Kummallakin on pitkä ja aikoja sitten päättynyt avioliitto takanaan ja seurustelukokeiluja ennen toistemme löytämistä. Yhdessä olemme olleet yli kaksi vuotta.
Joskus puolileikillään ja siidereissään olemme maalailleet haaveita yhteisestä tulevaisuudesta saman katon alla. Näyttää, että miestä pelottaa sitoutua yhtään mitenkään uudelleen. Alkuun pelotti minuakin, mutta olen oppinut luottamaan ja olemaan luottamuksen arvoinen, suhteella on kaikenpuolin vakaa pohja.
Viime kuukausina kolme aiempaa lyhytaikaista miesystävääni ( olivat lähinnä leffa- ja ravintolaseuraa )ovat ottaneet yhteyttä, jokainen haluaisi viritellä jotain uudelleen (kevättäkö rinnassa?). Kaikki ovat tietoisia, että seurustelen, mutta olettavat varmaan että kun en ole vielä tähän mennessä tämän kummemmin varatuksi tullut, olen vapaata riistaa.
Yksi on juuri rakentanut talon ja haluaisi tarjota minulle uuden kodin...
Toinen vannoi ikuista rakkautta ja kosi yhden ainoan puhelinsoiton tehtyään.
Tottakai olen otettu siitä, että saan yhtäkkiä noin valtavaa huomiota, mutta kun en ole koskaan kumpaankaan ollut mitenkään erityisemmin ihastunut. Annoin lemput kummallekin liehittelijälle, minulla kun on jo mies jota todellakin rakastan sydämeni pohjasta.
Haluaisin viedä miesystäväni kanssa tätä suhdetta edes jotenkin eteenpäin, kuitenkin ollaan vielä aika nuoria ja lapsetkin kohta omillaan, olisi sitä omaa aikaa.
Mutta kun miehen mielestä näin on hyvin, että tavataan kun ehditään ja siinä kaikki.
Sen olen huomannut, että hän on minusta mustasukkainen, ihan romanttisella tavalla. Se tuntuu oikeastaan ihan kivalle.
Nyt tekisi mieli kokeilla jäätä, että mitä hän sanoisi jos tietäisi että olisi tässä muitakin ottajia...
No enhän minä sitä tee, mutta tämä paikoilleen jumittuminen nyppii. Haluaisin olla vielä kerran jonkun ikioma, kihlattu ja miksei vaimokin...juuri tämän miehen.
Tympeältä tuntuu ajatus, että vielä kuusikymppisinäkin seilataan vaan sillontällön toistemme luona, tavataan kun ehditään.
Joskus puolileikillään ja siidereissään olemme maalailleet haaveita yhteisestä tulevaisuudesta saman katon alla. Näyttää, että miestä pelottaa sitoutua yhtään mitenkään uudelleen. Alkuun pelotti minuakin, mutta olen oppinut luottamaan ja olemaan luottamuksen arvoinen, suhteella on kaikenpuolin vakaa pohja.
Viime kuukausina kolme aiempaa lyhytaikaista miesystävääni ( olivat lähinnä leffa- ja ravintolaseuraa )ovat ottaneet yhteyttä, jokainen haluaisi viritellä jotain uudelleen (kevättäkö rinnassa?). Kaikki ovat tietoisia, että seurustelen, mutta olettavat varmaan että kun en ole vielä tähän mennessä tämän kummemmin varatuksi tullut, olen vapaata riistaa.
Yksi on juuri rakentanut talon ja haluaisi tarjota minulle uuden kodin...
Toinen vannoi ikuista rakkautta ja kosi yhden ainoan puhelinsoiton tehtyään.
Tottakai olen otettu siitä, että saan yhtäkkiä noin valtavaa huomiota, mutta kun en ole koskaan kumpaankaan ollut mitenkään erityisemmin ihastunut. Annoin lemput kummallekin liehittelijälle, minulla kun on jo mies jota todellakin rakastan sydämeni pohjasta.
Haluaisin viedä miesystäväni kanssa tätä suhdetta edes jotenkin eteenpäin, kuitenkin ollaan vielä aika nuoria ja lapsetkin kohta omillaan, olisi sitä omaa aikaa.
Mutta kun miehen mielestä näin on hyvin, että tavataan kun ehditään ja siinä kaikki.
Sen olen huomannut, että hän on minusta mustasukkainen, ihan romanttisella tavalla. Se tuntuu oikeastaan ihan kivalle.
Nyt tekisi mieli kokeilla jäätä, että mitä hän sanoisi jos tietäisi että olisi tässä muitakin ottajia...
No enhän minä sitä tee, mutta tämä paikoilleen jumittuminen nyppii. Haluaisin olla vielä kerran jonkun ikioma, kihlattu ja miksei vaimokin...juuri tämän miehen.
Tympeältä tuntuu ajatus, että vielä kuusikymppisinäkin seilataan vaan sillontällön toistemme luona, tavataan kun ehditään.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Jotkut sanovat, että kunhan rakkautta on riittävästi, kaikki muu suhteessa hoituu itsekseen. Minä sanon, että tuo on paskapuhetta. Rakkautta pitää olla, mutta se ei yksin riitä. Minusta hyvään suhteeseen kuuluvat myös ystävyys, yhteenkuuluvuus ja erityisesti yhteinen tulevaisuus.
Kaikilla eläimillä on kaksi perustarvetta: hengissä pysyminen ja lisääntyminen. Kun ensimmäinen on hoidettu kuntoon, eli ruokaa on riittävästi ja ympäristö on elinkelpoinen, eläin vaistomaisesti lähtee lisääntymään. Näin on ihmiselläkin. Suurimmalla osalla ihmisistä on vaistomainen tarve lisääntyä, eli hankkia lapsia. Lisäksi monilla on tarve vakiintua, mikä luo turvallisuutta (varmistaa siis oman ja lapsien selviytymisen tulevaisuudessakin).
Tuolla tahdon sanoa sitä, että sinun tarpeeksi vakiintua ja muuttaa saman katon alle on luultavasti koodattu aika syvälle sinuun. Kyseessä ei ole mikään haihatus vaan perustavaa laatua oleva tarve.
On hyvin mahdollista, että miehelläsi ei tuota tarvetta ole. Sinänsä siinä ei ole mitään pahaa, mutta se vie yhden perustan pois suhteeltanne. Miten pitkä suhde voisi onnistua, jos sen osapuolilla on täysin erilaiset käsityksen tulevaisuudesta? Miten suhde voi onnistua, jos toinen haluaa omakotitaloon ja toinen kerrostaloon? Tai jos toinen haluaa maalle ja toinen kaupunkiin? Toinen haluaa lapsia ja toinen ei?
Joudutte tekemään kompromisseja, jos meinaatte ylläpitää suhdettanne. Oletko sinä siihen valmis? Onko miehesi siihen valmis? Minä sinun paikallasi lähtisin siitä liikkeelle, että mies ei muutu. Hän siis haluaa ajelehtivaa suhdetta tulevaisuudessakin. Et voi häntä väkisin muuttaa etkä voi häntä pakottaa saman katon alle. Riittääkö sellainen suhde sinulle? Voitko unohtaa haaveet kihlautumisesta ja avioliitosta ja elää pelkässä seurustelusuhteessa loppuikäsi?
On myös mahdollista, että miehen sitoutumispelko kertoo siitä, ettet sinä ole hänelle se oikea. Hän ei halua sitoutua sinuun liiaksi, koska tietää, ettei teillä ole tulevaisuutta. Tämäkään vaihtoehto ei sinun kannaltasi ole mitenkään ruusuinen.
Miksi ei mies sitten tee asiaa selväksi, jos tietää itsessään ettei halua sitoutua. Sanoisi siinätapauksessa ettei halua mitään vakavaa suhdetta. Olisi reilumpaa peliä. Nyt toinen osapuoli odottaa siinä luulossa että odotellaan nyt ja odottelee ties kuin ja kauan ilman mitään sen kummempaa selvyyttä. Kauanko tollaista sitten jaksaa? Kait se on yksilöllistä.