Sukulaisissa

Minä en kovin tiiviisti tapaile sukulaisiani, mutta silloin kun tavataan (usein isommassa porukassa juhlapyhien yhteydessä), niin nautin suunnattomasti! Minusta iso sukulaispiirini on suuri rikkaus elämässäni ja odotan tapaamisia kovasti.

Liian tiivis kanssakäyminen olisi ehkä rasittavaa - riippuu siitä, kuinka läheisiä nämä sukulaiset ovat sekä tietenkin myös siitä, miten heidän kanssa yleensäkin tulee toimeen.

Minulla on lapsuudesta asti ollut osa sukulaisista hyvin läheisiä, he ovat olleet melkeinpä luonteva jatke omalle perheelleni. Se on ollut rikkautta. On myös etäisempiä sukulaisia, joiden kanssa tapaamiset ovat satunnaisempia ja hiukan muodollisempia. Häät ja hautajaiset... Mutta kaikki ovat silti sydämellisiä tapaamisia, joista aina jää hyvä mieli jälkeenpäin.

Miksi ihmeessä????

Ystävänsä voi valita, mutta sukulaisiaan ei.

niistä vähemmän tärkeistä alkaa olla entistä helpompi luopua.;)

Rakkaille ystäville yritän aina järjestää aikaa, etten saisi heitä tuntemaan itseään vähemmän tärkeiksi.

Olen sitä mieltä, että jatkuva lepääminen väsyttää kaikkein eniten. Kun ottaa itseään niskasta kiinni ja lähtee liikkumaan, palaa luultavasti paljon energisempänä kuin jos olisi käyttänyt saman ajan lepäämiseen. Toivon, etten koskaan masentuisi niin, että sallisin itseni jämähtää neljän seinän sisälle ja toivon vielä vanhanakin innostuvani joistain uusista asioista.

että nykyään koetaan rasitteeksi sukulaisten ja tuttavien luona vierailut.
Häissä ja hautajaisissa vain tavataan pääasiassa.
Siellä sitten vannotaan että pitää ruveta kyläilemään niinkuin ennenkin ja siihen se sitten jää.
Itse pidän kylässä käymisestä ja siitä että luonani käydään, en koe sitä rasitteeksi.
Mielestäni se piristää eikä ole rasite.

Ei heitä mikään pakko ole tavata jos ei kiinnosta

mahani saanut täyteen. Ennen se oli nautinto ja nykyään se on kidutusta.

Ihmiset ovat muuttuneet. Ennen juteltiin kaiken maailman asioista ja oli hauskaa. Nykyään sukulaiset vaan kehuu olemisillaan ja omistamisillaan.

En ymmärrä mitä kehumista on jonkin tavaran ostolla.
Kun tarvitsee jotakin niin hankkii sen, mutta pakkoko siitä on puhua koko kyläreissun ajan. On varmaan media luonut ihmisille sellaisen kilpailutilanteen.

Mukava leppoisa jutustelu ei käy. Pitää vaan olla ostamassa tai aikoa ostaa jotakin.

Kilpavarustelun meininkiä on havaittavissa jo kotitalouksien elämässä. Ihmettelen?

Eikö sitä maailmassa ole muuta kuin tavaran omistus? sitä vaan hamstrataan kaiken maailman törkyä itselleen.

vastaan kaikille kommentoineille! Ei ole sukuloimispakkoa, haluan olla sukulaisten kanssa tekemisissä, jne. Kyse on vain ja ainoastaan yksinkertaisesti siitä, kun ei millään kerkeä ja toisaalta ei jaksa. Kyse ei ole mistään muusta. :)