Mietin, että kirjoittaisinko tänne vaiko ehkä ujous- vai yksinäisyys- vai koulu- vai nuoret- vai aikuistumispalstalle. Päädyin sitten tänne kumminkin. Ei mulla suoranaisesti kovin huonosti mene, mutta tuntuu että viimeisen kuukauden aikana en vaan ole jaksanut olla puolta päivää pidempään positiivinen. Olen sellaisessa oravanpyörässä lähinnä ajatuksissani etten oikeen tiedä mitä tehdä.
Kun mokaan jotain tai epäonnistun tai sanon jotain tyhmää, syytän siitä itseäni liikaakin. Huonoitsetuntofiiliksiä, enkä enää uskalla tai edes halua yrittää, tai jos yritän niin luotan itseeni niin vähän että epäonnistun ja voin taas syytellä itseäni. Jotenkin tuntuu ettei lähiaikoina mikään ole onnistunut enkä ole saanut aikaan mitään.
Mun elämä kun muuten on aika hyvin järjestyksessä: koulu menee hyvin ja on harrastuksia ym. ja kavereitakin jonkin verran. Tuntuu että miksen voi vaan selvittää ajatuksiani ja nauttia elämästä. Niiden kavereiden kanssa on vain ollut jo pidempään se ongelma etteivät meidän kiinnostuksen kohteet ole ihan samoja eikä vapaa-ajan tekemisetkään, joten olen aika paljon koulun ja harrastusten ulkopuolella yksin. Turhauttavaa kun en tiedä mistä löytäisin enemmän itseni tyyppisiä ihmisiä ympärilleni, ja tuntuu että jos löydänkin niin en luota itseeni tarpeeksi että menisin juttelemaan. Vähän ujokin olen, vaikkei sitä aina huomaakaan. Enkä ole ikinä seurustellut, mikä myöskin tuntuu jotenkin ahdistavalta. Vaikkei muuten, voinhan aina uskoa löytäväni sen jonkun sitten kun löydän, niin siksi että kyllähän tämänikäisenä olisi jo pitänyt..
Kavereiden kanssa en tunne olevani samalla aaltopituudella eikä mikään vaan tunnu onnistunuvan enkä jaksaisi yrittääkään.
Lopputuloksena aika sekava teksti.. Sanokaa jotain jos on jotain sanottavaa =)
Kun mokaan jotain tai epäonnistun tai sanon jotain tyhmää, syytän siitä itseäni liikaakin. Huonoitsetuntofiiliksiä, enkä enää uskalla tai edes halua yrittää, tai jos yritän niin luotan itseeni niin vähän että epäonnistun ja voin taas syytellä itseäni. Jotenkin tuntuu ettei lähiaikoina mikään ole onnistunut enkä ole saanut aikaan mitään.
Mun elämä kun muuten on aika hyvin järjestyksessä: koulu menee hyvin ja on harrastuksia ym. ja kavereitakin jonkin verran. Tuntuu että miksen voi vaan selvittää ajatuksiani ja nauttia elämästä. Niiden kavereiden kanssa on vain ollut jo pidempään se ongelma etteivät meidän kiinnostuksen kohteet ole ihan samoja eikä vapaa-ajan tekemisetkään, joten olen aika paljon koulun ja harrastusten ulkopuolella yksin. Turhauttavaa kun en tiedä mistä löytäisin enemmän itseni tyyppisiä ihmisiä ympärilleni, ja tuntuu että jos löydänkin niin en luota itseeni tarpeeksi että menisin juttelemaan. Vähän ujokin olen, vaikkei sitä aina huomaakaan. Enkä ole ikinä seurustellut, mikä myöskin tuntuu jotenkin ahdistavalta. Vaikkei muuten, voinhan aina uskoa löytäväni sen jonkun sitten kun löydän, niin siksi että kyllähän tämänikäisenä olisi jo pitänyt..
Kavereiden kanssa en tunne olevani samalla aaltopituudella eikä mikään vaan tunnu onnistunuvan enkä jaksaisi yrittääkään.
Lopputuloksena aika sekava teksti.. Sanokaa jotain jos on jotain sanottavaa =)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Joo minulla aika samalla tavalla.
Tosin minulla on nykyään hirveä hinku näyttää kaikille että minulla menisi muka tosi hyvin.
Mutta hymyileminen tuntuu usein aika vaivalloiselta, ja joskus tuntuu tyhmältä esittää oikeasti iloitsevansa jstkn.
No joo oon aika angst. Ei tuossa sinun tekstissäsi ollut mitään sen kummoisempaa kuin että jokainen pysähtyy joskus miettimään, ja jokaisella on omat konstinsa muuttaa jotakin elämässään ja pistää elämä näyttämään paremmalta.
Esimerkiksi sinulla on kavereita, joiden kanssa et omista samanlaisia harrastuksia/kiinnostuksen kohteita, jotenka sun täytyy hankkia uusia kavereita. Se on askel nr.1, ja sellaisia varmasti löytyy koulustasi, sitä et voi kieltää ellei koulusi ole niin pieni etteikä sieltä löydy kovinkaan paljon ihmisiä.
Ihmisiä on joka puolella, kuka estää menemästä juttelee tuntemattomalle?
Niin, en voi oikeastaan väittää että kouluni olisi pieni, mutta tuolla jo jonkin aikaa olleena voin sanoa, että kaveriporukat varsinkin oman ikäisteni kesken on muodostuneet jo sen verran tiiviiksi että niihin on hiukan vaikea itseään tunkea väliin, nuorempien kanssa taas ei oikeen ole yhteisiä tunteja tms.. Siihen "Hei kuka sä olet? Mä olen vaikkapa nyt Liisa.." taas olen vähän liika ujo..
Toi kuullosti vähän multa. Itelläkin on kaikki asiat suht järjestyksessä, ja sen takii kai sitä sit pitää kaivaa niit ongelmii ihan tyhjästä.
Mul on kans ajatukset ihan solmussa. Toisinaan oon hetken onnellinen ja tuntuu et pystyn mihin vaan. Sit taas jostain syystä katoo itseluottamus täysin. Oon kans suht ujo ja pelkään sosiaalisissa tilanteissa mokaamista...ja yleensä se toteutuu mitä pelkää.. "You create what you fear" vai miten sitä sanotaan...
Oon tajunnu et kaikki on kiinni asenteestä ja mun pitäs vaan hyväksyä itteni sellasena kun oon eikä yrittää tavotella täydellisyyttä....En vaan tiiä miten saisin itteni sisäistämään tän asian..
Niin joo ja sit viel tost seurustelusta. Kerran oon ainoostaan seurustellu vähän aikaa, ja siitäkin on aikaa. Ja neitsyt oon edelleen. Vähän ahdistaa olla tällänen yksinäinen ja kokematon, etenkin kun kaikki kaverit seurustelee vaik miten monetta vuotta...mut ehkä se kulta sit joskus löytyy....
No siinä jotain ajatuksia mitä mulle tuli mieleen. Tää oli varmaan vähintään yhtä sekavaa kun sun tekstis:)
"Oon tajunnu et kaikki on kiinni asenteestä ja mun pitäs vaan hyväksyä itteni sellasena kun oon eikä yrittää tavotella täydellisyyttä....En vaan tiiä miten saisin itteni sisäistämään tän asian.. "
Samoin. Joskus se itsensä hyväksyminen vaan tuntuu olevan liiankin vaikeeta. On asioita joissa tuntuu että olen aivan onnettoman huono, enkä haluaisi hyväksyä sitä, koska en tiedä onko kyse oikeasti huonommuudesta vaiko siitä tosiasiasta etten yritä/uskalla yrittää tarpeeksi.. mutta toisaalta mistä löytäisin sen kadoksissa olevan 20% mun teen-parhaastani..
Ja se sun teksti oli kyllä oikeastaan aika selkeä ;)