Mistä tiedätte onko rakastumisenne ja rakkautenne oikeaa vai onko se, kun se jää päälle, pakkomiellettä? Nimittäin tuntuu joskus siltä;) Jos toinen tietää sun tunteista eikä itse välitä sinusta mutta ei vaivaudu osoittamaan edes vähän hienotunteisuutta sua kohtaan..?
Ja sä vaan rakastat ja rakastat, niin joo, taitaa olla pakkomielle..
Ja sä vaan rakastat ja rakastat, niin joo, taitaa olla pakkomielle..
Vastaukset 9
Vanhimmat
mun tunteet epätoivosta haihattelua, rakastumista vai pakkomiellettä...jos saisin sen ihanan tytön omaksi, niin oisin ikionnellinen...kuvitelmissani...mites sitten todellisuus, no jaa...en tiedä. Se ei tiedä mun ihastuksesta, joten se on mun saavuttamattomissa ja ehkä siksi pakkomielle...who knows...
että mitä se todellisuus sitten olis jos toinenkin olis ihastunu, joo, ei taitais olla koko todellisuutta;) Nyt kuitenkin voisin hakea hänelle vaikka "kuun taivaalta" olen niin tän pakkomielteen??? vaivaaaama:D
Olen joskus lukenut, että rakastuminen on myös pakkomielteenomainen tila, siihen sisältyy niitä piirteitä. Sitä kelaa päässään koko ajan pitkälle sitä yhtä ja samaa ihmistä, miten se katsoi, miten se nauroi, miten se nosti kättään, mitä se mahtoi tarkoittaa sillä, tällä ja tolla... Onneksi rakastuminen, se vähän euforinen tila, ei kestä kovin kauaa, ei sitä ennen pitkää jaksaisi kukaan. Mutta ah ja voih, miten ihanaa -ja kamalaa - onkaan olla rakastunut. Hhm, siitä onkin jo pitkä aika, kun viimeksi moisia tunteita olen tuntenut. Olenkohan tulossa seniiliksi, frigidiksi, sokeaksi, dementikoksi tai jotakin muuta hyvin vakavaa? :D
Rakastuneena voi olla niin pakkomielteen pinteessä, että jopa suostuu kaikenlaiseen kohteluun, mihin muuten ei suostuisi. Samoin voi käyttäytyä aivan itselleen ei-ominaisella tavalla.
Jälkikäteen sitten katsoo itseään etäältä ja ihmettelee: olinko se minä.
Rakastaminen on asia erikseen. Kun rakastaa, tuntee itsensä ehjemmäksi rakkaansa rinnalla - enemmän oikeaksi itsekseen.
on kyllä yksi yhteinen piirre, eli se, että on helppoa antaa anteeksi, kun rakastaa tarpeeksi. Ja sehän tietenkin helpottaa kyllä omaakin elämää.
Niinpä. Kun minä viimeksi suunnilleen sata vuotta sitten olin rakastunut ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen kerran toiseen naiseen, annoin hänen kohdella itseäni huonosti tai ainakin kalseasti. Tyydyin hyvin vähään, mihin en normaalissa olotilassani ihmissuhteissani tyydy. Hän vakuutti ystävyyttään, mutta ei oikeastaan antanut itsestään mitään-ei ainakaan ystävyyttä. Minä olin niin mielettömän rakastunut, että yksi hymykin riitti moneksi päivää ja niukanynseä maili viikoiksi...Minussa ja rakastumisessanihan se "vika" oli kylläkin, minähän sitä suhdetta halusin pitää yllä niin kovasti, etten tajunnut ihan vähästä, ettei hänellä ollut kovastikaan intressiä rakentaa ystävyyttäkään välillemme.
Nyt ajattelen, että parempi siten kuin hän toimi. Ei siitä ystävyydestä olisi mitään ehkä tullutkaan; ei hän varmasti olisi kestänyt minun "kuolaamistani" siinä vierellään, kun itse ei vointu tuntea samoja tunteita minua kohtaan.
Mutta joka tapauksessa: rakastuneena sitä on sellaisessa tilassa, että on sokea oikeastaan muulle kuin sille, miten ihana se rakastumisen kohde on. Samalla sitä on haavoittuvassa tilassa - mutta vasta jälkikäteen huomaa, miten hölmö sitä onkaan ollut ja huomaa sen, ettei olisi ihan normaalijärjissään sanonut tai tehnyt tai tulkinnut asioita niin kuin rakastuneena teki.
ja totta. Kiitti sulle pohdiskelija! Näinhän se juuri on, kun ajattelee itse itsensä sen toisen tilalle, että joku "kuolaisi" siinä vieressä ja yrittäisi väkisin olla ystäväsi; eihän siitä mitään tulisi. Eikä rakkautta tosiaankaan voi pakottaa: sitä joko on tai ei. Eikä tästä mun puoleltanikaan mitään oikeaa juttua voisi koskaan tulla, eipä sillä.
Toivottavasti nämä tunteet kuolee pian ja saan olla, niinkuin sinäkin, sata vuotta ilman vastaavia tunteita:)
Tekee mieli vielä vähän kirjoittaa siitä toiseen naiseen rakastumisesta. Se oli aivan ainutlaatuinen ja upea kokemus, kun näin jälkeenpäin ajattelen ja kun selvisin alun hämmennyksistä. Miten sen selittäisin.
Minullahan on lapsi, jota olen rakastanut ihan hirveästi, joskus oikein sydän on ollut pakahtua siitä tunteesta. Varmaan kaikki äidit sen tietävät, millainen se tunne on. Kun lapseni oli pieni, minä tavallaan katselin maailmaa hänen kauttaan, ajatellen, että kaikki täällä on lapselle uutta ja ihmeellistä ja minä halusin näyttää lapselleni kaiken sen kauneuden, jota minä itsekin maailmassa näen ja koen.
Kun rakastuin "siihen naiseen" (kuulostaa kamalalta), vähän samaan tapaan katselin maailmaa kuin lasenikin kohdalla. Halusin hänenkin näkevän kaiken sen, mitä minä maailmassa pidin ja pidän kauniina, halusin hänen jakavan kaiken kanssani. Jotenkin myös kauneudentaju korostui rakastuneena, sitä oikein herkistyi kaikelle. Jotenkin ne tuntemukset olivat niin puhtaita, puhdasta fyysistä voimakasta vetovoimaa, intohimoa ja tuota kaikkea muuta...Olen useinkin miettinyt, että olin varmaankin sellaisessa tilanteessa ja tunnemyllerryksessä, missä monet ihmiset jättävät kaiken entisen taakseen ja seuraavat rakastumisensa kohdetta. Sitä en yhtään toisaalta ihmettle, on sitä niin "edesvastuuttomassa" ja itselle vieraassa tunnetilassa tai -tiloissa rakastuneena.
Nyt kun tuo rakastuminen on ollut ohi jo aikaa sitten, sitä ja sitä kohdettakin pystyy analysoimaan. Näen sen, miten hyvin hän toisaalta toimi ja missä asioissa hän olisi voinut toimia toisin - niin kuin minäkin. Tilanne ei ollut helppo kummallekaan.
sinulle sistersoul. Meillä on näköjään samantyyppisiä kokemuksia ollut elämän varrella.
Ei ole mullekaan ennen moista tapahtunut ja hämmennystä on aiheuttanut ja ties mitä, olisin halunnut vaipua savuna ilmaan monta kertaa, mutta mitäs teet. Täytyy ajatella vaan, että no, rakkaushan on ihan positiivinen juttu. Kyllä täällä maailmassa vihaa, kateutta ja ilkeyttä on ihan tarpeeksi. Sitä paitsi suuria laivojakin on kaatunut. Kerrankos sitä nyt vaikeissa olosuhteissa näinkin voi käydä. Huumorikin auttaa kiperissä tilanteissa, vai mitä. Ja ainakin ymmärtää muita samassa tilanteessa olevia paremmin, niinkuin nyt sinäkin pohdiskelija:)