Eräs asia minussa hämmästyttää muita: elämän pienistä asioista haltioituminen.
Olin pyörämatkalla ja valinnut soratien, joka pöllysi ja täryytti luut, nivelet, pultit ja mutterit irti. Sitten menin vielä hakoteille ja jouduin kyselemään paikallisilta tietä.
Mutta sitten luontokohteessa murhe pyyhkiytyi pois, kun kaulushaikara oli äänessä ja mustakurkku-uikut kanssa. Ei siinä ollut edes mitään eksoottista.
Kevään enzikukkaset tai kurkiaura saavat minut haltioitumaan ja unohtamaan murheen ja vaivan täysin.Tänään kirkuivat lapintiirat tervehdyksensä antarktikselta.
Mutta kaikki eivät ole näin iloisia.
Rakkaallani on kaikkea mitä nainen voi toivoa ja sellaista mitä ei edes uskalla toivoa ;) mutta hänellä ei ole kykyä nauttia siitä.
Nyt kun aurinko paistaa, niin minut se herättää kuin matelijan esille kolosta paistattelemaan, mutta hänelle tulee kuuma. Kaikki on niin väärin.
Mistä se kumpuaa että voi nauttia pienistä asioista ja mistä se, että ei?
Minulla on kokemus, että kova elämä jättää hieman lapselliseksi. Esimerkiksi jos 22-vuotiaana aloittaa huoraamisen ja huoraa viisi vuotta niin ei sinä aikana tunnu kehittyvän 22-vuotiaasta miksikään. Onkohan se suojaksi.
Olin pyörämatkalla ja valinnut soratien, joka pöllysi ja täryytti luut, nivelet, pultit ja mutterit irti. Sitten menin vielä hakoteille ja jouduin kyselemään paikallisilta tietä.
Mutta sitten luontokohteessa murhe pyyhkiytyi pois, kun kaulushaikara oli äänessä ja mustakurkku-uikut kanssa. Ei siinä ollut edes mitään eksoottista.
Kevään enzikukkaset tai kurkiaura saavat minut haltioitumaan ja unohtamaan murheen ja vaivan täysin.Tänään kirkuivat lapintiirat tervehdyksensä antarktikselta.
Mutta kaikki eivät ole näin iloisia.
Rakkaallani on kaikkea mitä nainen voi toivoa ja sellaista mitä ei edes uskalla toivoa ;) mutta hänellä ei ole kykyä nauttia siitä.
Nyt kun aurinko paistaa, niin minut se herättää kuin matelijan esille kolosta paistattelemaan, mutta hänelle tulee kuuma. Kaikki on niin väärin.
Mistä se kumpuaa että voi nauttia pienistä asioista ja mistä se, että ei?
Minulla on kokemus, että kova elämä jättää hieman lapselliseksi. Esimerkiksi jos 22-vuotiaana aloittaa huoraamisen ja huoraa viisi vuotta niin ei sinä aikana tunnu kehittyvän 22-vuotiaasta miksikään. Onkohan se suojaksi.
Vastaukset 27
Vanhimmat
Mulla on sama juttu, innostun paljon herkemmin kuin muut kaikista pienistä, yleensä luontoon liittyvistä asioista. Ne jotenkin saavat lapsen esiin minussa, eläimet saavat mut oikein hihkumaan innosta. Siinä vaiheessa moni ajattelee että onpas vähän simppeli ihminen kun ilostuu noin paljon tuollaisesta.
Toi on mielenkiintoinen ajatus että onko rankoilla kokemuksilla jotain tekemistä sen kanssa että lapsenomaisesti iloitsee pienistä ihmeistä. Mulla oli väkivaltainen lapsuus (sekä fyysisesti että henkisesti) ja on se todellakin vaikuttanut mun tunne-elämään. Kyllä mä monissa asioissa, nimenomaan tunnetasolla olen lapsellisempi ja kehittymättömämpi kuin muut ikäiseni.
Mutta kyllä osittain se että haltioituu luonnosta, vaikkapa taivaan väreistä tai linnun lennosta, johtuu varmaan siitä että arvostaa juuri niitä asioita. Ei sellainen ihaile luontoa jolle luonto ei merkitse mitään. Minä kun en omista ajokorttia niin en osaa myöskään ihailla hienoja autoja.
pienistä asioista jatkuvasti, ja useimmin luonnosta, mutta myös muista ihmisistä ja asioista, pienistä tapauksista joita satun näkemään jne.
Eilen kirjoitin runon vaahterannupuista, kun ne näyttivät minusta ruusukaaleilta. Kevät varsinkin herättää minussa aina tosi voimakkaita tunteita, tuntuu, että itsekin aina jotenkin synnyn uudelleen. Ja äsken näin siilin kotiin kävellessä, olin ihan fiiliksissä!
Mulla ei kyllä ole ollut kova lapsuus eikä nuoruus, aikuisenakin toistaiseksi vain kohtuullisesti vastoinkäymisiä. Että itse en liittäisi pienistä asioista nauttimista ja haltioitumista mihinkään rankkoihin kokemuksiin.
Lapsellisuus, sisäisen lapsen ja nimenomaan haltioitumisen ja innostumisen kyvyn säilyttäminen on minusta ensiarvoisen tärkeää. Ne, jotka halveksivat "lapsellista" innostusta ja iloisuutta (pitävät yksinkertaisena tms) taitavat vain olla kateellisia, koska itse eivät kykene samaan. Ja sääli heitä, todella. Pidän sitä suurimpana onnenani, että pystyn iloitsemaan ja innostumaan nimenomaan "pienistä" jutuista (asiathan toisaalta ovat juuri niin suuria, kuin miltä ne itsestä tuntuvat).
että sinä ja gila ootte varmasti kanssa tämmösiä :) Hassua että mäkin just eilen ihastelin ja hypistelin vaahterannuppuja yhdestä puusta jonka kasvua oon seurannut vuosien ajan. Jos laittaisit sen vaahterarunon esille, kevään kunniaksi? Me eletään ihanaa aikaa, ulkona on niin paljon nähtävää ja koettavaa. Minäkin aina innostun kun näen yllättäen eläimiä, viimeisin mieleenjäänyt kohtaaminen oli se kun näin ekaa kertaa elämässä rantakäärmeen joka paistatteli päivää kaikessa rauhassa, kerälle kiertyneenä asfalttitien reunassa missä valtavat rekka-autot jyristelivät ohi ihan vierestä. Se oli mun mielestä niin vaikuttava että tein siitä maalauksen osaksi isompaa kokonaisuutta. Minä myös olen kiitollinen koska onnellisuuteni ei vaadi paljoa. Oot kyllä oikeassa siinä että se mikä on toiselle vähäpätöinen asia voi olla toiselle onnen lähde, siinä mielessä ei ole olemassa 'pieniä' ja 'isoja' asioita.
Jäin miettimään tuota viimeistä kappalettasi.
Luulen, että kovien ja stressaavien elämäntilanteiden tuloksena on pikemminkin kyynisyys uhkana...
Tulee tunnekylmäksi ja ei jaksa iloita asioista ympärillään.
Sitä usein itsekin tiedostaa, että on liiankin pessimisti asioille. Joku yrittää kovasti päästä eroon negatiivisuudestaan ja onnistuu sen hetken. Sitten joku vahvempi voima saa ajattelemaan taas, ettei mikään hyvä voi kauaa jatkua ja se iänikuinen sananparsi soi korvissa: itku pitkästä ilosta.
Me suomalaiset (ko?) olemme niin perusjuntti/pessimisti kansaa ettemme yksinkertaisesti osaa pitää hauskaa - emme esim. ilman viinaa? Ilo ilman viinaahan on teeskentelyä.
Sääli meitä jotka todella yritämme pitää hauskaa selvinpäin - eihän meitä kukaan ota edes tosissaan. Hullu se on joka selvinpäin bailaa...
Sivuaa jo tässä kohtaa aihettasi Catsy, mutta tälläisia tuli mieleen pieneeni tänä kuumana kesäehtoona.
Sellaista se vaan on ;D
Luonnollisesti voisi ajatella että kovat kokemukset tekee ihmisestä kyynisen ja katkeran ja varmasti niin käykin mutta ei välttämättä. Mä en huomaa itsessäni niitä piirteitä, päin vastoin joskus tuntuu että olisi järkevää olla vähän enemmän varuillaan eikä vaan itsepintaisesti uskoa kaikista pelkkää hyvää. Lähtökohta on kuitenkin se että uskon ihmisten hyviin tarkoituksiin kunnes uskoni konkreettisesti osoittautuu vääräksi. Mulle on sanottu että olen lapsellisen naiivi ja luottavainen ja että kyllä mä vielä opin kun saan elämältä kunnolla 'turpaani'. En sitten viitti aina sanoa että itse asiassa oon kyllä saanut jo, mutta olen silti tällainen luottavainen optimisti. Se on varmaan vaan mun luoteessa. Mun mielestä se olisi pahinta mitä voisi tapahtua että musta tulisi kyyninen. Oon ihan tietoisestikin päättänyt että vanhana en aio olla sellainen pilkallinen kyynikko jonka suurinta huvia on murskata nuorten ihmisten idealismi.
Sinulla on oikea asenne elämään.
Tuntuu todella hyvältä lukea nuoren ihmisen kirjoitus, joka ei yksinkertaisesti osaa nähdä muissa pahaa.
Tiedätkö, olen samanlainen ihminen. Olen ollut aina ja kuulen siitä lähes päivittäin. Tähän ikään mennessä en ole edes oppinut epäilemään ketään, en usko ihmisen olevan paha ja kaikki, jotka tekevät pahaa, eivät tee sitä tarkoituksella... joo tälläisen ajatusmaailman omaavan ihmisen pitää olla jokseenkin kieroutunut tai sitten - sinisilmäinen, niinkuin sanovat.
Tuossa edellisessä mielipiteessäni, kun puhuin kyynisestä suhtautumisesta elämään, niin tarkoitin tilanteita ja niiden kohtaamista.En ihmisten kohtaamista. Liian helposti tulee ajateltua, ettei ne hienot ja mahtavat elämisen puitteet ole minua varten. Vai onko rima silloin liian korkea? Sitäkö se vain monen kohdalla on? Voihan olla, että sitä mukaa kun saa, alkaa vaatimaan enemmän ja enemmän ja tyytymättömyys onkin sisäsyntyistä ihan omasta itsekkäästä toiminnasta johtuen...
Kiitos ystävällisistä sanoista :)
Tuo ihmisen pahuus on aika filosofinen kysymys, mun on jotenkin vaikea uskoa sitä että kukaan olisi luonnostaan tai syntyjään turmeltunut ja tekisi pahaa ihan pahaa pahuuttaan. Tietysti on joitain melko harvoja tapauksia joiden kohdalla en tiedä mitä ajatella. Maailmassa on kyllä sellaistakin pahuutta jota on vaikea uskoa todeksikaan. Mun mielestä on kaunista että luottaa ihmisiin mutta voi siinä sinisilmäisyydessä tietysti mennä liiankin pitkälle niin että jopa kieltäytyy näkemästä tosiasioita (kokemusta on). Nyt mulle tulee mieleen se veistos jossa on 3 apinaa; yksi on sulkenut silmänsä, toinen korvansa ja kolmas suunsa. "En näe mitään pahaa, en kuule mitään pahaa, en puhu mitään pahaa." :D
Mäkin tartuin nyt tohon viimeseen kappaleeseen. Mulla on ollut kans tosi rankka elämä, jota ei nykytilanteesta arvaisi. Nykyään ihmiset arvioi minut ikäistäni viitisen vuotta nuoremmaksi ja jokseenkin kokemattomaksi ja kiltiksi. Tietäisivätpä vain......
Mutta sitten mietin että onko se "lapsellisuus" syytä vai seurausta? Luulen että ajauduin nuoruudessani aika rankkoihin juttuihin juuri sen saman "lapsellisuuden" takia. Olen aina ollut kuin Liisa Ihmemaassa, jotenkin en osaa sellaista normaalielämää. Ja on mulla omat lapsuuden traumani, mm. masentunut ja vähän tunnekylmä äiti ja dominoiva ja neuroottinen isä, mutta kyllä kai kaikkien lapsuudessa jotain traumoja on.
Mutta mä en ikinä pidä mitään itsestäänselvyytenä. Esim. monesti mietin miten hienoa on että vesihanasta tulee vettä!
Mua rupes ihan naurattamaan kun luin sun kirjoituksen, tuntuu niin tutulta. Viimeksi kun kävin isoilla markkinoilla niin olin tosi innostunut, melkein huumaantunut kaikesta mitä näin ja aistin. Yksi tuttava sitten huomautti että sulla on silmät ihan lautasen kokoiset, oot kuin Liisa Ihmemaassa, etsä oo ennen ollut markkinoilla? Olinhan mä ollut mutta...mitä sitten? Mä en kai ikinä lakkaa hämmästelemästä. Ehkä mielikuvituskin tekee sen että näkee kiinnostavassa valossa jokapäiväisetkin asiat, esim. puut on tosi mielenkiintoisia kun niitä kattoo tietyllä tavalla tai tietyssä mielentilassa (syntymähumalassa?).
Ja sitten toi vesihana juttu... Harrastatko säkin kenties telttailua? :) Joskus jos on elänyt metsäelämää pitkään niin mukavuuksientäyteinen normaalielämä tuntuu ihan omituiselta, sekin että napista painamalla saa valoa. Mutta muutenkin, mäkään en tosiaan pidä noita mukavuuksia itsestäänselvyyksinä, mun lapsuudenkodissa ei aina ollut sisävessaa tai juoksevaa vettä lämpimästä vedestä puhumattakaan. Kerran ei ollut edes kattoa pään päällä. Pidän tätä nykyistä asumistapaani ylellisenä vaikka sitä se ei ole suomalaisten standardien mukaan. Se on ihan luxus-super-ylellisyyttä että mulla on internet yhteys ja kone ja tiedän myöskin ettei mulla tulevaisuudessa varmaan ole varaa tähän. En välttämättä kaipaisi pysyvästi sen enempää mukavuuksia kuin mitä telttaillessa on tarjolla vaikkapa leirintäalueella.
Hauskaa löytää toinenkin Liisa. :) Mä olen harrastanut aika paljon telttailua lapsuudessani, vaikka muutoin olenkin ihan hyvin toimeentulevasta perheestä. En oikeastaan tiedä tarkalleen mistä mikäkin johtuu... hmmm... Mutta huomaan kyllä että saan jotain kummallista nautintoa erilaisista vaikeuksista mitä itselleni aina välillä järjestän. Ihan kuin haluaisin räjäyttää pois tämän "mukavuuden" ja elää askeettisemmin, mutta sitten aina vajoan takaisin tähän samaan.
Ehkä se ero tosiaan on jokin tietty tapa millä katsoo asioita. Mä saan usein kuulla olevani erikoinen/omituinen tms. Enkä oikein edes tiedä mistä se johtuu. Mutta kai kaikki pitää omaa olemistaan "normaalina". Mä itse kyllä en yleensä pidä ketään mitenkään kummallisina.
että kannattaa lukea Sylvi-Sanni Mannisen kirja Outolintu, erilainen - tutkimusraportti yliherkästä väri-ihmisestä muotojen yhteiskunnassa (Atena Kustannus, 1999).
Tohtoritason opukseksi vähän pitkäpiimäistä keittiöpsykologiaa, mutta taustalla on pirun hyvä oivallus: osa ihmisistä todellakin kykenee luonnostaan haltioitumaan pienistä asioista, siis jää katselemaan jotain puun lehteä tai pientä ötökkää "silmät lautasina", kuten tuossa aiemmassa viestissä asia ilmaistiin ;)
Jonkinlainen toinen ääripää on kaavojen kangistama muototyyppi, jolta tilan, ajan ja tunteen taju puuttuu. Mannista lainaten, kun ensimmäisen arkkityypin edustaja herää uuteen päivään ja haltioituneena lausuu "Kuinka ihana aamu", täysin vastakohtainen äiti töksäyttää siihen "Sinulle nyt kelpaa minkälainen aamu tahansa."
Mä olen samaan tapaan pohtinut, että tuo herkkyys tahtoo ihmisiltä kadota vanhemmiten. Sadepilveen tai vesilätäkköön rakastuminen vaihtuu byrokratian toisen pykälän momenttiin, katkeruuteen ja neuroottiseen pölyjen pyyhkimiseen. Onnea etsitään jostain helvetin retriitistä, bodypumpista ja ämmäinlehden leeliapalstalta, raha juoksee ulos lompakosta ja kaikki tärkeät asiat elämässä jäävät näkemättä.
En tiedä onko herkkyys tai kaavamaisuus luontainen ominaisuus eri yksilöille, mutta ainakin on varmaa, että lapsena ihminen on aidoimmillaan oma itsensä.
"Eipä aina aamulla tiedä miten kivaa on illalla".
Totta puhuen tässä iässä rupeaa jo vähän aavistamaan ja siksi hymyilee jo aamulla valmiiksi.
Ilahduin tästä Catsyn aloituksesta. Se kun liippaa hyvin läheltä omia tuntemuksiani luonnosta, ympäristöstä, asioista, joita kohtaan. Hienoa, että on joku muukin, joka nauttii näennäisen yksinkertaisista mutta oikeasti äärettömän suurista asioista ja uskaltaa vieläpä tunnustaa sen! Luonnossa on paitsi luonnon äärellä, myös itsensä äärellä.
En ihan hurjan pitkiä reissuja vielä pysty tekemään mutta kuljeskelen sen mitä kunto kestää. Seison pienten ihmeiden ääressä, valokuvailen nenä maassa, haistelen, kuuntelen, katselen, pohdiskelen ja siinä kaikessa on koko maailma silloin. Ilahdun, ihmettelen, olen ihan pähkinöinä monenmonta kertaa ja kohde saattaa olla jotakin niinkin pientä kuin käsittämättömän kaunis värimuutos leppiksen kuoressa. Elämyksiä voi yhtälailla kokea kaupungissakin. Itse rakastan todella Helsingin öitä ja varhaisaamuja, kun aurinko alkaa nousta. Samoin kuultaita, kirpeitä pakkaspäiviä, kun lunta ei vielä ole ja sateisia iltoja kesällä.
Minua joskus tympii todella se, että tasaisin väliajoin törmää tyyppiin, joka katsoo asiakseen tyrmätä nämä pienet elämykset. Yksinkertaistetusti: toinen sanoo, että onpa upea väri taivaassa ja toinen vastaa, joo mutta joka paikassa haisee koirankusi. Eli kun ei ole itsellä kykyä haltioitua ja nähdä, se pitää ampua alas. Ihan pakko. Koska kyky haltioitua on tietenkin hölynpölyä.
En ole oikeastaan koskaan miettinyt, mistä tämä piirre johtuisi. Vaikka sen kanssa on törmännyt niin hyvässä kuin vähemmän hyvässäkin toisten kanssa. Omassa ammatissani se on ehdottomasti myönteinen ominaisuus, oikeastaan jopa elinehto sille, että pystyy työtään tekemään. Samoin yksityiselämässäni. En osaa kuvitella eläväni ilman, että katsoisin asioita näin, ilman että voisin istua mykkänä elämyksestä tai ihastuksesta ihan tässä arjessa.
Itselläni on joskus vuosia sitten todettu ominaisuus, joka tekee ihmisestä äärimmäisen herkän havainnoitsijan, intuitiivisen ja asiat erittäin voimakkaasti kokevan ja aistivan. Erinomainen piirre taidealalla mutta muussa elämässä monesti äärimmäisen raskas ja väsyttävä, koska keinotekoisia häiriötekijöitä on joka paikassa tulvimalla. Olen monesti tuon asian löydyttyä ajatellut, että ehkä ihmisille noin yleensä kasvaa tiheä suodatin päähän vuosien saatossa mutta esimerkiksi minulta se puuttuu kokonaan. Siis ehkä myös muiltakin? Jotkut myös havahtuvat myöhemmällä aikuisiällä ja heittävät suodattimensa helkkariin. Mutta toisille se taas tuo turvaa. Maailma pysyy mukavasti tuttuna ja turvallisena, kun suodatin pitää liiat poikkeamat loitolla ja aistittavat asiat sopivassa määrässä. Kukin tavallaan.
mielenkiintoista luettavaa, kiitos vinkistä :)
Mä olen monesti ajatellut minkälaisia ihmisiä me kaikki todella oltaisiin jos olisimme saaneet kasvaa aikuisiksi rauhassa, esim. ilman yhteiskunnan pakottavia lainalaisuuksia ja vaatimuksia. Mun oman kokemuksen mukaan koulu, ala- ja yläaste varsinkin, oli todellinen pakkolaitos jossa kaikki erilaisuus ja persoonallisuus yritettiin kitkeä pois tai ainakin tehtiin selväksi että erilaisuus ei ole hyväksyttävää vaan se on pikemminkin hyväksyttävä syy kiusaamiselle ja rangaistuksille.
Lapsi on aidommin oma itsensä kuin aikuinen, muun muassa koska lapsi ei ole vielä sisäistänyt kaikkia yhteiskunnan kirjoittamattomia sääntöjä ja normeja. Kaikki eivät valitettavasti lapsinakaan saa olla omia itsejään jos vanhemmat eivät tue lapsen persoonan kehitystä vaan pikemminkin väheksyvät ja lannistavat. Sen jälkeen voi olla vähän kivinen tie yrittää löytää se todellinen minänsä.
sellaista suodatinta joka auttaisi keskittymään vain oleelliseen, kulloinkin käsillä olevaan tehtävään tai tilanteeseen. Musta tuntuu usein siltä että mun aistit on täysin ylikuormittuneita. Luonnossa liikkuessa se on ihana tunne mutta kaupunkiympäristössä se joskus häiritsee kun tuntuu että on liikaa virikkeitä ja ärsykkeitä jotka kaikki vaatii jotain reagointia. Varsinkin silloin se on paha jos pitää todella keskittyä johonkin tehtävään ja vielä suoriutua siitä nopeasti. Oon samaa mieltä siitä että aistien yliherkkyydestä on apua taidealoilla mutta siitä saattaa tosiaan olla haittaakin konkreettisessa arkielämässä.
pahoinpidelty koko kouluiän ja ennen sitäkin, uskon että ongelmia syntyy ja omakuva vääristyy.
Mutta tavallinen koulu ja edes jokusen vuoden koulukiusaus ei muuta ihmisen persoonaa loppuelämäksi.
Minua ihmetyttää aikuiset 40 ihmiset jotka sanovat että ei vieläkään ole päässeet irti koulukiusaamisasioistaan.
Kun on niin helppoa laittaa syyt muiden niskaan kuin alkaa ottamaan elämää omiin käsiin. Mielummin sanotaan muttakun, nokun, niinmuttakun.
Jossain vaiheessa ihmisen mieli, oli se sitten kuinka rääkätty tahansa alkaa etsiä sitä omaa polkuaan, ja jos siihen ei tartu vaan sanoo muttakun lapsuuteni,,,
Jos aikuinen ihminen ei osaa käsitellä tietoa miksi hänestä tuntuu tältä jos häntä on lapsena lannistettu ja korjata asiaa,,,
Ja tietysti on esim hyväksikäytö ja todella rajuja kohtaloita.
Mä puhun nyt näistä ei niin tappokamasta, ja ihmisistä jotka jaksaa siinä oluttuopin äärellä itkeä kuinka eämä on vaikeaa kun ei silloin 15 vuotiaana ymmärretty.
muiden puolesta miksi eivät ole päässeet irti menneisyydestään. Noidankehä on valmis esim. siinä vaiheessa kun aletaan dokata murheeseen. Joku voi ottaa kiusaamisen raskaammin kuin toinen, jos vaikka kiusataan sekä kotona että koulussa niin silloin ei ole mitään turvapaikkaa jossa voisi tuntea itsensä hyväksytyksi. Kuitenkin uskon että suurimmassa osassa tapauksista koskaan ei ole liian myöhä tehdä sovintoa menneisyyden ja itsensä kanssa.
Se on fakta että itse on noustava ylös kuopastaan, kukaan ei voi sua sieltä ylös kiskoa. Auttaa voi kyllä. Mulla tapahtui murroskohta aikuisiällä sillä hetkellä kun psykiatri sanoi mulle että sä olet uhri, se mitä sulle tehtiin oli väärin. Hän ei säälitellyt, sanoi sen vaan kylmänä faktana ja silloin tajusin etten minä ollut tehnyt mitään väärää enkä ollut sen huonompi kuin muutkaan. PÄÄTIN lopettaa itseni vihaamisen, PÄÄTIN etten halua olla uhri koko loppuelämääni ja ettei menneisyys tule vaikuttamaan tulevaan elämääni yhtään enempää kuin on pakko. Se on mun kokemus siitä miten pääsee irti lapsuuden traumoista mutta minä tarvitsin siihen toisen ihmisen apua.
" lapsi ei ole vielä sisäistänyt kaikkia yhteiskunnan kirjoittamattomia sääntöjä ja normeja."
Jotkut eivät aikuisenakaan sisäistä.
Lapsen maailma on leikkiä. Monet aikuisista luulevat, että maailma on jotenkin järjellisesti rakennettu. Ei ole. Maailma on mielisairas. Näin ollen kaikkea touhottamista ei pidä ottaa sen vakavammin kuin lapsen leikkejäkään.
Jos on oikeasti rikas, ei tuo sitä joka hetki esille.
Jo on oikeasti rotupuhdas, ei ryhdy rasistiksi.
Jos on oikeasti kasvanut vastuulliseksi aikuiseksi, ei pitäisi olla mitään estettä sille että rupeaa välillä lapseksi. Se on hauskaakin. :)
ihmettelen puuttuvaksi, kuten sanoit, sä päätit että nyt riittää ja päätit muuttaa asiat.
Moni jää vain lillumaan ja aina vetämään asian tepteille kun on vaikeaa. Minusta juuri se että tekee sen päätöksen että nyt riitti, on mille nostan hattua.
Se kun valitsee sen ettei ole enään heikko.
Palikat vain loksahtivat kohdalleen. Ihan yhtä sattumaa oli se, etteivät ne alun perin olleet kohdallaan.
sen suhteen etten aina käyttäydy kuin järkevä aikuinen. Aika vähän mua nykyään enää kiinnostaa mitä ihmiset yleisesti musta ajattelee. Niinkuin sanoit, ei tämä maailmakaan toimi minkään järkikaavan mukaan. Jos on hieman musta huumorintaju niin se auttaa suhtautumaan asiaankuuluvalla tavalla moniin älyttömyyksiin.
Mä kanssa ajattelen niin ettei se täysin omaa valintaa ole selviytyykö vaikeuksista vai ei. Toinen sisaruksistani ei selvinnyt. Jotkut ovat herkempiä menemään rikki ja se riippuu niin monesta asiasta, voi olla että sattumastakin.
Voisikohan tuohon listaan vielä lisätä: Jos on oikeasti hetero, ei ole homofoobikko? Vitsi vitsinä, itsetehostus kumpuaa rikkinäisyydestä ja epävarmuudesta. Kukapa meistä ei joskus siihen syyllistyisi?
Minä tunnustaudun pienistä asioista haltioituvaksi myös. En tiedä onko kyse lapsenomaisuudesta. Pitäisin sitä vain ihmisen ominaisuutena, joka on ollut mukana lapsesta asti.
Luonnossa oleskeleminen ja joidenkin pikkuasioiden havaitseminen johtaa ajoittain lähes transsinomaiseen onnellisuuteen. Nautin siitä, että se ei ole vähentynyt iän mukana. Tuntuu jopa, että se lisääntyy taas ;)
Hih, kirjoitettiin samaa asiaa samaan aikaan! Telepatiaa? ;)
erikoista siinä on jos joku menee ekstaasiin linnunlaulusta tai ruusunlehdestä.
Eikö jokainen omaa ne omat intohimonsa, ja jos ei nyt onnesta pyörry kun tammenterhon näkee, saattaa se tuoda tikun ja takun mieleen ja hymyilyttää.
Joskus pienet asiat ei jaksa kiinnostaa, joskus silmä tarttuu niihin herkemmin.
Minusta asia menee näin, kun nauttii niistä omista asioistaan, ja antaa toisen huolehtia omista nauttimisistaan, ei mene puurot ja vellit sekaisin.
Kyllä mä osaan arvostaa asioita joista minun rakkaani saa säväreitä, mutta aina ne ei mene yksiin ja en ole silti katkera enkä pidä häntä erikoisena kun ei ymmärrä hyvän päälle.
Ja luulisin että 5 vuotta huoraamista saattaa aiheuttaa pienen henkisenkasvun pysähtymisen ja asia lie täytyy käsitellä läpi että se ei jää ns ankkuriksi.
Ja lopuksi vielä, onhan se ihanaa sanoa kuinka lapsenmielinen on vielä aikusenakin kun ruusunterälehti yksinkertaisessa kauneudessaan saa mielen hyväksi. Mutta se ei ole muuta kuin itsensä tuputtamista jos sitä pitää korostaa ja ihmetellä kun "hyvin harva minun ikäinen" ei näe sadepisaran hätääntynyttä katsetta ennen maahan osumistaan jne.
Vähän kuin huno taiteilija selittää taulujaan kun muuten niitä ei ymmärretä.
Mua ei haittaa vaikka vieruskaverini pitäisi minua sokeana kun en huuda ilosta ääneen kun auringonsäde leikkaa toimiston kahtia ja tuo kesän sisälle. Kotona varmaan kerron kuinka tuli ihan kesäinen olo.
Jos on sellainen ihmeellinen seikka kuin ettemme ole kaikki samanlaisia, se saattaa joskus antaa meille halun lajitella toisiamme omien halujemme perusteella. Mutta en tiedä tekeekö se omat intomme sen paremmiksi.
tämäkään, kaikilla on omat juttunsa. Musta on vaan hauska tietää että muut kokee asioita samalla tavalla ja on musta hauskaa myöskin kuulla jonkun intohimoista selitystä vaikka tietotekniikasta tai siitä miten tasaisesti bemari kulkee vaikka en niistä mitään ite ymmärtäiskään. Innostus itsessään on tarttuvaa ja saa hyvälle mielelle. Kyllä sen nopeasti oppii huomaamaan kenelle voi näyttää innostuksensa ja kuka taas ärsyyntyy ja pitää sua ihan kahjona ;) Ei ne taulutkaan selittämällä parane. Taide on kommunikaatiota ja jotkut viestit puhuttelee, toiset ei.
"... ettemme ole kaikki samanlaisia, se saattaa joskus antaa meille halun lajitella toisiamme omien halujemme perusteella. Mutta en tiedä tekeekö se omat intomme sen paremmiksi. "
Musta toi oli aika hieno oivallus. Yritän pitää sen mielessäni, kun mietin ihan eri juttuja. Ei todella tarvitse aina lajitella vuohiin ja lampaisiin, kunhan olemme vain.
Minusta tuntuu, että juuri pienet asiat aiheuttavat haltioitumista. Ne ovat jotain sanomattoman yksityistä, tiedostamattoman rajamailla häilyvää, sieluun käyvää. Usein lähteenä on luonto, mutta kyllä kanssaihmisetkin voivat ilahduttaa sykäyttävästi ohikiitävän hetken (no joo, pitkäänkin), samoin lemmikit ja muut.
Suuret jutut (saavutukset, palkinnot, ylisanat jne.) tuottavat kyllä iloa nekin, mutta se on erilaista. Oikeudenmukaisuuden täyttymistä, helpotusta, noloa hämmennystä, jotain pientä stressiä sisältävää, ei lahjaksi saatua viatonta lumousta.
Lapsi säilyy ihmisessä aina, ellei rankka elämä lyyhistä sitä tai kasvata katkeraa panssaria. Haltioituminen ja hulluttelu, ajoittainen spontaanius hyvässä ja pahassa, ne ovat lasta meissä. Samaten altistuminen passattaviksi (osittain myös laiskuutta).
En tiedä kovan elämän lapsettavasta vaikutuksesta, mutta ainakin ylipitkä hemmottelu (kuopussyndrooma) jättää ihmiseen hieman naiivin leiman, josta on vaikea ponnistella ulos. Puhun kokemuksesta, on toisaalta niin mukavaa antaa toisten touhuta. Mutta ainoa käypä kumppanuus on meikäläiselle tasaveroinen, en huolla ketään enkä halua huoltajaa, mutta toistensa täydentäminen, keskinäinen auttelu on sanomatta selvää. Ehottomasti älyllisesti samalla tasolla, muuten ei tuu mittään, nero kyllästyisi minuun ja minä tumppuun.