onpa ollut ahdistava päivä. ahdistus johtuu ihan vaan itsestäni. ympärillä hehkutetaan miten äiti on maailman paras, kiltti, hellä, kaikkea ihanaa. kaipa minäkin ihan hyvä äiti olen mutta jotenkin omaatuntoa soimaa kaikki hyvät äitiyteen liittyvät adjektiivit koska oma fiilis ja arki ei aina todellakaan oo yhtä ruusuinen. mielestäni olen lapselleni hyvä äiti mutta olen melko äkkipikainen, saatan hermostua tulistua ja paiskoisin tavaroitakin jos lapsi ei olisi aina näkemässä. en siis mitenkään voi allekirjoittaa kaikkia niitä hyviä asioita mitä hyvä äiti on ja se harmittaa. mieheni kehuu miten ihana äiti hänen lapsellaan on mutta silti tunnen pistoksen, kun muistan miten taas oli hermot mennä, kun nukutin lasta tai kun ruokailu ei sujunut tai kun sadannentuhannen kerran kielsin lasta tekemästä jotain ja lopulta komensin ihan kuuluvalla äänellä. sellaiset tapaukset harmittavat. en löisi lasta vaikka joskus tekisi mieli nuijanukutusta kokeilla kun tunnin nukutukset ei auta. tänään itkin turhautumista juuri nukuttamisen suhteen, tuntui että olen varmaan maailman huonoin äiti kun en saa lastani nukkumaan. selkä hiestä märkänä lykkäsin vaunuja pitkin katuja eikä paljon hymyilyttänyt kun lapsi vaan riehui vaunussa, huusi ja potki. rakastan lastani yli kaiken ja haluan suojella häntä ja hänelle kaikkea hyvää. silti hän osaa välillä olla maailman ärsyttävin lapsi. ehkä vähän sairasta ajatella näin mutta minusta lapsi on suloisimmillaan kun se nukkuu. se on valtava palkinto. kyllä tietenkin hyvät hetket vie voiton mutta kun on päiviä milloin mikään ei onnistu, silloin on äidilläkin aika kurja olla.
oletan että äitiyteen kasvaa. mutta tämä ensimmäinen äitienpäivä oli minulle ainkin melko ahdistava. ehkä siksi että lapsi on niin pieni ettei se osaa äitiä "juhlia" ja mieskin oli työmatkalla eli ei tullut enemmälti juhlittua. ehkä siksi jäin asioita miettimään. telkkarissa näytti olevan menossa jotain aiheeseen liittyvää, täytyy katsoa se sitten huomenna nauhalla, josko siellä olisi kohtalotovereita. jos joku haluaa kommentoida, feel free. olisi kiva kuulla toisten (ensikertalaistenkin) ajatuksia äitienpäivästä, millaisin fiiliksin päivää vietitte. tuleeko vielä aika jolloin äitienpäivä on todellakin juhlapäivä eikä vaan päivä muiden joukossa (minulle se ainakin oli tasan tarkkaan sitä, ei mitään spesiaalia)? miten siitä osaa nauttia kun omaatuntoa pistelee ne kaikki tuhannet kerrat kun äiti menettää tai meinaa menettää malttinsa tai vastaavaa? ainakin näin ensikertalaista äitienpäivän "sankaria" äitiyteen liitetyt asiat ahdistavat koska ei se äitiys aina ole niin ihanaa.
ei pidä käsittää väärin: minusta on ihana olla äiti. mutta äitikin on vain ihminen. sekava sepustus, toivottavasti ei ihan järjetön.
oletan että äitiyteen kasvaa. mutta tämä ensimmäinen äitienpäivä oli minulle ainkin melko ahdistava. ehkä siksi että lapsi on niin pieni ettei se osaa äitiä "juhlia" ja mieskin oli työmatkalla eli ei tullut enemmälti juhlittua. ehkä siksi jäin asioita miettimään. telkkarissa näytti olevan menossa jotain aiheeseen liittyvää, täytyy katsoa se sitten huomenna nauhalla, josko siellä olisi kohtalotovereita. jos joku haluaa kommentoida, feel free. olisi kiva kuulla toisten (ensikertalaistenkin) ajatuksia äitienpäivästä, millaisin fiiliksin päivää vietitte. tuleeko vielä aika jolloin äitienpäivä on todellakin juhlapäivä eikä vaan päivä muiden joukossa (minulle se ainakin oli tasan tarkkaan sitä, ei mitään spesiaalia)? miten siitä osaa nauttia kun omaatuntoa pistelee ne kaikki tuhannet kerrat kun äiti menettää tai meinaa menettää malttinsa tai vastaavaa? ainakin näin ensikertalaista äitienpäivän "sankaria" äitiyteen liitetyt asiat ahdistavat koska ei se äitiys aina ole niin ihanaa.
ei pidä käsittää väärin: minusta on ihana olla äiti. mutta äitikin on vain ihminen. sekava sepustus, toivottavasti ei ihan järjetön.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Äitienpäiväni ensimmäinen, viettänyt olen sen masentuneella mielellä. Ainut onnittelija oli oma äitini, elikkä lapseni mummo. Ex-mieheni, lapseni isä, ei reagoinut mitenkään. Nykyinen miesystäväni ei mitenkään. Aamulla kun luin lehdestä miten äitiys on ihanaa jne tuli itku. Minullakin hermot kireällä tosi usein, olen yh ja välillä erittäin väsynyt kaikkeen, huolehtimaan kaikesta yksin. Mitä enemmän vauvani liikkuu, sitä enemmän häntä joutuu vahtimaan. Toki annan lasta hoitoon niin paljon kuin mahdollista, jotta pääsen itse mm salille, mutta joskus päivät on silti liian pitkiä. Ymmärrän sua täydellisesti. On ihan normaalia hermostua lapsesta. Aina ei vaan jaksa. Omat tunteet kannattaa vain hyväksyä. Ollaan ihmisiä.
Hyvää kesää sinulle !
Täälläkin oli tänään ensimmäinen äitienpäivä. Tyttö nyt 9kk. Samanlaisia tunteita käsittelen mielessäni kuin sinä. En voi olla hyvä äiti näiden "pahojen ajatusten" myötä. En satuttaisi lastani, mutta välillä olen niin väsynyt, etten tunne iloa hänestä....enkä miehestäni.
Odotin tältä päivältä aamiaista vuoteeseen, suklaata, hellyyttä, hymyjä... Itsekkäästi halusin päivän olevan minulle eräänlainen "voimien keruu -päivä". Ei tullut aamiaista vuoteeseen, ei tullut mukavaa yhdessäoloa. Tuli itkua ja huutoa, riitaa ja ahdistusta. Tosin tyttäremme oppi taputtamaan ja konttaamaan tänään, joten se oli päivän paras lahja ja ilon aihe =) Rakastan häntä niin kamalasti, vaikka välillä tunnen olevani huono äiti. En ehkä kuitenkaan ole, väsy vaan välillä kova.
Ei se ole vaan tämä päivä, hellyyttä kaipaisin useammin ja huolenpitoa....rakkautta.
Äitikin on vain ihminen...jokainen taatusti hermostuu ja huutaakin kun on väsynyt..ja muutenkin. Oon ite huomannu tod. vilkkaan pojan kanssa ettei se huudosta mee rikki ja kyllä maailmaan ääntä mahtuu ja eipähän heti pelästy jos jossain joskus kuulen vähän suuremman voluumin kanssakäymistä:)Oon toki monesti miettiny keinoja millä saisin hillittyä raivostumistani,laskenut sataan jne..mutta niin kauan kun en lasta vahingoita olen tyytyväinen!Pelkään todella että tuun äitini kaltaiseksi ja sitä en halua!!!:( Mutta jokainen päivä voi olla äitienpäivä,ite OTAN omaa aikaa säänöllisesti..jos vaan kotona oisin muksujen kaa,varmasti romahtaisin..Niin rakkaita ja niin rasittavia..ei onneks aina:) jaksamista ja kestämistä kaikille mutseille..ei se äitiys aina ruusu sadetta oo..jos joku väittää muuta,valehtelee!:)
Minäkin vietin eilen ensimmäistä äitienpäivääni. Avokki kehui minua kovasti (juuri kuinka ihana, mahtava, upea, huolehtivainen jne. olen).
Sanoin sitten siinä, että tässähän tuntee itsensä ihan kuningattareksi.
Myöhemmin mietin, että mielestäni olen kyllä ansainnut nuo kaikki kauniit sanat, vaikka välillä hermot on kireällä ja tekisi mieli lähteä viikoksi pois kotoa ja olla ihan rauhassa.
Olen kuitenkin kaikki päivät pojan kanssa kotona, teen ruuat, huolehdin jonnekin lähtiessämme että kaikilla on mukana tarpeellinen, siivoan, pesen pyykit jne jne.....
Vaikka siis olenkin vain ihminen muiden joukossa, ajattelen silti että olen myös HYVIN TÄRKEÄ osa lapseni (ja avokkini) elämää.
Siksi myös ansaitsen ne kaikki kehut.
Ja tuntuu että joku on todella juomannut "uhrautumiseni" kun siitä puhutaan ääneen. Kaikkine virheineni ja hermoiluineni olen hyvä äiti ja siksi juhlapäivän ansainnut (aivan kuten isätkin!).
Niin tuon yhden sanan piti siis olla huomannut...
Ihanaa lukea välillä myös siitä kuinka mies on huomioinut avokkiaan ja lapsensa äitiä. Saat olla todella tyytyväinen kun miehesi on tehnyt selväksi miten ihanana ja mahtavana jne. hän pitää sinua. Tuo kaikki viestii hänen kunnioituksestaan sinua kohtaan.
Itse niin kovasti kaipaisin kannustusta mieheltäni äitiyden suhteen ja muutenkin. Äitienpäiväkin meni mieheltäni ilman äitienpäivä toivotuksia ja kyllä asian otin sitten illalla puheeksi!! Missä siis kunnioitus meillä... Ööh..? Tiedän olevani hyvä äiti, mutta eilen heräsi taas kysymys, että olenko sellainen mieheni mielestä. Millaisena äitinä ja naisena hän minua oikein pitäää kun ei kehuja/kannustuksia kuule kuin joskus ehkä:"Onpa kiva kun sä oot taas jaksanu siivota täällä". Olen myös äiti elämäni ensimmäistä kertaa (ihana poika 10kk) ja ei se aina helppoa ole, viitaten näihin muihinkin keskusteluihin.
Me naiset tarvittais kaikki juuri samanlaista kannustusta ja tukea kuin mitä sinä mieheltäsi saat =) Hienoa! Muista kiittää häntä siitä! mm. Sillä pääsee pitkälle kun ei pidä toista ihan itsestäänselvyytenä, luulisin. Kaikkea hyvää teille myös jatkossa!=)
Minulla oli myös eilen ensimmäinen äitienpäivä, esikoinen vasta muutaman kuukauden. Minulla ja avomiehelläni ei ole ollut tapana ostaa toisillemme lahjoja, joten en odottanut sellaista äitienpäivänäkään. Mutta se oli jo liikaa, että mies nukkui la-su välisen yön sohvalla (nukahti illalla siihen), lähti aamulla omiin harrastuksiinsa ennen kuin edes heräsin, ei onnitellut, halannut, suukotellut tms. koko päivänä, ei auttanut vauvan hoidossa, ei ruuanlaitossa... ja kaiken tämän lisäksi meni jo 7 illalla yläkertaan katsomaan tv:tä/nukkumaan. Minä en vain saanut otettua asiaa puheeksi. Jos ei punaisista silmistä ja vaitonaisuudesta asiaa tajunnut, niin olkoon. Eihän kerjätty kohteliaisuus/huomioiminen ole sama asia kuin spontaani ja sydämestä tuleva! Mietin juuri tuota kunnioitusta pitkälle yöhön... Tiedän, että olen hyvä äiti ja avopuoliso, mutta olisi kiva edes kerran vuodessa kuulla, että mieskin on sen huomannut.
...Ja kaikesta huolimatta häntä rakastan.
Meidän isukilta toivoin sen huomion mutta en saanut. Ukko lähti jo edellisiltana ovet paukkuen täydessä kännissä pois ja sille tielle jäi. Ryyppyremmeissä kulki koko äitienpäivän ja hakeutui naisseuraankin. Kävin hänen sukulaisillaan ja tiesimme kaikki mitä hän touhusi kun hänen puhelimensa jäi päälle ja kuulimme mitä tapahtui siellä päässä, melkein tunnin ajan. Illalla soitti ja kielsi tapahtuneen yhtään mitään, vaikka kaikki tiesivät ja kuulivat..
Aamulla lähetteli viestejä ja yritti soittaa. En halua nähdä häntä, olen lamaantunut ja sureva. En tiedä miten jatkaa tästä eteenpäin, kun elän ihmisen kanssa, jonka halusin, mutta ainoastaan selvin päin. Se toinen persoona hänessä on elvistelevä, itsetuhoinen ja kuvottava. Mahdankohan pystyä jättämään hänet?
Kaiholla muistelen omaa lapsuuttani kun äitienpäiväaamuina isi toi kahvit ja kakkua sänkyyn äidille, laulettiin yhdessä onnea-laulua ja innostunut koiramme hyppi sänkyyn ja syliin haluten oman palansa kakusta. Tai koko kakun..Olen sentään kokenut sellaistakin idylliä.