Pahuus

Pahuus ei jäänyt ovesi taakse.
Se on ollut sisällä jo tovin - käteltyään päästää kätes irti?

Mutt sinä viaton, tunnistatko sinä sen?
Jos olet vielä täällä, ala juosta,
ennen kuin se hyvää päivää sulle toivottaa.

Ja tää kai pitää sulle vielä toistaa:
en pahuus ole esimerkiks minä,
joka tulen avoimesti, oikein suureen ääneen
itsestäni ilmoittaen, tai vain hiljaa kuiskaan,
että olen roolikseni ottanut
tän provosoijan, pahan pilkkaajan.
Tulin poistamaan vain hiukan pahuudelta naamioita.
Loppusuoralla taas tällä kertaa oon.

Ei pahuus avoimesti hyökkää –
vaan taiten, pikkuhiljaa puolellensa viettelee.
Valheitaan lempein sanoin totuuksina kuiskii.
Mutta yhdet sanat, tai siis kaksi sanaa
takuuvarmasti se sanoo: Olen Mestari!

Jos sä viaton et vielä tiedä,
missä pahuus oikein piilee siinä lähistölläs,
jos sä elämässäs uskallat, niin riennä sitä vastaan –
ihan mihin päin vain, se kyllä sinut kuulee -
sillä tää on takuuvarma vinkki –
mee sitä vastaan, mee sitä vähän neuvomaan!

Se siitä kiihtyy, tanssahdellen esiin hyökkää varmasti
tuo hovinarri paremmuuttaan todistamaan.
Sä siitä tunnistat sä aina itse Saatanan.

Muuten lipevänä lukuisissa varjoissaan,
joskus omanakin varjonaan se tanssahtelee kiehnäten.
Se tietää tarkoin, ketä hieman liehitellä vielä kannattaa
ja ketä itse vähän nuoleskella,
kenet tuudittaa vain vielä rauhoittavaan uneen,
harhanäkyyn tarkoin vaalittuun.
Vain, sinä viaton, sä tartut siihen täkyyn.

Mutt kun pahuus haistaa vastustajan,
kyllin voimakkaan ja rohkean,
niin mitä tekee - yksin kun ei pärjää sittenkään?
Se tietää kyllä, muttei voi edes itselleensä tunnustaa,
ett koska ei oo itse Ihminen, siks tueksensa viattomat tarvitsee.

On sotajoukkonsa ne arat sielut, jotka edes itseänsä
edessänsä uskalla ei puolustaa. Mutta tätä? -
Ja jotka rakkautta, hyväksyntää, mitä muuta tahansa
kuin kujanjuoksuu turvaksensa haluaa.
Paikan missä olla hyväksytty, mihin kuuluu.
He valitsevat ojennetun silkkihansikkaisen käden,
joka lämpimästi hyvää päivää toivottaa – ja kiinni ovat.

Kun ei itsekään se muuhun yllä, vyön alle korkeintaan.
Sanojen suurten takana niin heikko - käytössään aina juonet,
viattomat rakkausrunosuonet, jotka näköjään on
taaskin ennen julkistettuu itsemurhaa pulputen taas suihkunneet.
Ne tällä kertaa, tässä yhteydessä.

Pahan sanat hämää viattoman, sanat pehmeet, suloiset,
jotka rakkautta tarjoo. Vain minäkö se näen taakse
naamion ja kulissin - ja tuon heikkouden?
Tuskin, mutta uskallan. Aha! Mestariko se taas siellä
tanssahdellut riveillänsä. Niin sairas, pimeä, niin ahne.

Mutt sinä viaton, jos yhä arka oot, älä sentään hölmöks ala.
Alaisenaan ei sun tarvi häärii,
ala hihojas jo käärii,
pakkaa kamas, vaikka sanois sinut tarviivansa
käsikassarakseen, se on vain tapaistaan.
Se tarvii kaikenlaisen tuen;
kaiken hyväksynnän, kaiken rakkauden,
kaikki rakastavat katseet. Mikään muu ei riitä.
Myös toisten sanat, ideat se tarvii, esiin kaivaa,
omaa asemaansa pönkittämään vääntää ne ja vaivaa;
oi, minkä kaiun uuden saakaan silloin myös
tuo sana Mestari?

Mutt että täytyy olla monta yhtä vastaan?
Niin heikko on se pahuus, Mestari?
Likaista työtä kaikkea ei itse tee,
on alamaiset nöyrät, arat hällä, joita kätellyt hän jo on.
Kuvittelee siinä nytkin, minkä täyttymyksen onkaan saanut.

Taas jälleen kerran, mutta vain sen hetken verran;
koskaan yltää ei voi tyydytykseen, koska ei voi olla Ihminen.
Väittää ettei mikään satu vanhaan kettuun, ettei mitään enää itke?
No, mut se tulee sinun luokses, sinä viaton, ja itkeskelee niin.
Viitastaan se vettä vääntää - satanut vain on.
Pahalla on paha mieli? Pahalla on paha mieli.

Ja tosiaan, hupsis vaan, kasvoillaan tuo myyntimiehen
kestohymy ottaa panssarikseen toisenlaisen viestintuojan.
Kimmotkoon vain hämäyksen vuoksi nuolet siihen.
Sytyttää ja antaa palaa kokkojen ja polttorovioiden,
kunhan itse ihmiskilven takana sais loistaa kerrassansa niin,
ett silmät kaikkien se häikäisis.
Se kun senkin tietää, sokaistunein silmin pahaa ei voi tunnistaa.

On pahuus rynnännyt taas esiin - ihan itse. Siinä se.
Kun vain katsot kehrääviä sanojansa tuolla,
naamion ja kulissien tuolla puolla. Siellä itse hyvyytenä?
On arat alamaiset tunnistaneet Mestarinsa?
Voitonriemuisena, varomattomana riisunut on muka naamionsa?
Luulee oivaksikin taktiikaksi.

Vain julmat, rumat, ahneet kasvonsa hän näytti.
Ja silti, kumma kyllä rivit riimein pehmein, houkuttavin täytti.
Oi sinä viaton, se sitä itseään on vain.

Siellä riveillä se kiehnää, kyhnyttää, ottaa omaksensa,
tukevasti, isosti se halaa, kunnes kuristaa.
Mutt sinä loput maksat, sinä viaton!
Kuvittele, miten paljon,
mitä pahuudelta tilannut sä ootkin,
älä kättele.
Tai muuten jonossa oot sinäkin,
ovelta ovelle hattu kourassasi anomassa armoansa?
Ei se ketään rakasta.

Mutt sinä viaton, kunpa voisit edes itseäsi rakastaa.