Lapsia huostaanotetaan ja sijoitetaan perheen ulkopuolelle monista eri syistä. On huumeita, alkoholia, väkivaltaa tai muuten rauhaton kasvuympäristö tai yksinkertaisesti kykenemättömyyttä kantaa vastuuta edes itsestään, saati sitten pienestä viattomasta maailman kauneimmasta asiasta, lapsesta. Joskus käy niinkin ikävästi, että ylilyöntejä tapahtuu ja lapset sijoitetaan liian hätiköidysti. Ilman, että perheelle on annettu mitään muita avohuollon tukitoimia (perhetyötä,tukiperhettä,tukihenkilöä tms).
Oli syy sitten kelläkin mikä tahansa niin huostaanotto on aina raskas asia. Toisilta löytyy tukijoukkoja taistelemaan ja todistelemaan eri tahoja vastaan ja saavat huostaanoton purettua. Toiset taas taistelevat turhaan eivätkä ole pystyneet näkemään alkuunkaan omaa osuuttaan huostaanotolle ja sijoitukselle.
Mites minä sitten? Minä en edes taistele enkä syytä ketään tapahtuneista, vaikka lapseni sijoitettiin kodin ulkopuolelle jo 1994 kun tyttö oli alle 2 vuotias. En syytä edes itseäni.
Tiedostin tapahtuneet vasta sairaalahoidon aikana.
Totta kai olin vihainen ja raivoissani. Murtunut ja heikko. Suunnittelin jopa itsemurhaa. Onneksi en siihen kyennyt.
Tänäpäivänä olen terveempi ja äiti myös kahdelle muulle lapselle jotka asuvat molemmat kotona yhdessä minun ja rakkaan avopuolisoni kanssa. Vanhin tyttöni yhä perheessä. Saamme tukea arkeen perhetyön muodossa. Elämä hymyilee. Kaikki lapseni tunteevat toisensa ja pidetään yhteyttä tiiviisti. Tiedän tyttäreni kaikki tärkeät elämänvaiheet ja sairaalakertomukset.
Minulta kysytään monesti miksi en hae huostaanotonpurkua kun siihen olisi mahdollisuus.
Miksi hakisin? Siksikö kun minulla oikeus siihen?
Entä tyttäreni oikeus?
Eikö hänellä ole oikeus elää siellä minne on juurtunut. Miksi repisin ne juuret ja rikkoisin hyvän kasvualustan?
En ole niin itsekäs.
Onneksi lapsellani on yksi parhaimmista sijaisperheistä joka olla voi.
Saamme tavata toisiamme milloin haluamme, soitellaan, kirjotellaan ja "mesetetään." On ihanaa seurata miten lapseni on kasvanut jo isoksi kauniiksi nuoreksi neidiksi ja saanut hyvät eväät jatkaa omillaan kun sen aika koittaa.
En koe jääneeni mistään paitsi. En koe myöskään, että tyttäreni olisi jäänyt mistään paitsi. Päinvastoin, hän on hyvinkin rikas. On isejä, äitejä, mummoja, pappoja, sisaruksia, serkuksia ja kavereita ympäriinsä. Tyttäreni on rakastettu niin kotonaan siellä kuin kotonaan täälläkin. Ja minä olen onnellinen. Kaikki lapseni elävät ja voivat hyvin.
Rakkautta on myös osata luopua lapsestaan ja jakaa vanhemmuus, silloin kun omat siivet ovat liian heikot suojaamaan edes omaa elämää.
Meitä on moneen lähtöön ja tämä on minun, ikuinen maratoonini.
Oli syy sitten kelläkin mikä tahansa niin huostaanotto on aina raskas asia. Toisilta löytyy tukijoukkoja taistelemaan ja todistelemaan eri tahoja vastaan ja saavat huostaanoton purettua. Toiset taas taistelevat turhaan eivätkä ole pystyneet näkemään alkuunkaan omaa osuuttaan huostaanotolle ja sijoitukselle.
Mites minä sitten? Minä en edes taistele enkä syytä ketään tapahtuneista, vaikka lapseni sijoitettiin kodin ulkopuolelle jo 1994 kun tyttö oli alle 2 vuotias. En syytä edes itseäni.
Tiedostin tapahtuneet vasta sairaalahoidon aikana.
Totta kai olin vihainen ja raivoissani. Murtunut ja heikko. Suunnittelin jopa itsemurhaa. Onneksi en siihen kyennyt.
Tänäpäivänä olen terveempi ja äiti myös kahdelle muulle lapselle jotka asuvat molemmat kotona yhdessä minun ja rakkaan avopuolisoni kanssa. Vanhin tyttöni yhä perheessä. Saamme tukea arkeen perhetyön muodossa. Elämä hymyilee. Kaikki lapseni tunteevat toisensa ja pidetään yhteyttä tiiviisti. Tiedän tyttäreni kaikki tärkeät elämänvaiheet ja sairaalakertomukset.
Minulta kysytään monesti miksi en hae huostaanotonpurkua kun siihen olisi mahdollisuus.
Miksi hakisin? Siksikö kun minulla oikeus siihen?
Entä tyttäreni oikeus?
Eikö hänellä ole oikeus elää siellä minne on juurtunut. Miksi repisin ne juuret ja rikkoisin hyvän kasvualustan?
En ole niin itsekäs.
Onneksi lapsellani on yksi parhaimmista sijaisperheistä joka olla voi.
Saamme tavata toisiamme milloin haluamme, soitellaan, kirjotellaan ja "mesetetään." On ihanaa seurata miten lapseni on kasvanut jo isoksi kauniiksi nuoreksi neidiksi ja saanut hyvät eväät jatkaa omillaan kun sen aika koittaa.
En koe jääneeni mistään paitsi. En koe myöskään, että tyttäreni olisi jäänyt mistään paitsi. Päinvastoin, hän on hyvinkin rikas. On isejä, äitejä, mummoja, pappoja, sisaruksia, serkuksia ja kavereita ympäriinsä. Tyttäreni on rakastettu niin kotonaan siellä kuin kotonaan täälläkin. Ja minä olen onnellinen. Kaikki lapseni elävät ja voivat hyvin.
Rakkautta on myös osata luopua lapsestaan ja jakaa vanhemmuus, silloin kun omat siivet ovat liian heikot suojaamaan edes omaa elämää.
Meitä on moneen lähtöön ja tämä on minun, ikuinen maratoonini.
Vastaukset 9
Vanhimmat
tarina. Kiitos kirjoituksestasi, siitä huokuu ymmärrys ja lämpö lapsia kohtaan.
Onneksi et ole hakenut huostaanoton purkua! Jätit kertomatta kaiken olennaisen mitä siinä tapahtui kun tyttäresi huostaanotettiin; varmasti ihan aiheesta.
Ja tämä sinun tarinasi ei ollut koskettava, niin naiivia.
Elät edelleen perhetyön varassa, miten saisitkaan huostaanottoa puretuksi.
Niinpä niin. Perhetyön tarkoitus on tukea muuten raskasta arkea. Perheessämme on sairas lapsi, joka vaatii jatkuvaa silmälläpitoa vaikka onkin jo 10 vuotias ja perhetyö on meille sopiva tukimuoto.Hän käy meillä 2*kk:ssa. Emme kuulu vammaishuollon piiriin.... Joten ota selvää mihin kaikkeen sitä perhetyöntekijää voi pyytää ja millä perusteilla sen saa. Olemme työssäkäyviä aikuisia molemmat ja toimeentulotukea emme ole saaneet vuosiin. Omillamme pärjätään.
Ota asioista selvää ja jos itse tarttet apua kasvatusongelmiisi niin ymmärrä hakea sitä. Avun pyynti ei ole häpeä.
Tämä palsta on väärä ruotimaan taas niitä asioita.
Tätä tämä aina on eli saat lokaa silmille kun erehdyt kirjoittamaan jotakin positiivista liittyen huostaanottoon. Sinä olet oivaltanut äärettömän hyvin lapsesi tilanteen. Hyvää jatkoa toivottaa Ellu, jolla omasta ja lapsen mielestä onnistunut sijoitus.
Niin mikä on äidin oikeus ja kohtalo.Jo synnytyksessä joudumme ensi kerran luopumaan lapsen läheisyydestä ja kosketuksesta.Sitten ne lähtevät sylistä pois ja taas joudumme luopumaan siitä läheisyydestä.Pian ne lähtevät helmoista päiväkoteihin ja kouluun ja muuttuvat taas erilaisiksi ja etäisemmiksi..itsenäisemmiksi.
Olen itse joutunut luopumaan vaikeassa elämän tilanteessa lapsestani joka vaati erityishoitoa.Olin uupumuksen ja masennuksen kourissa avioeron jälkeen enkä olisi jaksanut mitenkään hoitaa isoa poikaani kunnolla.En tiennyt miten selviän muutosta exän sairaalahoitoa vaativasta hoitojaksosta-takana kuolemanpelko lapsilla ja mulla.kaikki oli hajalla.siihen hetkeen tuli tilaisuus ohjata poika sijaisperheeseen hoidettavaksi ja toivoin sydämestäni että joku vahvempi kantaisi silloin tuon raskaan kuormani.Poika on miehistynyt ja on tällä hetkellä astumassa täysi-ikäisyyteen.Välillä ikävissäni olisin halunnut hänet kotiin.Itkin silmät päästäni aina kun lomat loppui.Monesti hän jäi bussista pois ja kieltäytyi menemästä perheeseen, mutta aina poika palautettiin sinne.olin aina palautuksen kannalla myös.Lapsen oli vaikea käsittää eroa mutta nyt hän on onnellinen kun ymmärtää miten hyvät elämän eväät hänelle on annettu.Itse en olisi koskaan pystynyt moiseen tukemiseen.Olen siitä tuesta ikuisesti kiitollinen.Miljoona kiitosta ei riittäisi.Hyvää äitienpäivää kaikille bio-ja sijaisäideille.!!!Rakkaus on elämää kantava ja epäitsekäs voima.Se etsii toisen parasta ei omaa.
että sillain.
äiti ja antanut lapseni toiselle omien voimien loputtua.Kannatan sijaisuutta, silloin kun se todella toimii vanhempien ja sossujen yhteistyössä tapahtuvana sekä lasta kunnioittavana ratkaisuna.takana on välittäminen ja rakkaus lapseen ja tieto siitä että se on korjaava eikä hajottava toimenpide.Kipeää se tekee aina kun on erossa rakkaistaan, mutta senkin kivun kestää kun tietää että rakastetaan kaikesta huolimatta.Kävin itse katsomassa paikan mihin lapsi meni enkä olisi laskenut sitä sellaiseen paikkaan missä kaljapullot ja koiranpaskat pitkin lattioita.jos ei sellaisesta pystytä huolehtimaan niin kuinka elävistä lapsista?
Minulla on ollut samanlainen tausta koskien lapsen huostaanotossa. Myös minä kävin tutustumassa lapsen kanssa useassa eri paikassa. Ihan hienoja paikkoja, mutta tämä, mihin lapseni sijoitettiin (=pääsi) vetosi kodinomaisuudellaan minuun.