Olen 36-vuotias kahden lapsen isä.
Itse olen adoptoitu vanhemmille, jotka ovat olleet itselleni todella hyviä, ja jotka ovat lapsilleni isovanhemmista parhaita.
Usein mietin omia biologisia vanhempiani: mitä piirteitä (fyysisiä tai psykologia) minussa tai lapsissani on heistä peritttynä.
Toisinaan haluiasin myös tietää syyn siihen, että minut hylättiin.
On minulla myös ollut unelmia prinssiydestä, rikkauksista ja mielettömistä lahjakkuuksista.
Ei mene kauaa, kun vanhempi lapseni kysyy jotain vastaavaa yli sukupolven. Viimeistään siinä vaiheessa totuus kaikista asioista adoptiooni liittyen olisi oltava selvillä.
Vai olisiko?
Itse olen adoptoitu vanhemmille, jotka ovat olleet itselleni todella hyviä, ja jotka ovat lapsilleni isovanhemmista parhaita.
Usein mietin omia biologisia vanhempiani: mitä piirteitä (fyysisiä tai psykologia) minussa tai lapsissani on heistä peritttynä.
Toisinaan haluiasin myös tietää syyn siihen, että minut hylättiin.
On minulla myös ollut unelmia prinssiydestä, rikkauksista ja mielettömistä lahjakkuuksista.
Ei mene kauaa, kun vanhempi lapseni kysyy jotain vastaavaa yli sukupolven. Viimeistään siinä vaiheessa totuus kaikista asioista adoptiooni liittyen olisi oltava selvillä.
Vai olisiko?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Itse olisin selvittänyt asian jo heti 18-vuotiaana. Mistä tietää onko biologiset enää edes elossakaan kun lähdetään noin myöhään etsimään heitä :)
Kuulostat siltä, että et itse ole ollut samassa tilanteessa.
Minulla on kasvattivanhemmilla ollut ystävä. Häntä kannustan helposti, että ota vain yhteyttä, selvitä. Se on niin helppoa sanoa muille, mutta itsellä on jotkin isot kynnykset ylitettävänä.
Ammattini vaatii rohkeutta syöksyä haasteisiin; kontaktoida koviankin yritysmaailman vaikuttajia ja esiintyä hyvinkin arvovaltaisille yleisöille. Pientä jännitystä on toki, mutta olen siinä aika hyvä.
Miksi sitten tämä asia on niin vaikea. No, en pysty millään ammattitaidolla tilannetta hallitsemaan ja suurimpana on varmasti se hyväksytyksi tulemisen tarve. Minulle on varmaan ihan sama, vaikka ne eivät olisikaan mitään ihmetyyppejä.
Käsittääkseni bioäitini on ollut noin 18 minut saadessaan, joten aikaa on vielä (36 18=54). Toki elämä on täynnä riskejä ja todennäköisyys elossaoloon heikkeneen päivä päivältä.
Viestisi sanamuoto antaa kuitenkin ehdottomuudessaan minulle lisää rohkeutta. Tai ehkä olen vain saamaton...
Mie oon 23-v. kahden lapsen äiti.
Alkuperäinen paikka huostaanoton jälkeen on ollut lastenkoti. Siellä ei tarvinnut onneksi kauaa olla, kun sosku oli löytäny sopivaksi katsotun adoptiolasta etsivän avioparin. Minä ja pikkuveli päästiin samaan adoptioperheeseen ja hyvä perhe meillä olikin. Itse olin adoption aikaan noin 4v ja pikkuveli vuoden. Onneksi oli sen verran tiukat säännöt, että sisaruksia ei annettu eri koteihin.
Noh, meillä on homma ollut aina se, että niin kauan kun olemme ymmärtäneet asioista jotain, ne on kerrottu kuten ne on. Esim. se että olimme adoptiolapsia, on ollut aivan selvä ja normaali asia aina, koska siitä puhuttiin ja selitettiin miksi niin on. Eikä sitä koskaan ole tarvinnut hävetä.
Biologiselta puolelta mummi on pitäny yhteyttä adoptionkin jälkeen. Biologiseen äitiini, jonka olen myös nimeltä jne. aina tiennyt salailematta, otin yhteyttä vuosien miettimisen jälkeen, kun täytin 20v. Tapasimme samana syksynä ja yhteydenpito on jatkunut siitä asti. Syyt ja seuraukset on selvitetty, katkera en ole, koska lapsista luopuminen on ollut ainoa vaihtoehto. Ja syyt sen verrana raakoja, että en ala niitä erittelemään. Biologiseen isääni en ole ottanut yhteyttä, enkä aio ottaakaan. Olen saanut tarpeeksi informaatiota, että sellaisista ihmisistä pysytään jo normaalistikin kaukana.
Tässä miun näkemys ja kokemus. Suosittelen sinuakin, että jos tosiaan olet valmis, niin ota yhteyttä biologisiin vanhempiisi. Kysy suoraan, kaikki mikä mieltäsi painaa. Koska vuosien epätietoisuuden jälkeen sinulla on oikeus saada tietää miksi olet päätynyt pois vanhemmiltasi. Syyt eivät aina ole mukavaa kuultavaa, mutta omalla kohdallani ymmärsin ne kuultuani, että olen ollut todella onnekas selvittyäni hengissä yleensä huostaanottoon asti. Rohkeutta vain, kuule! Kyllä aikuinen ihminen pystyy kuitenkin kohtaamaan tosiasiat, jos kerran omat vanhemmat on niitä kantaneet jo läpi elämänsä.
Itsekin olen tässä miettinyt, että miten alan sitten kun lapseni ovat isompia selvittää näitä yllättäen kovinkin monismutkaisia sukulaisuussuhteita... :) Voi olla helpommin sanottu kuin selvitetty, mutta aion antaa lapsilleni mahdollisuuden tutustua sekä biologisiin, että adoptiosukulaisiin.
Niin ja minulla on ollut niin upeat adoptiovanhemmat, että he ovat koko ajan pysyneet totuudessa ja kertoneet kaikesta kuten asiat on. Ilman heitä en olisi biologista äitiänikään löytänyt. Ehkä asiaa helpottaa se, että adoptiovanhemmat ovat kuitenkin ainoat viralliset isä ja äiti. Ja sellaisina pysyvät, koska he ovat olleet paikalla aina ja ovat yhä, kun vanhempia tarvitsen tai jos lapset kaipailevat mummolaan... :)
Huh, pitkä teksti, mutta pakko oli kirjoittaa kun näin että on tutusta asiasta kyse... Eli ei muuta kuin voimia hirveästi sinulle aloittaja! Mutta kyllä ne asiat kannattaa selvittää nyt kun vielä toivottavasti ehdit löytää vanhempasi elossa.
Oli erittäin mukava lukea pitkää viestiäsi; tuntuu siltä kuin olisin törmännyt kanssasisarukseen.
Vähäisten tietojeni (ml. päättelyt, arvaukset ja harhaluulot) mukaan minut on laitettu heti syntymästä lastenkotiin tms. Sieltä minut on adoptoitu 3-4 kuukautisena ensin jonnekin, jossa äidillä on ollut joitain ongelmia ja minut on otettu takaisin, koska minut oli unohdettu mm. ruokkia. Vähän yli vuoden ikäisenä minut adoptoitiin sitten uusiksi toiseen perheeseen, jotka ovat ne oikeat vanhempani ja lasteni isovanhemmat nykyäänkin. Tavallinen duunariperhe, mutta kaikin puoli esimerkillisiä vanhempia - jopa ylihuolehtivia, mikä murrosiässä hieman harmitti ;-)
Minäkin muistan aina tietäneeni eli olen varmaan ollut 4-5 -vuotias. En muista sitä miten minulle on kerrottu, mutta se muistan, että kerroin asiasta naapurin Petrille ja hän sitten kertoi muille naapurin lapsille, jotka asiasta kiusasivat minua ennen kouluikää. Silloin 'kielsin kolmasti' asian, mutta lukioaikana tajusin, että tämä on kiinnostavaa ja kerroin sen kaikille puolitutuillekin - minuahan pidettiin hyvinkin avoimena ja syvällisenä (mikä huijaus).
Minulla ei ole mitään kontaktia oikeisiin ollut koskaan. Kerran pari vuotta sitten siitä aikaisemmin mainitsemastani ongelmaperheestä soitti yksi tyttö, joka oli ihmetellyt, että kuka tuo vauva, joka näkyy vuoden 69-70 -vaihteen kuvissa. Hänen isoäitinsä oli sitten kertonut minusta ja hän soitti minulle. Kertoi, että olen erittäin onnekas kun pääsin sieltä pois, mutta ei pystynyt kertomaan lisää. Numero on tallessa, mutta en ole pystynyt/saanut aikaiseksi soittamaan takaisin. Hänhän on vain ollut vauvana samassa paikassa - ei mikään oikea sisko.
Katkeruus: en usko, että minuun voisi mikään tieto vaikuttaa katkerasti - olen itse ihan kunnollinen ja suhteellisen menestynyt. Luulen että monessa suhteessa minulle on ollut onni tämä adoptointi (tietämättä tosiaan vaihtoehtoelämän tuottamia mahdollisuuksia tai onnettomuuksia). Kun bioäitini on kuitenkin ollut n. 18, ymmärrän todella, että luopuminenkin on ollut varmaan järkevä päätös. Itse mietin 30-vuotiaana, olenko tarpeeksi kypsä isäksi.
Olen melkein valmis: päätös on tehty, nyt haen vain oikeaa, virheetöntä tapaa asian toteuttamiseen. Jokin välimies/-nainen olisi myös kiva, mutta toisaalta en yleensä ole vastuuta pakoillut.
Monet sanovat, että tyttäreni ovat hyvin näköisiäni, siksi olisi kiva nähdä edes kuva oikeista isovanhemmista. Pääpuolessa sitten asia onkin vaikeampi; miten nuo sosiaaliset, matemaattiset, retoriset, kirjalliset, loogiset, fyysiset, empatia tai sympatia, seksuaaliset, ahkeruus, tunnollisuus jne. lahjat/lahjattomuudet ja halut/haluttomuudet ja piirteet/piirteetömyydet, oikeasti jakautuvat genetiikan ja kasvatuksen välillä? Mitkä ovat aidot perinnölliset lähtökohdat lapsillani? Voinko tunnistaa eron siinä, mitä olen perinyt, mitä oppinut. Onko minulla harvinaislaatuinen tilaisuus huomioida nämä erot kasvattajana, koska voin tunnistaa perinnöllisen ja kasvatuksellisen eron, mitä ei-adoptoiduilla ei ole.
Toivottavasti kuulen sinusta lisää, ja toivottavasti voimme syventää keskusteluamme.
T
Hei, olen kirjoittanut aiemminkin tälle palstalle. Monta kertaa täällä on näitä asioita käsitelty. Vanhoja viestejä löydät adoptio-keskustelun pääsivun linkistä "tietoja palstasta”.
Olen vähän alle 40-kymppinen kolmen lapsen äiti. Sain 8-vuotiaana kuulla olevani adoptiolapsi. Olen elänyt bioäitini kanssa 1,5-vuotiaaksi ja sen jälkeen noin puoli vuotta lastenkodissa ennen kuin siirryin adoptiokotiin 2-vuotiaana. Bioäitini oli yksinhuoltaja ja siihen aikaan yksinhuoltajiin suhtauduttiin tiukasti. Minut otettiin 1,5-vuotiaana huostaan huonon asunnon vuoksi. Bioäiti ei saanut minua enää itselleen ja halusi että pääsen pysyvään perheeseen eli adoptioon. Adoptioperhe oli nuori lapseton pariskunta ja bioäidin toivomuksen mukaan heillä oli eläimiä. Puolen vuoden koeajan jälkeen he adoptoivat minut ja myöhemmin sain adoption kautta pikkuveljen. Adoptioperhettä vastaan minulla ei ole mitään ja vieläkin ollaan paljon tekemisissä, vaikka asutaan vähän etäällä toisistamme.
Murrosiässä jo aloin haaveilla biosukulaisten etsimisestä ja löytämisestä. Oli minullakin noita unelmia rikkauksista ja rakkauksista. Onneksi minulla oli läheinen ystävä, jolla oli elämänkokemusta. Hän oli siis itseäni reippaasti vanhempi työkaveri. Hän piti jalkojani maan pinnalla ja auttoi minua etsimään juuriani. Minut oli adoptoitu Pelastakaa Lapsien kautta. Sain järjestöstä paljon tietoa lapsuuden ajaltani. Sain siis erilaisia papereita huostaanotosta, lastenkodin ajalta ja adoptiosta. Asuin tuon puoli vuotta Helsingissä Pitäjänmäen lastenkodissa ja tapasin jopa minua hoitaneen lastenhoitajan ja sain vierailla lastenkodissa. Ne olivat minulle tärkeitä asioita. Pelastakaa Lapset ei kuitenkaan halunnut heti (olin 18-vuotias) auttaa minua bioäidin löytämisessä. He vaativat minua pyytämään lupa adoptiovanhemmilta. Se oli karvas pala minulle, koska en halunnut loukata heitä. Olin tullut 16-vuotiaana Helsinkiin töihin. Helsingissä olin asunut ennen adoptiota, mutta adoptioperheen kanssa asuin maalla. Pelastakaa Lapsien sijasta tämä työkaveri auttoi minua löytämään bioäitini. Ennen vuoden 1980 adoptiolakia adoptiopaperit olivat paremmin saatavilla kuin nykyään ja saimme niistä kaikki tarvittavat tiedot.
Bioäiti oli erittäin järkyttynyt yhteydenotostani (tämän sain kuulla myöhemmin). Hänen aviomiehensä oli kuollut vähän ennen kuin otin yhteyttä. Silti hän halusi tavata minut. Niinpä sitten eräänä lauantaina tapasimme Helsingin vanhan linja-autoaseman pihalla. Jo kaukaa näin, että äiti on hyvin paljon näköiseni. Juttelimme koko päivän ja tapailimme sen jälkeenkin. Minulla on äidin puolelta kolme sisaruspuolta. Isäni oli jättänyt nuoren äitini kun olin noin vuoden vanha. Äidin uusi aviomies olisi hyväksynyt minut perheeseen, mutta lastenkoti ei antanut minua enää äidille. Löysin asiakirjoistakin merkinnän, jossa äitini oli anonut minua itselleen. Todella paljon löysin yhteneväisyyksiä äitini ulkonäöstä ja taipumuksista. Myös sisaruksiini tutustuminen on ollut tärkeää. Rikkautta en löytänyt, vaan ihan tavallisia työtä tekeviä suomalaisia. Rakkautta löysin. Minun papereissa oli myös bioisän tiedot. Bioäiti kertoi, ettei ole kuullut isästä eron jälkeen mitään. Löysin bioisän Ruotsista. Hänen kauttaan minussa virtaa vähän ulkomaalaistakin verta. Bioisä on naimisissa ja hänellä on kaksi lasta. Bioisäni oli ollut nuori minun syntyessä ja mennyt pakon edessä naimisiin. Eron jälkeen hän oli muuttanut Ruotsiin, missä oli voinut aloittaa uuden elämän ja opiskella. Yllättäen meillä on sama ammatti bioisän kanssa! Molemmilta puolilta on siis löytynyt tuttuja asioita minulle ja selityksiä ulkonäölleni ja piirteille.
Olen pitänyt bioäidin kanssa yhteyttä ensitapaamisesta asti. Hänen lapsensakin hyväksyvät minut täysin. Bioisän kanssa yhteydenpito on vaikeampaa, sillä tuntuu ettei hänen vaimo ja lapset oikein hyväksy minua. Sain kuitenkin selvitettyä asioita sieltäkin puolelta, mikä on helpotus. Adoptiovanhemmille paljastin vasta 25-vuotiaana, että pidän yhteyttä bioäitiini. Tein sen sen jälkeen, kun olin mennyt jo naimisiin ja odotin ensimmäistä lastani. Lapsilleni olen kertonut mutkikkaan sukuhistorian ja se tuntuu olevan heille tärkeää. Heillä on täällä Suomessa nyt sitten kolme mummolaa eli minun puolelta kaksi ja isänsä puolelta yksi. Erityisesti tästä he ovat kovin ylpeitä. Myös bioäitini lapset ovat heille hyvin tärkeitä ja sitä kautta olevat serkut. Mielestäni on tärkeää, että lapseni tuntevat juurensa lapsesta asti. Minulle se oli vaikea paikka etenkin nuorena ja nyt minulla on mahdollisuus antaa omille lapsilleni tämä puuttuva palanen, ettei heidän tarvitse käydä läpi samaa. Adoptiovanhempani ovat myös vähitellen hyväksyneet sen, että minulla on kaksi perhettä. Adoptioäiti sanoi, että tärkeintä on se, että minulla on hyvä olla. Totta kai adoptioperhe on minulle edelleen rakas. Myös adoptioveljeni on harkinnut biosukulaistensa etsimistä, mutta ei ole vielä tehnyt sitä. Minusta uudet sukulaissuhteet eivät ole keneltäkään pois. Ne ovat ylimääräistä rikkautta ja rakkautta. Joskus harmittaa se, ettei suhteet isäni suuntaan muodostuneet tuon läheisimmiksi. Isän äidin tosin olen tavannut monta kertaa ja meillä on aika hyvä suhde. Kannattaa kuitenkin varautua siihen, ettei uudet suhteet muodostu helposti tai ollenkaan. Minusta tiedon saaminen oli kuitenkin tärkeintä. Sen jälkeen tapahtuneet jutut ovat olleet bonusta.
Tämä oli pitkä kirjoitus. Toivottavasti tästä on sinulle jotain iloa. Mielestäni sinun ei kannata ainakaan valehdella adoptiosta lapsillesi. Voit tietenkin kertoa, että sinut on adoptoitu etkä tiedä omia vanhempiasi. En kuitenkaan lähtisi valehtelemaan, että adoptiovanhemmat olisivat oikeita (tässä yhteydessä siis biologisia) vanhempiasi, vaikka he ovatkin tärkeitä kun olet heidän kanssa elänyt.
Muistutan taas, että netissä on suljettu vain adoptoiduille tarkoitettu keskusteluryhmä. Sinne kaivataan uusia jäseniä ja liittyä voi, jos on adoptoitu. Sekä Suomessa syntyneet että ulkomailta adoptoidut ovat tervetulleita. Ryhmässä voi keskustella esim. vanhemmuudesta ja siitä, miten adoptiosta kertoo lapsilleen. Kaikesta muustakin adoptioon liittyvästä voi aloittaa keskusteluita.
http://groups.yahoo.com/group/aikuisetadoptoidutsuomessa/
..että sinä olet sinut asian kanssa.
Eli olet miettinyt että riittääkö sinulle adoptiovanhemmat ja se että tiedät jonkun halunneen sinulle hyvän elämän perheessä, vaikka ei sitä itse voinut sinulle tarjota.
Riittääkö sinulle nuo tiedot ja voitko jatkaa elämääsi onnellisena?
Vai kalvaako sisälläsi koko ajan jotain biologista perhettäsi tai äitiäsi kohtaan.
Jos lapsesi aikanaan alkavat kyselemään sinulta adoptiosta ja olet silloin itsekin epävarma että haluatko tietää enemmän, niin ehkä silloin on parempi että selvität asiat jo nyt.
Mutta jos sinusta tuntuu että voit jatkaa elämääsi muutenkin onnellisena, niin luulen että kun kerrot sen aikanaan lapsillesi niin hekin kunniottavat ajatustasi.
JOtkut adoptioäidit eivät halua että heihin otetaan yhteyttä.
Joskus biologinen äiti voi olla ihan jotain muuta kuin mitä on itse ajatellut.
Mutta joskus asiat voi edetä hyvinkin.
Tärkeintä on se mitä sinä haluat ja että seisot sen takana mitä haluat.
P.S. Minun on pakko lisätä että vaikka olen elänyt biologisen äitini kanssa niin silti minäkin kuvittelin joskus että olenkin jonkun kadonnut tyttö, ehkä prinsessan... Ne ajatukset kuuluu varmaan monen ihmisen historiaan.
Toivottavasti saat itsellesi rauhan adoption suhteen!
Olen myös adoptiolapsi ja olen 37v. Ise otin selvää,kun mietiskelin samanlaisia asioita omista biologisista vanhemmistani ja se kannatti.Enää ei tarvitse suotta miettiä heistä yhtään mitään. Kerroin lapsilleni avoimesti kaiken mahdollisen adoptiosta ja vastailen kysymyksiin,mitä haluavat asiasta tietää. On mukavaa elää,kun ei tarvitse salata lapsilta mitään. Avoimuus kantaa hedelmää,uskothan sen?
VOIMAA JA ROHKEUTTA SINULLE ISI!!
T.Äiti
Onnea päätökseesi, oli se sitten mikä vain :)
Kaikkihan meistä unelmoivat prinsseista ja prinsessoista, mutta rikkauksia todennäköisempää on se että Äiti on ollut joko yksinäinen, alaikäinen, ongelmainen, sairas, Perhe alempaa sosiaaliluokkaa ja kykenemätön hoitamaan itsensä lisäksi ketään muuta. Arvokkaita ihmisiä toki, mutteivat kuninkaallisia tahi hypermenenestyjiä joilta lapsi on vasten tahtoa ryöstetty.
Totuus ei ole tarua ihmeellisempää ;)
Elina Rautanen (Pelastakaa Lapset ry:n ex-pomo) on tehnyt lisensiaattityön oliko se vuonna 1970, jossa hän tutki adoptiopäätöksen tehneiden naisten tilannetta vähän adoption jälkeen. Siinä on 60-luvun lopusta aika mielenkiintoista tietoa. Kurjaa on tietysti se, että biologisista isistä ei tietoa ole. Olen kuullut aika monesta tapauksesta, jossa äiti on alemmasta sosiaaliluokasta ja isä onkin yllättäen rikkaan perheen poika, avioliitossa, akateemisesti koulutettu tms. Rautasen tutkimuksessa tosin äitienkin joukossa oli paljon opiskelijoita, jopa pari yliopisto-opiskelijaa. Joidenkin kohdalla oli kyse myös siitä, että äidin vanhemmat olivat halunneet lapsen adoptioon. Avioton raskaus oli suuri häpeä vielä 70-luvullakin, monissa paikoissa vielä 80-luvulla ja ainakin uskovaisten keskuudessa edelleen. Äitini bioäiti oli piika ja bioisä piikaa yli 20v vanhempi talon omistaja eli työnantaja. Äidinäiti paljasti isän vasta tämän kuoleman jälkeen. Äitini kasvoi kasvattina eli vieraassa perheessä mutta ei adoptoituna. Aika arkisia nämä jutut yleensä on, mutta se ei mielestäni ole keskeinen asia. Mielestäni keskeistä on se, että me olemme saaneet tietää, mistä geenimme tulevat. Äidin sukujuurten kauttahan minullakin on serkkuja, tätejä ja yksi eno. Olisi kummallista elää tässä samassa pienessä maassa, jos en tietäisi heistä. Nyt sentään tunnistan nuo ihmiset, jos vaikka lehdessä on juttua tai tulevat kadulla vastaan. Se on minulle tärkeää.
mieheni serkku on adoptoitu
Hän yritti saada selville.
Ei loytänyt äitiään. Oli jo kuollut.