Eikö kiusaajat aikuistu koskaan?

Pientä pohjustusta;
Mua kiusattiin yläasteella koulussa. Kiusaaminen oli pienimuotoista mutta silti se jätti arvet. Olin n.10kg ylipainoinen, ulkoista olemustani siis haukuttiin. En päässyt piireihin, kavereita oli vain pari. Mulla oli tosi tiukat kotiintuloajat ja paljon jouduin kotitöitä tekemään joten vapaa-aika oli muutenkin vähissä. Kukapa haluaisi kaveerata ihmisen kanssa kuka ei koskaan päässyt bileisiin ja joutui viikonloppunakin menemään kotiin paljon ennen muita. En koskaan puhunut kotona tai koulussa tuosta kiusaamisesta.
Ysiluokalla laihduin huomattavasti, olin jo normaalipainon alarajoilla. Sen jälkeen löytyi poikakaveri ja kiusaajatkin jättivät rauhaan, vain harvoin huudeltiin väännöksiä nimestäni, kai siitä oli tullut vain osittain tapa.
Peruskoulun jälkeen pääsin ihan uusiin ympyröihin ja musta tykättiin siinä määrin että pääsin "piireihin", olin luokan suosituimpia tyttöjä. Ainut mistä nautin tuossa asiassa, oli se että vihdoin mulla oli kavereita, varsinkin kun suurin osa niistä oli miespuoleisia. Tavallaan pääsin näyttämään näille kiusaajille että kyllä mullakin kavereita on. Myöhemmin kävin yksin läpi tuota kiusaamista ja tajusin että se nyt vaan kuuluu tuohon ikään ja kohdallani se oli ohi.
Myöhemmin kuitenkin ne kadotut kilot tuli takaisin ja tuossa ovat ympärilläni pysyneet. Kuitenkin olen saanut ainoastaan positiivista kommenttia ulkonäöstäni vaikka nuo "mahtava peräsin ja pulleat purjeet" löytyykin. Olen jo pidempään ollut ihan sinut itseni kanssa ja peiliin katsoessani jopa näen itseni ihan ok näköisenä.

Jokin aika sitten, reilu kymmenen vuotta tapahtumien jälkeen, törmäsin yhteen kiusaajista. Itse tuli juttusille ja oli kuin oltaisi oltu parempiakin kavereita silloin aikoinaan. Juttelin hänen kanssaan kuin ventovieraan ihmisen, sen verran hyvin muistin niitä kertoja kun itkin salaa omassa sängyssä illalla näiden ihmisten sanojen vuoksi. Juttelutuokion jälkeen oli ihan hyvä fiilis, tuo vahvisti ajatustani siitä että se kiusaaminen kuului siihen ikään.
Vaan kuinkas ollakkaan, tässä taannoin törmäsin ko kiusaajaan, seurassaan toinen näitä samoja pirulaisia. Olikin aivan toinen ääni kellossa. Tulivat mun luokse baarissa. Juttelivat ensin hyvin asiallisesti, kyselivät kuulumisia jne. Sitten tämä toinen alkoi suoltaa suustaan taas niitä ilkeyksiä mitä silloin aikoinaan koulussakin. Selvisin tilanteesta mielestäni hyvin, sanoin heille tuon vittuilun menevän aivan hukkaan, mä en ole heidän mielipiteistään kiinnostunut. Tuli siinä pottuiltua hiukan takaisinkin mikä sai miehet hiljaiseksi. Siinä vaiheessa totesin jättäväni heidät ihan omaan arvoonsa, poistuvani ystävieni seuraan ja toivovan etteivät he tule mun juttusille kunnes ovat kasvaneet aikuisiksi.

Kuitenkin tuosta kaikesta palasi taas ne tunteet kummittelemaan mitä silloin kiusaamisen aikaan oli. Vaikka mulla on ollut muutama mies vuosien varrella ja on tällä hetkelläkin mies joka arvostaa mua juuri sellaisena kun olen. Silti olen ollut allapäin jo toista viikkoa tuon tapauksen johdosta. Mua suututtaa että ne paskiaiset saa mun olon kurjaksi vieläkin vaikka itse kohtaamisesta selvisin "voittajana" ja miehet jäi sanattomina pöytään istumaan.

Pakko oli saada pukea tuo kaikki sanoiksi, helpottaa kun ajatuksen kanssa voi kirjoittaa sen mitä sisällään tuntee.
Toivottavasti edes joku jaksoi lukea tänne saakka ja jos vastaavia kokemuksia löytyy niin kuulisin mielelläni :)