Olen itse alaluokkien opettaja, ja masentuneena lueskellut näitä juttuja koulujen nykymenosta. Koetaanko koulu todella näin kauheaksi? Onkohan joukossa ollut omien oppilaitteni vanhempia purkamassa surujaan? Tosin ei käytettävissä ole toisen osapuolen näkökulmaa, mutta voinemme lähteä siitä että kirjoittajien kokemukset ovat heille totuus. Eli vanhemmat kokevat lapsensa koulunkäynnin todella ankeaksi ja vaikeaksi. Mikä on oikein johtanut tämmöiseen, että opettajat itkevät väsymystään ja vanhemmat itkevät epäoikeudenmukaista ja alentavaa kohtelua opettajien taholta. Tuntuu, että opekoulutukseen opiskelijoita valitseville olisi nyt mietinnän paikka. Olette kyllä valinneet vääriä henkilöitä opiskelemaan, jos meno on noin kauheaa kouluissa. Mikä oikein saa opet kohtelemaan lapsia noin julmasti ja ajattelemattomasti? Onko lopultakin virhe valita opekoulutukseen niitä kympin keskiarvoisia kuuden ällän kiltteja perhetyttöjä, joilla ei ole hajuakaan mitä oikeassa maailmassa tapahtuu? Useissa tutkimuksissa on todettu, että suomalaiset koululaiset eivät viihdy kouluissa, eivätkä opettajat jaksa työssään. Mikä on mennyt pieleen? MITÄ oiken pitäisi tehdä??? Kertokaa omia mielipiteitänne, ehkä tästä pitäisi aloittaa julkinen keskustelu. Mitä tulee aikuisena lapsesta, joka ei tunne mitään iloa ja hyvää mieltä pienessä elämässään? Olen sanaton!
murheellisten
maa
261442
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 26
Vanhimmat
on se, että saa purkaa asioita nimettömänä eikä joudu vastaamaan sanoistaan millään tavalla. En usko, että moni täällä rähisevistä vanhemmista inahtaakaan asioista niiden oikeilla foorumeilla, koska tietää kertovansa asioista vain sen oman puolensa ja värittävänsä sitäkin vahvasti. Hyvä kumminkin, että tällainen räpätyspalsta on keksitty - saavat päästää höyryään ulos edes jollakin tavalla.
Onhan tietysti hyvä juttu että voi päästellä höyryjä, mutta jotenkin tämä käsittämätön kielteisyys ja pahoinvointi tuntuu ahdistavalta. Sanoilla on melkoinen voima, ja kun tätä kielteisyyttä jauhaa jatkuvalla syötöllä, siitä kierteestä on vaikea päästä irti. Miten se kielteisyys sitten vaikuttaakaan lasten itsetuntoon ja käsitykseen itsestään oppijana ja ryhmän jäsenenä? Kouluissa kuitenkin opettajat tekevät kovasti töitä koulun kehittämiseksi ja oppilaiden oppimisvaikeuksien helpottamiseksi. Jos kotiväki kokee kuitenkin koulun enimmäkseen kurjana paikkana, tämän pitäisi olla selvä viesti kouluväelle. Onkohan opettajilla ollenkaan käsitystä siitä, mitä vanhemmat oikeasti koululta odottavat ja toivovat? Kun nyt olemme vositolkulla rehvastelleet PISA-tutkimuksen tuloksilla, olisiko jo aika miettiä että ovatko lapset tässä tehokkaassa ja teknisessä mallisysteemissä ollenkaan onnellisia? Tyytyisivätköhän vanhemmat ehkä vähän vaatimattomampiin oppimisennätyksiin, jos koulun henki saataisiin hiukan vähemmän stressaavaksi.
Lapseni ainakin tykkää koulun käynnistä vaikka on ujo ja hiljainen. Itse tiedän että lapsellani on hyvä opettaja nyt ja aikaisempina vuonna. Eikö vanhempain illoissa voi näistä koulua askarruttavista asioista jutella. Ja kuten koulu ruokaa arvostellaan - lapseni on tyytyväinen koulun tarjoamaan ruokaan.
Voisiko kysymys olla siitä, että odotukset ovat yhteiskunnalta puolin ja toisin ovat sellaisia, joita ei voi saavuttaa ja se ahdistaa niin opettajia kuin vanhempiakin. Koulun tehtäväksi on joka puolelta sysätty aina vaan enemmän ja enemmän tehtäviä ja kaikenlaista kehittämistyötä lastataan painolastiksi sen opetus- ja kasvatustyön lisäksi. Resurssit kuitenkin pienenevät koko ajan samaa tahtia kuin vastuu ja tehtävät lisääntyvät. Opettajat eivät saa enää keskittyä siihen tehtävään, johon heidät on koulutettu, opettaminen tuntuu nykyisin olevan vain hyvin pieni osa opettajan työtä.
opettajat sekä muukin koulun henkilökunta.
Mutta kouluympäristö on muuttunut,
luokkakoot ja koulut suurentuneet;
lasten yksilöllinen huomioiminen opetustyössä
on jäänyt kaikkien säästöjen keskellä riittämättömäksi.
Lapsilta vaaditaan aina vaan parempaa koulumenestystä,
myös koulun ulkopuolisissa harrastuksissa. Kilpaillaan jopa eskarilaisten vanhempien kesken kuka lapsista on paras ryhmässä.
Suorittaminen ja parhaana oleminen on myös lasten elämän keskipiste; elämän eläminen on jäänyt täysin taka-alalle ja elämästä nauttiminen kaikkine erilaisine inhmillisine aspekteineen täysin huomiotta.
Monelle ammatti alalle hakeutuu koulutukseen nykyisin alalle täysin "vierasta" väkeä; inhmillisyys ja inhmillisen elämän kunnioittaminen on eräs asioista,
joita opettajan on työssään osattava
arvostaa opettamisen lisäksi.
Kuinka monelta "hikipinko" täydellisyyttä
jo itseltäänkin vaatineelta opettajaksi
opiskelevalta naisopiskelijalta sitä löytyykään.
Myös yhä useamman "rennon" miehen alalle hakeutuminen saisi varmasti parempaa vastakaikua niin oppilailta kuin heidän vanhemmiltaankin.
Inhmimillisyys,
toisen kunnioittaminen
ja ennenkaikkea toisen ihmisen kuunteleminen,
myös pienen ihmisen; koululaisen.
Lapset voivat tässä maassa huonosti. Heillä ei enää ole oikeutta olla lapsia. Ilo on kadonnut ja pessimismi vallannut mielet. Leikkivät ja touhuavat lapset ovat uhanalainen laji. Pikkutytötkin puetaan kuin katuhuoraksi ja vanhemmat ovat menettäneet otteen koko kasvatushommaan. Ja jos opettaja sitten yrittää kaiken kaaoksen keskellä pistää jotain tolkkua lasten elämään, hänestä tehdään kantelu koulutoimenjohtajalle. Vanhemmat alkavat tapella koulusysteemin kanssa, ja lapset ovat edelleen yksin ja hämmennyksissään. Voi meitä.
Kenen etua ajetaan sillä, että koulusysteemimme menestys kansainvälisissä oppimistulostesteissä on niin tärkeää, että koko systeemi pyörii tuon maagisen PISA:n valokeilassa. Ilmeisesti kouluviranomaisten. Onko opetusviranomaisille niin tärkeää saada uusia sulkia hattuunsa, ettei heitä yhtään kiinnosta se, mitä lapset ja kodit koululta odottavat. Lapsi ja hänen yksilölliset fyysiset ja psyykkiset tarpeensa ovat täysin toisarvoinen asia suomen kouluissa. Halutaan vain teoreettista mainetta ja kunniaa. Ja jos julkisesti vakuutetaan että suomessa on huippukoululaitos, ei siihen ole nokan koputtamista. Näin on, jos niin sanotaan. Surku tulee opettajia. Teiltä vaaditaan epäinhimillisiä suorituksia nykyresyrsseilla.
Koulu on aina yhteiskunta pienoiskoossa. Suomi on ankara, iloton, kyyninen ja säälimätön yhteiskunta. Jos putoat kyydistä, kukaan ei sinusta ole huolissasi. Lapset eivät voi oppia iloa ja elämänriemua tässä kivettyneiden aikuisten ja kolkon kulttuurin maassa.
Meidän pikkukoululainen on ainakin tyytyväinen ja iloinen koulutyttö. Ja me olemme tyytyväisiä koulun antamaan opetukseen ja esim. ruokaan(lapsi syö hyvin) jne.
Kasvatusvastuun tunnemme olevamme itsellämme ja opetuksen olevan opettajan tehtävä. Toki opekin kasvattaa kouluaikaan jonkin verran tarvittaessa, neuvoo ja ohjaa ainakin.
Kyllä minusta kotona on aika paljon mahdollisuuksia vaikuttaa koululaisen opiskeluintoon mm. kiinnostumalla lapsen tehtävistä ja puhumalla kannustavasti ja positiivisesti koulusta. En tarkoita että pitäisi ns. prässätä koululaista, vaan kannustaa ja kertoa miksi kannattaa tehdä parhaansa. Tottakai, jos oikeita epäkohtia koulussa/opetuksessa on, niihinkin täytyy puuttua. Ja saattaa olla myös väärinkäsityksiä. Lapsen suussa viestit joskus muuttuvat tai on ymmärretty väärin.
Minusta "kasvatuskeskustelut" ovat oiva mahdollisuus tutustua open menetelmiin ja suhtautumiseen lapseen ja itsellämme mahdollisuus vaikuttaa open suhtautumista/tutustumista koko perheeseen.
Kyllähän sitä pahoinvointiakin on, mutta meillä ollaan onnellisia tällä hetkellä. Toivoisin sitä innokasta ja mielekästä koulunkäyntiä muillekin!
Luulisi sen kuuden ällän tytön edes osaavan korjata matikan kokeen niin että pisteet tulee oikein, mutta kun ei.
En tiedä eivätkö opettajat välitä tai osaa oikeiudenmukaisesta arvostelua, vai eivätkö ehdi tekemeen sellaista, vai mistä on kyse?
Vai onko kyse siitä että väestön sivistystason noustessa opettaja ei enään olekkaan ns. vanhempien yläpuolella?
tämän tai minkään muun keskustelupalstan perusteella voida vetää mitään kovinkaan pitkälle meneviä yleistyksiä koulumaailmasta, opettajista tai lapsista.
Jokaista täällä valittavaa aikuista kohden on kymmeniätuhansia tyytyväisiä vanhempia, iloisia koululaisia, hyviä opettajia, ja se kellä menee hyvin ei ole mitään syytä valittaa mistään, eivät nämä palstat keskinäisellä kehulla etene.
Omat kaksi muksuani ovat käyneet yhteensä viittä eri koulua eikä meidän tiellemme ole osunut yhtään huonoa opettajaa, no, jotkut ovat kyllä olleet ylitse muiden, mutta huonoa; ei.
No jaa, ovathan muksut joskus arvostelleet, varsinkin yläkoulussa, jotain opettajaa mutta sehän kuuluu asiaan, itse olen aina sanonut lapsilleni; opettaja on koulussa pomo niinkuin työpaikassakin aikuisena joudut tulemaan toimeen jos jonkinlaisen pomon kanssa.
Mitä se nyt jos joskus jonkun kokeen arvostelu on ollut epäoikeudenmukainen, ei siitä kannata mitään oikeusjuttua järjestää, elämä on.
Toisaalta ainakin omille lapsilleni on sattunut aivan mielettömän ihania opettajia joita he ovat jaksaneet ylistää vuodesta toiseen, on omasta aineestaan innostuneita, nuoria arvostavia opettajia joiden tunneilla on hauskaa ja myös opitaan.
Kuopus valitti aina miten yläkoulun äikänopettaja ei arvosta hänen kirjoituksiaan tai enkun opettajalla on suosikkeja joilta se kysyy tunnilla; lohdutin häntä vaan, että kyllä sinä ne taitosi vielä esille saat jos on tarpeen ja nyt lukiossa satelee kymppejä kummastakin aineesta.
kannattaa muistaa,
henkinen työsuojelu työpaikoilla
(ns. työpaikkakiusaaminen)
on jo jouduttu huomioimaan myös oikein lainsäädännössä.
Eli sinisilmäinenkään ei kannata omienkaan muksujen/pomojen kohdalla olla;
hereillä,
jos jotakin ikävää sattuu kohdalle;
oli sitten opettaja koulussa tai pomo töissä.
Ei yleistetä
muttei myöskään pois suljeta.
Tämä rutkutus kuuden ällän naisopettajista on huvittavaa. Oletus on tietenkin se, että nainen ei yo-kirjoituksissa kuutta lavia kirjoita, ellei hän ole ihmeellinen epäsosiaalinen ja neuroottinen nörtti. Toisaalta mies, joka kirjoittaa kuusi ällää, on älykäs, lahjakas ja niin eespäin. Koskaan en ole kuullut rutistavan niistä kamalista, ymmärtämättömistä kuuden ällän miesopettajista, jotka eivät maailmasta mitään tajua.
Itse olen se pahamainenen kuuden ällän luokanopettaja. Kirjoitin ne kuusi ällää ihan lahjakkuuttani ja älykkyyttäni. Neuroosini ja hölmöyteni haittaavat eniten siviilissä. Sen sijaan opetustyössäni pärjään hyvin: ei älystä ja ajattelukyvystä ainakaan tähän mennessä ole haittaa ollut tässä työssä, joka on täynnä haasteita.
Mitäpä jos tutkisimme seuraavaksi nämä neljän ceen jääkiekkoilijapojut, jotka opettajankoulutukseen otetaan? Lieneekö heidän hallussaan se sydämen sivistys, jonka avulla lapsukaiset onneen ja hyvään elämään opastetaan?
Olipas osuvasti kirjoitettu! Etenkin nuo neljän ceen jääkiekkopojut toivat mieleen ne kaukaiset ajat, kun kävin naapurilaitoksen (OKL) punttisalilla, jossa näitä koon mutta ei järjen jättiläisiä näkyi rautaa pumppaamassa; olo oli välillä kuin luonnonhistorian museossa siellä hominidinäyttelyn myöhäisosastolla. Kävi jo silloin mielessä, että nuo pojat varmasti arvostavat sporttia, ryhmähenkeä ja kimppakivaa yli kaiken, mutta siinä jää sitten itsekseen puuhaileva oppilas huomaamatta tai häntä aletaan ensin houkutella ja sitten painostaa tuohon surullisen yliarvostettuun joukkuepelaajamuottiin.
Minä kirjoitin laiskuuttani vain neljä ainetta ja neljä ällää, mutta vastapainoksi ihan tekemättä läksyjä koko lukioaikana - oli nimittäin muutakin lukemista tarjolla. En ole ikinä oikein tiennyt, olenko kauhea nörtti vai kauhea hulttio; haitanneeko tuo?
melko hyvin koulussa pärjännyt (lukion päästötodistuksessa 9,7, älliäkin useamman kirjoittanut) ja palautteen perusteella ihan mainiosti myös open työssä pärjännyt "kiltti tyttö", joka on opintomenestyksestään huolimatta nähnyt vähän muutakin kuin oppikirjoja ympärillään. Opekollegoissa monta vastaavaa tapausta ja täytyypi sanoa, että ilomielin laittaisin omat lapseni jokaisen tuntemani "kuuden ällän (vähempikin riittää) open" luokkaan.
Noista huikeista ylioppilassaavutuksista huolimatta koen näiden kollegoiden sydämen sivistyksen olevan vielä opintomenestystä korkeammalla. Väitän, että enemmän perspektiiviä ja ymmärrystä sekä ennen kaikkea pedagogista taitoa löytyy näiltä "huipuilta". Tuo "kuuden ällän kiltti opetyttö, joka ei tiedä elävästä elämästä mitään" on naivi ja perusteeton stereotypia!
ei älykkyys ja kirjasivistys tee kenestäkään huonompaa, mutta ei jääkiekkokaan tee kenestäkään myöskään. Opettajaksi kouluttautuvissa on monenlaista ja ammatistaan eri asioita odottavia ihmisiä ja se näkyy sitten siellä koulun arjessa. Kun on monta lasta ja monenlaista opettajaa nähnyt ja kuullut niin pitää sanoa että open mitattava älykkyys mikäli omaa koulumenestystä sinä pidetään ei millään tavalla liity siihen kuinka hyvä tai huono ope on käytännössä. On myös aineesta kiinni kovasti miten homma toimii kullakin.
Pakko vielä puuttua tuohon lätkäaisaan laajemmin. Lapsillani on ollut useampi opettaja jotka ovat miehiä ja nimenomaan urheilutaustaisia joko nuorena ihan ammattimielessä tai muuten liikkuvaa lajia. Kaikki ovat olleet todella pidettyjä luokissaan, vanhempien keskuudessa sekä työtovereina kouluissaan. Kaikilla on ura nousussa eli reksin palleja katsellaan ellei niitä jo ole. Oppimistulokset ovat luokissa olleet loistavia muihin luokkiin verrattuna ja esim järjestys luokissa on aivan toisenlainen kuin esim muusikkomiehellä. Liekö sattumaa vai mitä, mutta näin on. Naisopettajissa taas erilailla taiteellisesti lahjakkaat näyttävät pärjäävän myös hienosti hommassaan. Tämä oma kokemus ja empiirisesti otos on häviävän pieni, mutta kun vielä huomioidaan että kyseessä on kuitenkin vielä neljä eri koulua ja eri ikäryhmiä niin tuskin mikään tilastopoikkeamakaan on kyseessä?
Paras kaverini koulussa kirjoitti kuusi ällää ja oli kyllä sellainen hajamielinen huseeraaja suttura että moisesta väliä! Ei siis ole abia älliin katsominen!!
Semmoisia kummajaisia kun kuuden ällän miesopettajia ei ole siitä yksinkertaisesta syystä, että yksikään kuuden ällän saaneista miehistä ei todellakaan ryhdy opettajaksi. Maailmassa on satoja paremmin palkattuja ja paremmat etenemismahdollisuudet tarjoavia ammatteja joihin kannattaa hakeutua jos on niin lahjakas, että saavuttaa kuusi ällää. Opettajana pärjää hyvin hiukan pienemmilläkin meriiteillä. Kertotaulua ja kymmentä käskyä opettamaan ei tarvita kuutta ällää, mutta reippaat ja rennot urheilijasällit voivat olla erinomaisia opettajia. Kiltit kuuden ällän tytöt on niin niuhoja ja pikkutarkkoja, että vilkkaat ja kovaääniset energiapakkaukset saavat heti häirikön leiman ja joutuvat erityisopetukseen, ettei näiden kontrollifriikkien opettajattarien työrauha häiriinny. Tämä on tosi!
Pitkästä aikaa oikein innostuin jonkun tekstistä,
olipas osuva ja napakka vastine!
Eipäs taas aleta nahistella epäoleellisista jutuista. Tarkoitus oli herättää keskustelu siitä, että miksi osa koululaisista ja heidän vanhemmistaan kokee koulun totaalisen epäviihtyisänä laitoksena, ja niin ikään kokevat tulevansa väärin kohdelluiksi opettajien kurinpidollisten ja kasvatuksellisten neronleimausten viidakossa. Minkähänlainen ammatti-identiteetti on opettajilla, kun he tuntuvat tosiaan olevan kovin negatiivisesti ajattelevaa sakkia? Taitaa olla niin, että nuorilla ja vasta valmistuneilla opettajilla ei aina ole käytännön tuntumaa siihen, miltä lapsesta tuntuu olla tässä sääntöjen ja rangaistusten hullunmyllyssä, kun samaan aikaan kukaan ei oikeasti kerro heille että miten heidän odotetaan koulussa olevan. Rangaistus napsahtaa kuin Manulle illallinen ja sitten ne kirjaviisaat maisterit selittävät asiat parhain päin. Kunhan saavat itse lapsia, joilla kaikki ei menekkään putkeen joka suhteessa, alkaa empatian siemen hiljalleen itää kun oma lapsi kotona itkee saamaansa kohtelua. Harmaata on kaikki teoria, vain elämänpuu viheriöi!
vastausta arveluilleen. Ne kuuden ällän kaikkitietävät ovat niin pullollaan kirjaviisautta, että heillä ei taida aina olla aavistustakaan millaisessa todellisuudessa nykysuomalaiset elävät. Nämä riemumaisterit ovat erittäin tarkkoja tuomaan teoreettiset tietonsa ja oppiarvonsa kaikkien tietoon, mutta kun pitäisi pohtia käytännön ongelmia, keskustelu lipsahtaa sivuraiteelle. On niin paljon yksinkertaisempaa riidellä ällistä ja niiden vaikutuksesta opetustyöhön, kuin asettua lapsen asemaan. Kyselen edelleenkin, että onko meidän koulusysteemimme painottamassa liikaa teoreettisia oppimistuloksia kansainvälisissä vertailuissa lapsen henkisen hyvinvoinnin kustannuksella? Ja että valitaanko opettajakoulutukseen liikaa sellaista väkeä, jotka pitävät kiltteyttä ja hyvää koulumenestystä normina aiheuttaen turhaa ahdistusta lapselle joka tulee vähän rempseämmistä ympyröistä? Jokin muutos olisi saatava aikaan, sillä nykykoulussa eivät viihdy opet eivätkä oppilaat. Luin juuri jostain, että hälyttävän suuri määrä peruskoulun päättävistä tuntee vakavaa koulu-uupumusta. Heiltä vaaditaan ilmeisesti liikoja, ja sitä eivät priimusopettajat osaa ottaa työssään huomioon. pieninkin poikkeus normina pidetystä johtaa liian helposti erityisluokalle ja silloin on kohtalo jo sinetöity. Ennuste alkaa lapsen kohdalla toteuttaa itseään.
ja nyt taisi kalikka kalahtaa kilttiin ja tunnolliseen neiti Täydelliseen, joka ei voi olla missään suhteessa väärässä!
Ehkäpä tämä molemminpuolinen tyytymättömyys johtuu siitä, että enää vain hyvin pieni osa opettajan työstä on opettamista. Koululta on vuosikymmenet vaadittu tukea kotien kasvatustyölle, ehkäpä vaatimuksia pitäisi alkaa asettaa myös toiseen suuntaan? Opettajat eivät saa tehdä sitä, mihin heidät on koulutettu, opettaa. Vanhempien kritiikki hyvin harvoin koskee opetustyötä. Eniten kritisoidaan sitä, mistä vanhempien tulisi olla päävastuussa, eli kasvatusta.
Professori Lea Pulkkinen on tutkinut kotien kouluun kohdistamia odotuksia ja eräs tuloksista oli mm. se, että hyvästä tausta tulevat ja kouluun sopeutuvat oppilaat toivoivat, että opettaja osaisi opettaa hyvin. Vaikeuksien keskeltä tulevat oppilaat sen sijaan toivoivat lähinnä, että opettaja ymmärtää. Odotukset siis jo lähtökohtaisesti opettajalle ovat hyvin erilaisia.
Toinen merkittävästi tyytyväisyyteen vaikuttava tekijä odotusten ohella on mielestäni kodin ja koulun välinen yhteistyö. Opettaja velvoitetaan toimimaan yhteistyössä kotien kanssa. Olen työssäni huomannut, että jos vaihtelevat opettajien taidot toimia yhteistyössä, niin vielä suurempia eroja on kotien valmiuksissa tehdä yhteistyötä. Toisten vanhempien kanssa yhteistyö sujuu oikeasti kasvatusvastuuta jakaen ja lapsen parhaaksi toimien. Yhteistyö on oikeasti yhteistyötä, jossa puolin ja toisin otetaan rehellisesti yhteyttä askarruttavissa asioissa. Sekä kiittävää että rakentavaa palautetta voidaan antaa hyvässä hengessä molemmin puolin. Näiden perheiden lasten suhtautuminen koulunkäyntiin ja opettajaan on yleensä myönteistä ja luottavaista, vaikka koulumenestys ei kiitettävää olisikaan. Sitten on olemassa niitä perheitä, joiden kanssa yhteistyön tekeminen on lähes mahdotonta. Kirjallisiin viesteihin ei vastata, vanhempainiltoihin ja tapaamisiin ei osallistuta, kotiin soitettaessa ei oikein mitään puhuta. Vanhemmat eivät yleensä ota opettajaan yhteyttä, palautetta tulee lähinnä lasten suun kautta tyyliin: "Äiti kyllä sanoi, että sinä toimit ihan idioottimaisest eilen!" Jos palautetta annetaan, se on kodin puolelta yleensä sävyltään agressiivista. Yhteistyön tekeminen nähdään tällaisissa perheissä ainoastaan opettajan velvollisuutena tiedottaa asioista, omaa aktiivisuutta näillä vanhemmilla ei ole. Yleensä he kokevat, että koulun tulee toimia mahdollisimman vähän heitä rasittaen. Koulu toimii yleensä näiden vanhempien mielestä sitä paremmin, mitä vähemmän heidän tarvitsee lastensa koulunkäyntiin ja yleensä myös kasvattamiseen osallistua. Tällaisten vanhempien lapsilla on yleensä ristiriitainen suhtautuminen kouluun, sillä vanhemmat osoittavat omalla toiminnallaan ja puheillaan, että opettajaa ja koulunkäyntiä ei millään tavoin tarvitse arvostaa, ne ovat vain pakkopullaa.
Ilman muuta opettaja vaikuttaa koulutyytyväisyyteen, mutta siihen voivat vaikuttaa myös vanhemmat. Pulkkinen on tutkimuksissaan todennut myös, että vanhempien odotukset ja vaatimukset opettajia kohtaan ovat kasvaneet viime vuosina huomattavasti. Kuitenkin vanhempien oma osallistuminen ja sitoutuminen lasten koulunkäyntiin on yleisesti ottaen vähentynyt. Lisääntyneet vaatimukset opettajille eivät yleensä liity siihen, mistä opettajan tulisi olla päävastuussa, eli opettamiseen, vaan siihen, jonka päävastuu kuuluu vanhemmille, eli kasvattamiseen. Ehkä vanhemmat kokevat, etteivät he saa riittävästi vastinetta vaatimuksilleen, jos opettaja ei ota hartioilleen kasvatusvastuuta siinä määrin, kuin he toivoisivat ja kokevat tyytymättömyyttä kouluun. Se tyytymättömyys heijastuu varmasti oppilaisiin. Uskoisin, että ne uupumustaan itkevät opettajat taas ovat niitä, jotka haluaisivat tuon vastuun kantaa, mutta jotka kokevat itsensä työssään riittämättömäksi, kun eivät kaikkiin vaatimuksiin kykene vastaamaan.
opella vahvat stereotypiat kuuden ällän ylioppilaista. Kuten tämä kyseinen kuuden L:n ylioppilas kysyi, kuvitteleeko ihmiset todella että hyvä koulumenestys on vain tietyn tyyppisillä ihmisillä?
Minä olen vain Eximian ylioppilas mutta olen rempseä ja varmasti empatiakykyinen. Ärsyttää tuo hirvittävä kategorisoiminen ja naisiin hyökkääminen.
Noihin PISA-juttuihin muuten pakko sanoa, että Venäjällä lapsien kouluviihtyvyys oli maailman huippuluokkaa, vaikka luokkakoot ovat isompia, lapsia kuritetaan ruumiillisesti ja he eivät saa ilmaista ruokaa koululla. Tilat ovat tietysti ankeammat, materiaaleista puhumattakaan. Silti he viihtyvät koulussa monta kertaa paremmin kuin suomalaislapset, mikä on aika mielenkiintoista.
En osaa sanoa, mistä tämä johtuu ja miksi jotkut lapset eivät viihdy koulussa ja vanhemmat eivät pidä kouluista. En kuitenkaan lähtisi aina ensimmäisenä osoittamaan opettajia, esim. kiusaavat luokkatoverit vaikuttavat pienen lapsen päivään paljon enemmän kuin mukava ope, valitettavasti.
Taito-ja taideaineiden vähentäminen alakouluista ei ainakaan lisää lasten viihtyvyyttä, ja minä ainakin aion niitä integroida sitten muihin aineisiin entistä enemmän. Lapselle oppimisen tulisi olla välillä mukavaa mutta kyllä se hampaiden kiristelykin valitettavasti joskus kuuluu elämään, joskus joutuu tekemään juttuja joita ei haluaisi.
Moni on sanonut tässä ketjussa, että pahoinvointiin on syynä se että opettajilla on liikaa muita tehtäviä opetustyön lisäksi. Tuo on varmasti yksi tärkeä asia.
Tuntuu vain, että koko asenne koulua vastaan on muuttunut niin paljon verrattuna aikasempaan, koulua ei arvosteta ja näkee noita naurettevia "opettaja on palveluammatissa"- lausahduksia. Niitä kun viljelee sille omalle kullanmurulle tarpeeksi niin ei ihme että on asennevikaa.
Mutta mutta, en syytä tässä myöskään pelkästään vanhempia, kuten en opettajiakaan.
Jos opettaja yrittää parhaansa suunnitellessaan ja pitäessään lapsille vaihtelevia, mielenkiintoisia ja lapsen tasolle sopivia tunteja, on aidosti läsnä luokassa ja puuttuu kiusaamisiin yms, ja jos vanhemmat kotona auttavat lasta läksyissä, puhaltavat yhteen hiileen koulun kanssa ja tekevät opettajien kanssa yhteistyötä, ei voi muuta muuta kuin toivoa parasta että lapsikin voisi hyvin.
masentunutta opettajaa. Hän on ihan oikealla asialla pohtiessaan tätä suomalaisten lasten ja nuorten kouluviihtymättömyyttä. Olisiko yksi syy semmoinen, että meillä ei oikein mielletä koulua keinoksi päästä eteenpäin ja tavaksi varmistaa mahdollisimman hyvät lähtökohdat elämälle. Meillä naristaan että on pakko olla koulussa, valitetaan ja haukutaan lähes kaikkea. Opettajat saavat kuulla usein hävyttömyyksiä ja porukassa on ikäänkuin muotia rehvastella tekemättömillä läksyillään. Eli kuuluu asiaan olla kielteinen, mikä jossain määrin on meillä geeneissä. Ja ihmisen aivot ovat sellaiset, että kun jotain asiaa toistaa tarpeeksi kauan niin sitten ne vaan alkavat uskoa mitä niille syötetään. Ja kun aivot on kerran kielteisiksi ohjelmoitu, siitä mallista on vaikea oppia pois. Jatkuva kielteisyys taas ruokkii alakuloa ja aloitekyvyttömyyttä. Muissa kulttuureissa asenne on ihan toinen; omaa koulua ja koulumenestystä on tapana kehua ja pitää erinomaisena vaikka se ei niin erinomaista olisikaan. Mutta tutkimusten mukaan hymy ja ilo saa aikaan aivoissa kemiallisen prosessin, joka edistää hyvinvointia. Me täällä pohjolan perukoilla murjotamme, koska kuuluu asiaan murjottaa ja ainainen murjotus masentaa ja koska olemme masentuneita, me murjotamme. Kun lapsemme kasvavat tämmöiseen kulttuuriin, ei henkinen hyvinvointi voi olla paras mahdollinen. Mielestäni tämä ongelma ei ole vain koulun ongelma, vaan koko elämäntapamme ongelma. Meillä ilo ja tyytyväisyys mielletään tyhmyydeksi ja totisuus ja kriittisyys älykkyyden merkiksi. Mies tulee kuulemma räkänokastakin vaan ei tyhjän naurajasta.
Tässä kannanotossa alkaa olla totuuden siemeniä! Ei koulu ole ongelma, koulussa vaan ongelma putkahtaa esille. Villakoiran ydin on meidän kielteinen ajatusmaailmamme ja nöyryyttämisen, moittimisen ja nolaamisen kulttuuriperintömme höystettynä vihamielisyydellä ja kaunaisuudella. Tästä Liisa Keltikangas - Järvinen ansiokkaasti kirjoittaa teoksessaan "Tunne itsesi suomalainen". Lapsi ei kestä kielteisyyttä ja kyynisyyttä. Hän tarvitsee iloa ja ehdotonta rakkautta elämäänsä, jotta voi henkisesti hyvin. Henkisesti hyvinvoiva lapsi viihtyy mös koulussaan, se ei ole ulkoisista puitteista kiinni. Joku täällä totesi, että Venäjällä saatiin tutkimuksessa parhaat kouluviihtymistulokset, eivätkä ulkoiset olosuhteet taatusti siellä edistä viihtyvyyttä! Sen sijaan samaisessa tutkimuksessa suomalaiset koululaiset olivat aivan häntäpäässä näissä hienoissa ja huippumoderneissa kouluissaan. Ja nyt kun jotkut intoilevat pidennetyn koulupäivän puolesta, pitäisi tämä kouluviihtymättömyys ottaa todesta. Miten huonosti lapset sitten voivatkaan, jos he joutuvat olemaan inhoamassaan koulussa jopa 8 - 10 tuntia päivässä! Ei hyvä!!!!
...