Päästyäni tarpeeks lähelle keräsin kokoon voimani ja vihani, heilautin oksaa - ja sä makasit muksahduksen seuraksena maassa.
Olin estäny sua lähtemästä mun luota pois. Olit siinä mun seurana koko yön, kuolleena, mutta silti. Olit siinä, fyysisesti mun luona. Mutta mä tiesin silti, että sun sydän ei ollu mun luona, ei ollut ollut aikoihin. Ja kun sen tajusin ja vihdoin ymmärsin, lähin juoksee. Lähin juoksee niin kauas ku pääsin, mutta enhän mä kovin kauas voinut päästä. Mä liftasin pois, pois sun luota. Sä olit tehnyt sen ennen mua, lähteny pois.
Myöhemmin mun korviin kantautui, että sun miesystävä suri sua sun perhees kanssa. Ei ollut mitään tyttöä, sä olitkin homo. En ajatellu asiaa silloinkaan niin, että mun pitäis olla kauhuissani kun mun kanssa ollessas susta tulikin homo, en. Tajusin vaan kuinka tyhmä olin ollu: olettanu jotain, eikä se ollukaan nii. Ja sillon mä rustasin tän kirjeen, sulle kulta. Sä lähdit pois. Sä pääsit pois.
Kyyneleet poltti mun silmiä, ja sydän hakkas koko ajan nopeempaa, niin musta tuntui. Sä avasit suus sanoakses asias, mutta mä nostin sormeni sun suun eteen saadakseni sut hiljenemään jotta saisin puhua ensin; mä olin jo päättänyt. Mä en halunnu menettää sua yhden virheen takia. Mä antaisin anteeks. Ja sanoin sen sulle.
Sä tartuit mun käteen ja laskit sen alas. Sä huokaisit. Sä huokaisit sillä tavalla, että häkellyin.
“Ei meän tartte puhua siitä,” sanoin nopeesti. “Ei se merkitse mitään.”
“Kyllä se merkitsee,” sä sanoit ja nostit katsees taas mun silmiin. Mikä niissä oli niin kummallista, mitä uutta niissä oli?
Sä vedit henkee, ja odotin mitä oli tulossa. Mietin, mikä sun silmissä oli erilaista kuin ennen.
“Mä jätän sut.” Ja samalla hetkellä tajusin, että niistä puuttui rakkaus. Rakkaus mua kohtaan. Sen silmät eivät enää loistaneet kun se katseli mua, se ei enää halunnut. Olin käynyt sille tavaksi, asiaksi minkä se ties odottavan sitä. Ja mä hölmö olin sanonu antaneeni anteeks sen pettämisen. Syyllisyys sen ilmeestä katos, kun se sano sen: mitä se enää olis peitellytkään. Sen huojentuneen näkönen ilme vihastutti mua: se oli hautonu tätä ajatusta uuden tyttönsä kanssa varmaan viime päivät. Ne yhdessä mua vastaan - ja mä olin sanonu antavani anteeks.
Olin sairaan vihanen. Sekö jättäis mut, noin vain? Kutsuu mut rannalle, auringonlaskun mentyä, pien klisee, mut että se jätti mut? Tajuttuani asian oikeesti se iski mua kuin nyrkinisku vatsaan. Haukoin henkeä. Sä nousit ylös.
“Anteeks,” sä kuiskasit. Ja lähdit kävelemään. Ei mitään selitystä. Luulit olevas jotenkin mun yläpuolella, mitä? Mä olin raivoissani. Me oltiin pari, sinä ja minä. Katoin sun loittonevaa selkää, ja yritin selvitellä ajatuksia. Enkä pystyny siihen: kaikki oli ku sumussa. Sitten näin mielessäni kuvan siitä uudesta tytöstä, halailemassa sua koulussa ja nauramassa mulle, sitä onnellisena siitä että olit lempannu mut. En halunnu tätä, en ollu osannu oottaa. Siksi tein sen minkä tein. Kaikki oli sumuista, kaikki.
Nostin oksan raahkan maasta, lähin juoksee sun perään raahaten sitä.
"Me voidaan selvittää tää asia," kimitin perääs, vaikkei sitä voinu selvittää.
“Oota,” huusin, muttet sä oottanu, et pysähtyny, ees vilkassu. Kävelit vaan. Välittämättä.
Päästyäni tarpeeks lähelle keräsin kokoon voimani ja vihani, heilautin oksaa - ja sä makasit muksahduksen seuraksena maassa.
Olin estäny sua lähtemästä mun luota pois. Olit siinä mun seurana koko yön, kuolleena, mutta silti. Olit siinä, fyysisesti mun luona. Mutta mä tiesin silti, että sun sydän ei ollu mun luona, ei ollut ollut aikoihin. Ja kun sen tajusin ja vihdoin ymmärsin, lähin juoksee. Lähin juoksee niin kauas ku pääsin, mutta enhän mä kovin kauas voinut päästä. Mä liftasin pois, pois sun luota. Sä olit tehnyt sen ennen mua, lähteny pois.
Myöhemmin mun korviin kantautui, että sun miesystävä suri sua sun perhees kanssa. Ei ollut mitään tyttöä, sä olitkin homo. En ajatellu asiaa silloinkaan niin, että mun pitäis olla kauhuissani kun mun kanssa ollessas susta tulikin homo, en. Tajusin vaan kuinka tyhmä olin ollu: olettanu jotain, eikä se ollukaan nii. Ja sillon mä rustasin tän kirjeen, sulle kulta. Sä lähdit pois. Sä pääsit pois.
Vastaukset 1
Vanhimmat
ihana. luin tämän ekan kerran muutama päivä sitten, mutta se jäi jotenkin syöpymään mun sisään ja oli pakko tulla lukemaan se uudestaan. ihana idea ja tykkäsin paljon teksti tyylistäsi. :) kirjoita lisää samanlaista ja pistä tänne, tykkäsin paljon lukemastani.