HEI!
Joskus tuntuu tätä palstaa lukiessa, että naiset löytävät kovasti vikoja kanssaihmisistä. Niin ex-vaimot kuin UO:t haukkuvat toisiaan ja toistensa lapsia.
Uusien vaimojen mielestä ne miehen lapset ovat aina huonosti kasvatettuja ja miehen ex huono äiti, joka ei kykene huolehtimaan lapsstaan.. Exien mielestä taas UO on katala naikkonen, joka on vietellyt heidän viattoman miehensä ja yrittää aivopestä lapsetkin puolelleen tai sitten koittaa saada isän unohtamaan vanhemmat lapsensa synnyttämällä tälle uusia.
Ymmärrän kyllä itsekin uusperheellisenä, ettei ole helppoa elää "vieraan" lapsen kanssa, mutta eikö se asennemuutos lähde kuitenkin ensisijaisesti itsestä. Eihän toista ihmistä pysty muuttamaan?! Vai onko joku onnistunut? Vinkkejä otetaan mielellään vastaan =)
Miehillä ei tunnut olevan niin isoja vaikeuksia sopeutua uusperhe-elämään. Ehkä miehiltä ei toisaalta odotetakaan niin suuria "uhrauksia" kuin naisilta, heidän ei tarvitsekaan huolehtia eikä välittää muiden lapsista, hyvä kun omistaan..
Tuntuisi kuitenkin, että kaikkien kannalta järkevintä olisi, että sovittaisiin yhteiset pelisäännöt kaikkien aikuisten kesken. Olettaen, että kaikki osapuolet ovat fiksuja ja psyykeltään terveitä ihmisiä. Oikeasti mieleltään järkkyvät ovat sitten eri asia, mutta uskon, että heitä on kuitenkin vähemmistö
uusperhekuvioissakin.
Parhaita kavereita ei tarvi uusista ja vanhoista vaimoista tulla, se voisi miehenkin mielestä olla kiusallista, mutta eikö kuitenkin asialliset ja ystävälliset välit helpottaisi kaikkien ( etenkin lasten ) elämää?
En tiedä, onko tämä mahdoton yhtälö toteuttaa..
Omalla kohdallani se on helppoa, kun mieheni on leski, enkä ole hänen exäänsä tavannut, mutta onhan se hänen lastensa äiti kuitenkin jatkuvasti elämässämme mukana tavalla tai toisella.
Joka tapauksessa hyvää kevään jatkoa kaikille ja auringonpaisteisia päiviä. Voimia kaikille uusperheellisille, niin lapsille kuin aikuisillekin =)
Joskus tuntuu tätä palstaa lukiessa, että naiset löytävät kovasti vikoja kanssaihmisistä. Niin ex-vaimot kuin UO:t haukkuvat toisiaan ja toistensa lapsia.
Uusien vaimojen mielestä ne miehen lapset ovat aina huonosti kasvatettuja ja miehen ex huono äiti, joka ei kykene huolehtimaan lapsstaan.. Exien mielestä taas UO on katala naikkonen, joka on vietellyt heidän viattoman miehensä ja yrittää aivopestä lapsetkin puolelleen tai sitten koittaa saada isän unohtamaan vanhemmat lapsensa synnyttämällä tälle uusia.
Ymmärrän kyllä itsekin uusperheellisenä, ettei ole helppoa elää "vieraan" lapsen kanssa, mutta eikö se asennemuutos lähde kuitenkin ensisijaisesti itsestä. Eihän toista ihmistä pysty muuttamaan?! Vai onko joku onnistunut? Vinkkejä otetaan mielellään vastaan =)
Miehillä ei tunnut olevan niin isoja vaikeuksia sopeutua uusperhe-elämään. Ehkä miehiltä ei toisaalta odotetakaan niin suuria "uhrauksia" kuin naisilta, heidän ei tarvitsekaan huolehtia eikä välittää muiden lapsista, hyvä kun omistaan..
Tuntuisi kuitenkin, että kaikkien kannalta järkevintä olisi, että sovittaisiin yhteiset pelisäännöt kaikkien aikuisten kesken. Olettaen, että kaikki osapuolet ovat fiksuja ja psyykeltään terveitä ihmisiä. Oikeasti mieleltään järkkyvät ovat sitten eri asia, mutta uskon, että heitä on kuitenkin vähemmistö
uusperhekuvioissakin.
Parhaita kavereita ei tarvi uusista ja vanhoista vaimoista tulla, se voisi miehenkin mielestä olla kiusallista, mutta eikö kuitenkin asialliset ja ystävälliset välit helpottaisi kaikkien ( etenkin lasten ) elämää?
En tiedä, onko tämä mahdoton yhtälö toteuttaa..
Omalla kohdallani se on helppoa, kun mieheni on leski, enkä ole hänen exäänsä tavannut, mutta onhan se hänen lastensa äiti kuitenkin jatkuvasti elämässämme mukana tavalla tai toisella.
Joka tapauksessa hyvää kevään jatkoa kaikille ja auringonpaisteisia päiviä. Voimia kaikille uusperheellisille, niin lapsille kuin aikuisillekin =)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olet kyllä aivan oikeassa siinä, että suurimmaksi osaksi täällä vain haukutan toisten lapsia ja ex-puolisoja. Ristiriidat yleensä lähtee jo siitä huonosti hoidetudta erosta. Kun jompikumpi osapuoli uuden löydettyää perustaa perheen niin vastapuoli tuntee itsensä syrjäytetyksi. Näin luulisin. Itse en ole koskaan eronnut, mutta mieheni on.
Mieheni lapsi on mitä ihastuttavin neitonen, omine vinkeineen. Kaikki lapset on ihania ja toisaalta taas vaikeita. Näin omalla kohdalla kritisoisin vain kasvatustapaa, jonka tyttö on saanut. Äidin rakkautta ei ole kyllä jäänyt vaille. Minä en voisi kuvitellakkaan olevani väleissä tuon naisen kanssa, joka osaltaan vaikeutti minun elämääni silloin kun mieheeni tutustuin. Suorastaan vihaan sitä naista. Ne pakolliset kerrat, kun joudutaan naamatusten olemaan niin menee ihan hyvin. Uskoisin että tunne on molemminpuolinen. Sen verran p....a minusta on kuitenkin puhuttu, että vaikea on kaverikaan olla. Eikä mun mielestä tarvi. Kunhan lapset ei joudu ristiriitojen välikappaleiksi. Ikinä en ole tytön kuullen äitiä moittinut, päinvastoin. Äiti on kuitenkin äiti.
En sanoisi, että sinullakaan sen helpompaa olisi, kuin meillä joilla ne ex-puolisot on elossa. Sinun ei kuitenkaan tarvi ottaa sitä kaikkea kritiikkiä vastaan vaikkapa siitä, että olet pessyt lasten vaatteet hajullisella pesuaineella. Niin ja kun sitä ei voi tulla päin naamaa sanomaan, vaan pitää lapsen suulla puhua.
Tämä on vain yksi tarina niistä monista - se minun tarnina. Uskoisin, että kaikilla ei ole asiat samalla lailla. Kyllä se on melkeimpä mahdoton yhtälö olla miehen entisen kanssa väleissä. Jotku siihen pystyy ja niille hattua nostan.
Hyvää kevättä sinnekkin!
Joo, tarinoita on yhtä monta, kuin on ihmisiäkin. Itsellä uusperheellisenä kitkat juontuvat mieheni "lapsiin",(teinejä jo).
Jokaisella on omat tapansa, mutten minäkään mikään kynnysmatto halua olla.Kunnioitusta minäkin vähän vaadin ihmisiltä jotka ovat kotiini joka toinen vkl tulemassa. Sekä siisteyttä, en pidä 5 tähden majataloa, jossa kuljen perässä keräämässä tavaroita pielien päältä..Itse eivät edes kauniisti pyytämällä mitään tee.
Vaatimuksia isän suuntaan kuitenkin esitetään; että haluaa kesälomalla sinne, ja toinen haluaa tätä; eikä suinkaa mitään halvinta, vaan kallein, mitä rahalla saa...
Ole siinä sitten kuulemassa, kun isänsä puoliksi lupaa, vaikkei ole rahaakaan.
Lasten lähdettyä alkaa kiukuttelu minulle miehen taholta, että mistä rahat repii siihen ja tähän(kun ei kerran millekään osata sanoa EI)Ja minähän en kukkaroani avaa. Se olisi pohjaton suo....Tämä oli osa minun tarinaani.
Hei!
UO:na tässä itsekin olen samaa asiaa monesti miettinyt. Itse tulen riittävän hyvin toimeen miehen exän kanssa, asiat voidaan hoitaa asiallisesti, eikä lapset varmasti havaitse minkäänlaista kireyttä niissä tilanteissa. Mieheni kantaa itse meidän perheessä suuremman vastuun omista lapsistaan, minä toki jaan sitä vastuuta tarpeen mukaan. Ja pidän kovasti mieheni lapsista, minulle on tärkeää että heillä on hyvä olla myös meillä ollessaan. Eikä se tarkoita silti sitä, etteikö rajoista pidettäisi kiinni, tai että palvelu olisi viiden tähden hotellin luokkaa.
Olen oikeasti sitä mieltä, että miehen "uuden ja vanhan naisen" välejä raastavissa asioissa yli puolella on tekemistä sen kanssa, miten se mies siinä välissä on asiansa hoitanut ja hoitaa. On selvää että exälle voi jäädä hampaankoloon asioita, jos ero on hoidettu loukkaavalla tavalla tai mitään kultaista keskitietä lasten suhteen ei tunnu löytyvän eron jälkeen. Ja UO:ta taas voi rasittaa se, jos mies ei kanna vastuuta omista lapsistaan ensisijaisesti itse tai ota huomioon uuden aloittamansa suhteen merkitystä perhesysteemin kokonaisuuden kannalta.
Siksi toisaalta on melko typerää, että exät ja UO:t täällä sitten purkavat toisiinsa niitä patoutumia, joita mahdollisesti kukkona tunkiolla välissä keikkuva mies on aiheuttanut tekemisillään tai tekemättä jättämisillään. Exien kuuluukin peräänkuuluttaa vanhemmuuden perään, parisuhteen asiat taas ovat uudessa perheessä vain sen aikuisten välinen juttu.
Mielipide-eroja niin kasvatuksen kuin muidenkin asioiden suhteen on varmasti niin monta kuin on ihmistäkin maailmassa, tärkeintä olisi kaiketi se, että isot asiat menisivät suurin piirtein samalla tavalla eroperheen lasten kummassakin kodissa. Lapsille se kun on kovin turvallista siten. Aikuisten pitäisi muistaa enemmän sitä kuin omaa napaansa silloin kun asiat kaihertavat. Jos on ero tullut / uusperhe perustettu, ei voi olettaa kaiken enää olevan kuin ydinperheessä. Mutta lapsien ei siitä pitäisi kärsiä yhtään sen enempää kuin normaaliin suruun asiasta kuuluu. Aikuisten väliset kissanhännänvedot ovat juuri lapsille raskainta.
Kissanhännänveto on kovin kovin turhaa. Mitä sillä sitten saavutetaan?