Ah, sä niin virtuaalitunnet?
Ja sä ja sä.
Mut ensin pitää tuntee
alla sormiensa edes joku näppäin!
Niin muovista muovia -
kuin guttaberkkaa
naamat vanhan nukkehallituksen –
kupera ja kova,
raksaa,
kosketukses mukaan ääntää
kun rakkautes polton kuuman,
ruudun peittävän huumas
tänne ihan pikapikaa ruutuun väännät.
Siis apuva, sä sillä huudat?
Se muuksi muuta!
Taidatkos?
Sun kosketukses kiivas on vain muoviin?
Ah, sä virtuaalirakastat!
Ja sä ja sä.
Voi mitä kaikkee
silleen niin kuin räpistelet,
sanat käytetyt kuin fraasit
kuluneimmat näpistelet,
tiirailet sä tähän, tuohon,
joko tärppäis?
Fiilailet ja profiloit,
fiilistelet,
painukoot taas joku yksi suohon!
Niin rakastat,
ja sä ja sä -
ja sen ihmistyypin
käärmemäisen,
kaksihaaraisine kielineen,
ihan vain sen kuvitellun
hengityksen päästä,
kaikenlaisen arkikrahinan,
pahanhajuisen -
siis kyllin kaukaa
riveille noille pikkuhiljaa pakastat?
Siis apuva, sä sillä huudat?
Se muuksi muuta!
Taidatkos sä sille mitään -
ruutuun pitää päästä, jymähtää,
ja jämähtää
ja otat.
Kumma kyllä!
Ah, sä virtuaali-ikävää niin podet?
Ja sä ja sä.
Sairastat, jos et ensin näppää,
heitä läppää,
mitä vaan ja vaikka nettirakkaudelle,
runolle siis tämä paikka?
Persukses puutuu ootellessa,
että rauha laskeutuisi
sponsoroituun taiteilijansieluus?
Mut siellä missä
ihos oottaa koskijaansa,
kätes käteen tarttujaansa,
sanatonna, vaiti odotat -
suusi supussa, ja huulet törröllään
sä vartut kaipaellen
syvää kielisuudelmaa?
Seisoo järkes
silloin eessä liveihmisen?
Niin helppo nakki,
sä ja sä ja sä,
koko tämä virtuaalisakki
rakastaa ja ikävoidä – tuntee?
Kun sormes alla kuiva
pelkkä joku kirjain,
vaikka ä ja ö ritirinnan?
Ah, siis virtuaalirakastat,
sen kuuroinkin voi sanoo,
Liveä laiffia karkuun livahdat?
On palstatilaa juosta karkuun,
ettet haista, ettet maista,
ettet hikoo vahingossa iho ihoon,
ettei silmäs pysy auki –?
Ettei kohtaa käsirysy
virtuaali-ikävöit,
virtuaalitunnet ihmiset ja tunteet?
Ah, turvallista niin
on upota vain massaan,
pelata niin vaisuin panoksin
turpapokkaa turvallista?
Näpit irti,
sä ja sä,
sua ei oota elämä!
Siis elä sä...
Huomasin, että ylläoleva runo oli poistettu. Teen jälleen ylläpidolle ilmoituksen runostani, jotta voin tietää, onko se poistettu asiattomana tekstinä, vaiko kommentoimaan saapuneiden lukijoiden ja heille antamistani vastauksista muodostuneen ketjun takia. Hetkinen jälleen?
Ja sä ja sä.
Mut ensin pitää tuntee
alla sormiensa edes joku näppäin!
Niin muovista muovia -
kuin guttaberkkaa
naamat vanhan nukkehallituksen –
kupera ja kova,
raksaa,
kosketukses mukaan ääntää
kun rakkautes polton kuuman,
ruudun peittävän huumas
tänne ihan pikapikaa ruutuun väännät.
Siis apuva, sä sillä huudat?
Se muuksi muuta!
Taidatkos?
Sun kosketukses kiivas on vain muoviin?
Ah, sä virtuaalirakastat!
Ja sä ja sä.
Voi mitä kaikkee
silleen niin kuin räpistelet,
sanat käytetyt kuin fraasit
kuluneimmat näpistelet,
tiirailet sä tähän, tuohon,
joko tärppäis?
Fiilailet ja profiloit,
fiilistelet,
painukoot taas joku yksi suohon!
Niin rakastat,
ja sä ja sä -
ja sen ihmistyypin
käärmemäisen,
kaksihaaraisine kielineen,
ihan vain sen kuvitellun
hengityksen päästä,
kaikenlaisen arkikrahinan,
pahanhajuisen -
siis kyllin kaukaa
riveille noille pikkuhiljaa pakastat?
Siis apuva, sä sillä huudat?
Se muuksi muuta!
Taidatkos sä sille mitään -
ruutuun pitää päästä, jymähtää,
ja jämähtää
ja otat.
Kumma kyllä!
Ah, sä virtuaali-ikävää niin podet?
Ja sä ja sä.
Sairastat, jos et ensin näppää,
heitä läppää,
mitä vaan ja vaikka nettirakkaudelle,
runolle siis tämä paikka?
Persukses puutuu ootellessa,
että rauha laskeutuisi
sponsoroituun taiteilijansieluus?
Mut siellä missä
ihos oottaa koskijaansa,
kätes käteen tarttujaansa,
sanatonna, vaiti odotat -
suusi supussa, ja huulet törröllään
sä vartut kaipaellen
syvää kielisuudelmaa?
Seisoo järkes
silloin eessä liveihmisen?
Niin helppo nakki,
sä ja sä ja sä,
koko tämä virtuaalisakki
rakastaa ja ikävoidä – tuntee?
Kun sormes alla kuiva
pelkkä joku kirjain,
vaikka ä ja ö ritirinnan?
Ah, siis virtuaalirakastat,
sen kuuroinkin voi sanoo,
Liveä laiffia karkuun livahdat?
On palstatilaa juosta karkuun,
ettet haista, ettet maista,
ettet hikoo vahingossa iho ihoon,
ettei silmäs pysy auki –?
Ettei kohtaa käsirysy
virtuaali-ikävöit,
virtuaalitunnet ihmiset ja tunteet?
Ah, turvallista niin
on upota vain massaan,
pelata niin vaisuin panoksin
turpapokkaa turvallista?
Näpit irti,
sä ja sä,
sua ei oota elämä!
Siis elä sä...
Huomasin, että ylläoleva runo oli poistettu. Teen jälleen ylläpidolle ilmoituksen runostani, jotta voin tietää, onko se poistettu asiattomana tekstinä, vaiko kommentoimaan saapuneiden lukijoiden ja heille antamistani vastauksista muodostuneen ketjun takia. Hetkinen jälleen?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Pakotieksikö miellät tän, tän rakkausrunojen mietinnän?
Sitäkin se varmasti on, monelle yksinäiselle lohtu verraton.
Mut ylestää ei tätäkään voi.
Ei tosi elämästä tämä käy, ei kaikkien koko elämä täällä näy. Minäkin käyn työssä, ja mul oma kämppä on. Ja reilusti hyviä ystäviä ympärillä häärää, ja tyttöjen kanssakin alan aina sillon tällön säätään.
Joten silkkaa hupia ja terapiaa on mulle tää, ei millään korvaa tosi elämää.
Elä siis yleistä elä pilkkaa, rakkausrunot täällä on monelle vain hupia silkkaa.
Totta tosin se mitä haastat, et jähmettyy moni eessä ihmisen varmaan. Täällä helppo on nimetönnä huutaa, itkeä hiljaa, soittaa suutaan.
Mut ne jotka hieman pelkää, ujostelee, ja sanoo "mua katsoko elkää!" niin kuinka mukavaa varmaan täällä, kertoa tunteita elämänsä.
Sulle joka hiemna ujo oot sanon, elä pelkää vaan rohkea oo. Lähde mukaan elämän karkeloon, ei internetti elämää kanna, ei keskustelupalstat rakkautta anna joten rohkeasti vain ulos nyt, ettet vanhana sano et enpä nuorena elänyt!
Jos jostain et itsessäsi pidä, asialle tee jotain eikä muttia mitään.
Ja jos asialle ei mitään voi, niin rukoile ja asia tuo unholaan paina.
Sellainen omaa itsetuntoani kohottaa, et itseäni alan tuntemaan. Katson itseäni kuin vieraan silmin, kuin oisin ystävä itsellein, kuin peilistä liene. Ja se mistä pidän,oon iloinen, ja se mistä en sen kans elän, sen hyväksyen.
Mene siis ihmisten luo, ole oma itsesi, elä kuorta mitään luo. Omana itsenäsi olet ihana luomus, omana itsenäsi et ole kuollut. Ja jos sua ei joku sitten hyväksykkään, kysy"missä vika?" ja jos itsellä parannettavaa niin nuhde on askel parempaan. Mut jos muuten vaan ei susta tykkää, niin jatka matkaa, elä sitä lykkää. Löydät vielä rakkauden, sen onnen suuren ihanuuden.
ylläpidolle. Tälläkertaa.
Se oli poistettu kertaalleen, mutta ehti ilmeisesti tavalla tai toisella kiinnostaa siinä vaiheessa noin niitä viittäsataa lukijaansa, koska he olivat vaivautuneet sen läpikäymään, ja sitä kommentoimaan edellä mainituin seurauksin. Jotakuta oli varmaan harmittanutkin.
Allaoleva linkki erääseen toiseen kommenttiini taas liittyy toiseen poistettuun kirjoitukseeni Sitä teemmekin joka päivä, joka myös jostakin, oletettavasti tämän palstan henkeen kuuluvasta syystä, oli myös kertaalleen poistettu.
Mutta, diagnoosisi tekstistäni ja minusta on kieltämättä mielenkiintoinen. Varsinkin persoonaani kohdistettavaa arvelua esiintyy, mutta varsinaisesti tekstieni asiallista arviointia perin harvoin.
Se on myös mielenkiintoinen ilmiö, joka hymyilyttää minua tavan takaa. Mutta, sellainen tuntuu tämän palstan ns. yhteishenki olevan.
Miten omakohtaisina tekstini mahdetaankan kokea, kun niissä ilmenee sana sinä tai sä? Tai sana nettiyhteisö?
Tämän verran kommentoin. Onkohan pitkä ketjutus taas alkamassa? Sillä lienee aivan oma tarkoituksensa, mutta ehkä se on kommentoijille tarpeen.:)
Alla vielä eräs kommenttini, joka saattaakin olla sinulle jo ennestään tuttu:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=113&conference=4500000000000409&posting=22000000016253103