Hei,
asun avoliitossa enkä halua mennä ikinä naimisiin (ollut kerran ja se riitti). Mietin adoptiota; ilmeisestikään se ei ole meille nyt sitten sallittua. Entäs jos asuisimme olevinaan erillämme ja hakisin lasta yksin ja myöhemmin myös avoni adoptoisi lapsen? Onnistuukohan tällainen kevyt huiputus?
Onko ainoa vaihtoehto todellakin biologinen lapsi?
Suvussani on paljon adoptiolapsia, asiaan kasvaneena tällainen tapa saada lapsi tuntuu omemmalta.
asun avoliitossa enkä halua mennä ikinä naimisiin (ollut kerran ja se riitti). Mietin adoptiota; ilmeisestikään se ei ole meille nyt sitten sallittua. Entäs jos asuisimme olevinaan erillämme ja hakisin lasta yksin ja myöhemmin myös avoni adoptoisi lapsen? Onnistuukohan tällainen kevyt huiputus?
Onko ainoa vaihtoehto todellakin biologinen lapsi?
Suvussani on paljon adoptiolapsia, asiaan kasvaneena tällainen tapa saada lapsi tuntuu omemmalta.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Itsestäni tuntuisi hyvin raskaalta adoptioprosessin läpivieminen niin, että pitäisi jatkuvasti valehdella. Ajatus saattaa nyt tuntua kevyeltä huiputukselta, mutta asiaan ryhdyttäessä tunteet varmasti muuttuisivat: Valehtelisitko, että sinulla ei miestä ole ollenkaan? Vai että seurustelet tällä hetkellä mutta et tiedä onko se vakavaa? Asia ei olisi edes yksi maininta adoptioprosessin alussa, vaan sinun pitäisi koko prosessin ajan jatkuvasti esittää eläväsi eri elämäntilanteessa kuin missä elät. Onnistuisitko siinä?
Kuulostaa minusta tyhmältä periaattellisuudelta. Jos adoptiolapsen oikeasti haluaa eikö ole järkevintä, helpointa ja laillisinta mennä naimisiin, vaikkapa vain allekirjoittamalla ne paperit maistraatissa ilman mitään hääjärjestelyjä. Avioehdot jne. voi tehdä jos ajatus erosta ja siihen liittyvästä omaisuudenjakamisesta ahdistaa.
Tuntuisi melkein helpommalta käydä maistraatissa ja erota myöhemmin, jos siinä jokin ahdistaa. (Ottaen huomioon kotimaan ja kv-adoptioiden vaatimukset avioliiton kestolle).
Yksinhakoijoiden verkostoon kiinnitetään vielä suurempaa huomiota kuin pariskunnan, joten myös tuttavapiirisi olisi "mukana" valheessa. Sosiaalityöntekijöiden seurantakäynnit jatkuvat lapsen tultua kotiin, joten myös niiden ajaksi miehen tulisi olla "näkymätön". Entäpä sitten tarvittavat todistukset? Näkyykö avoliitto kuitenkin virkatodistuksessa, tietävätkö siitä oman kunnan sossut, entä näkyykö avokkisi "varoissa ja veloissa"? Ovatko tulonne ja menonne sellaiset, että omat tulosi kattavat ne?
Jos ja kun avokkisi haluaa myöhemmin adoptoida lapsesi tulisi teidän kuitenkin olla aviopari. Ja joka tapauksessa joutuisitte käymään neuvonnan läpi vielä kertalleen yhdessä.
Kuten tuossa sulo jo sanoi on adoptioneuvonta ja tarkastelun alla oleminen jo ilman ylimääräisiä pelkoja jo sen verran raskasta, että itse en lähtisi tieten tahtoen valehtelemaan.
Perheensisäisiä adoptioita on Suomessa tehty avopareillekin eikä silloin edes noudateta 25-vuoden alaikärajaa. Voi olla, että nykyään ei enää haluta antaa perheensisäisiä adoptioita avopuolisoille.
Minäkin kyllä suosittelen sitä, että joko menette naimisiin tai sitten adoptoit selvästi yksinhakijana. Yksinhakijoilta todellakin vaaditaan vakaampaa varallisuutta (yleensä esim. vakituinen työ), hyvää sosiaalista verkostoa (sukulaiset, ystävät, järjestöt), hyvää terveyttä (fyysinen ja psyykkinen) jne. Lisäksi yksinhakijoiden adoptiota vaikeuttaa se, että useimmat adoptiokontaktit (eli adoptiomaiden adoptiotoimistot) suosivat aviopareja. Osa paikoista ei anna lainkaan lapsia yksinhakijoille ja monissa paikoissa yksinhakijoille annetaan vain isompia tai jollain tavalla sairaita lapsia. Useisiin paikkoihin yksinhakijoilla on eri jonot tai kiintiöt, mikä tarkoittaa pidempää adoptio-odotusta, sillä yksinhakijoita on paljon.
Jäin kyllä kohdallasi myös miettimään tuota biologista lasta. Jos semmoisen voit saada, niin se on kyllä helpompi ja nopeampi keino eikä siihen vaadita lupia, selvityksiä eikä edes sitä avioliittoa.
Kiitos asiallisista kommenteista. Minun täytyy punnita asioita rauhassa eri kanteilta.
Avioliitto voi tuntua jostakusta pikkujutulta mutta minulle siitä on kasvanut mörkö. Mieheni tajunnee tunteeni jollain tapaa, hän ehdottikin avioliittoa ja sitten heti eroamista lapsen tultua. Huh, sekään ei tunnu hyvältä.
Biologinen lapsi... Enpä tiedä onko näissä geeneissä mitään niin ihmeellistä etteikö joku "ylimääräinen" lapsi jostain maailmankolkalta olisi parempi ratkaisu ;)
Siskoillani on adoptiolapsia yksinään joten prosessi on melko tuttu. Valehteleminen on kyllä varmasti raskasta.
Adoptiolaki on eriarvoistava, ei hyväksy avoliittoa joka perhemuotona voi olla mitä ihanteellisin. Ja todellakin, kuka tahansa ja minne tahansa voi yrittää saada biologista lasta. Epäreilua.
Mikä siinä avioliitossa on niin kamalaa, jos sinun suhteesi on niin vakaa että haluatte lapsenkin. Oletko ajatellut, että tämä toinen kerta ei välttämättä epäonnistukaan. Ihmeellisen paljon olet valmis näkemään vaivaa kusetukseen (erillään asuminen jne.) kun avioliitto olisi allekirjoitus paperiin ja keikka maistraattiin. Adoptioprosessi kestää sitä paitsi vuosia! Mitähän lapsesikin ajattelisi, jos kertoisit hänelle vuosien kuluttua ratkaisusta, joka ei suoraan sanottuna kuulosta miltään järjen riemuvoitolta.