Heippa taasen! Tämä on ensimmäinen kehitelmäni, jonka olen saanut vietyä näinkin pitkälle. Jatkoa ei tule tänne, ainoastaan paikkaan, jonka nimi on "Omat kansiot => Omat". Haluaisin kuitenkin kuulla mielipiteitänne kirjoitustyylistäni yleensä, tarinasta sekä näiden kahden seikan yhteistoimivuudesta/toimimattomuudesta. Näin lyhyestä pätkästä on toki hankala sanoa juuta tai jaata, mutta aina voi yrittää! Kommenttia kehiin, kiitos.
Alkua siis:
Riehakas tuulenpuuska heitteli hiekkaa kiireisten ihmisten silmille tallatessani asfalttipolkuja kohti kotia, omaa huonettani ja pehmeää sohvaa. Koulurepussa äidinkielenkirjan kulma painoi ikävästi selkääni. Tiesin sen juuri äikänkirjaksi, sillä tuo vihoviimeinen oppiaine aiheutti minulle muutenkin kaikkein eniten tuskaa. Ihmismeri velloi vastaani armottomina maininkeina. Huvikseni poimin massan seasta kasvot sieltä täältä ja pohdin, kuka niiden omistaja oikeastaan oli, mihin matkalla. Tuokin rillipäinen herra näytti vähän masentuneelta. Olikohan sillä sellaisia murheita, joita se ei uskaltanut kenellekään kertoa? Tai sitten se oli menossa vain hammaslääkäriin. Hänellä puolestaan ei ollut aavistustakaan, kuka minä olin, tokkopa se häntä edes kiinnosti. Muutama askel, ja me melkein kosketimme toisiamme, silmänräpäys, ja meillä ei ollut enää mitään tekemistä keskenämme. Muovisia ilmeitä, kestohymyjä, joiden tarkoitus oli karkottaa uteliaat. Silti minä katsoin heitä kasvoihin, nauttien ilkikurisesti siitä, miten käytökseni sai heidät kiusaantumaan. Ajatuksissani seisahduin tienristeykseen odottamaan valojen vaihtumista. Heilautin vihreälle ukkelille ja harpoin puolijuoksua viimeiset askeleet kotia merkitsevän kerrostalon ovelle.
Anna katsoi jonkin saippuasarjan uusintoja TV:stä: jalat roikkuivat laiskanlinnan käsinojan yli, käsi lepäsi kotoisasti popcornkulhossa. Huusin pikaiset moit ja sukelsin oman huoneeni hiljaiseen rauhaan. Tuijotin hetken ulos pölytahraisesta ikkunasta. Itsepintaisen eteenpäin hönkäämisen yhtäkkinen loppuminen lamaannutti minut paikoilleni. Vapaus tehdä, mitä mielin härnäsi minua. Se näykki terävästi kantapäitäni ja pörräsi kovani juuressa. Ehkä tänään olisi päivä, jona minun todella pitäisi tehdä kaikki se, joka oli odottanut muka parempaa aikaa? No, jaa. Eihän toki. Pudistelin usvat aivoistani ja rojahdin kaipaamalleni sohvalle. Tutut taulut, kuvistunnilla rakkaudella tuherretut, valkoinen kirjoituspöytä ravistuneine laatikoineen ja korkeapäätyinen vuode valoivat minut laiskalla tyytyväisyydellä. Rentoutumistuokioni keskeytyi naputukseen oveltani ja Annan poninhäntäiseen päähän, joka kursailematta työntyi sisään ovenraosta.
— No? ynähdin kiinnostumatta sen kummemmin.
— Mummilta tuli kirje, meille yhteisesti, Anna heilutteli kuorta kädessään.
— Avaa vaan. Mä voin lukea vähän myöhemmin.
— Mnnm… Ajattelin, että luettais yhdessä, Anna mumisi.
— Tuu tänne sitten.
Hei nuppuset!
Ajattelin kirjoittaa kirjeen: tehän tiedätte, miten paljon arvostan paperille itse kirjoitettuja sanoja. Täällä maalla on aivan valtavan kaunista, nyt kun kesä on vihdoinkin tullut. Teillä kai loppuvat koulut ihan justiinsa. Kurjaa tämä muuttohässäkkä näin loppulukuvuodesta. Mukavaa silti, että ehditte jotenkin vielä mukaan uusien koulujenne touhuihin. Olisi kiva tietää, miten teillä kaikki sujuu. Vaikka ette kirjeellä vaivautuisi heittämään vanhaa isoäidin turjakettanne, lähettäkää kuitenkin niitä tekstiviestejänne. Enhän minä niistä paljon ymmärrä, mutta osaan joka tapauksessa avata viestit!
Minusta teidän on muuten puolestanne turha kantaa huolta. Olaan me vaarin kanssa jo niin hitaita, ettei aivan heti pitkästytä, vaikkei ovesta koko ajan lapsenlapsia ramppaisikaan. Vaan tarinani minulla on nyt itselläni vain. Taidatte unohtaa kaikki kertomani sadut (tai tosinta tottahan ne tietysti ovat), kun asutte kaukana Metsästä. Tosiasiassa olen ahdistunut puolestanne. Minä tukehtuisin kaupunkiin. No niin, asuinpaikka mikä asuinpaikka. Kukapa minä olen siitä asiasta marisemaan! Vaari juuri kuulutti, että: ”Ne perunat ois kypsii ny!”. Niin että kai minun täytyy nyt laittaa tämä kuoreen. Rakkaita terveisiä kaikille sinne.
Sydämellä: Mummi
—Tarinoita, tarinoita… Onko sinun niitä ikävä? kysyin hajamielisenä Annalta, joka lojui sohvannurkassa jaloissani.
—Tietysti. Ne ovat osa mummia.
Katsahdin pörrötukkasiskoni vakaviin silmiin. Moinen paatoksellisuus ei oikein sopinut hänen kymmenvuotiaan olemukseensa. Tiesin silti, että hän oli oikeassa: tarinan olivat osa mummia, vaikken itse olisi asiaa ihan niin ilmaissutkaan. Ja mummia meillä oli kummankin ikävä.
—Aino, haloo! Mitä siinä mulkoilet? Anna huiteli käsiään sumentuneiden silmieni edessä.
—Mitä… en mitään. Olin vain jossain, hymisin selitykseksi ja nappasin siskoni ranteesta kiinni.
Anna taisteli itsensä ähisten vapaaksi ja puikahti tiehensä kolauttaen samalla huoneeni oven kiinni. Mummin kirje jäi lepäämään polvilleni. Katselin tuttua käsialaa vielä hetken ja taitoin kirjeen takaisin kuoreen. Suru kouraisi jossain syvällä. Aivan kuin viivähtävä hetki isoäidin seurassa olisi kadonnut sinne minne kirjekin. Päättäväisesti suljin itsesäälin tunteet pois ajatuksistani. Varmimmaksi vakuudeksi pudotin mummin kirjeen kirjoituspöytäni ylimpään laatikkoon. Hölmö, liikuttunut mieleni kaipasi raitista ulkoilmaa. Nousin lähteäkseni ulos, vaikka katkera ääni päässäni muistutti minulle, että olin keskellä suurkaupunkia, kaiken raittiin ilman ulottumattomissa.
Iltapäivän ruuhka oli hieman hellittänyt. Silti halusin pois keskustasta kohisevan liikenteen seasta. Suunnistin puistoon, vaikka tiesin melun seuraavan minua sinnekin. Eipä tarvitsisi ainakaan pujotella: koiranulkoiluttajat, hölkkääjät ja eläkeläispariskunnat kun olivat paljon miellyttävämpää seuraa, kuin paikallisbussit. Tuuli keräsi matkansa varrelta harmaita pilviä pääni päälle. Ilmassa tuoksui hentoisesti sade. Edessäni kirkkaana hohtava taivas näytti epätodelliselta, kun samaan aikaan kykenin aavistamaan tulevan koiranilman. Puistoon saapuessani hymyilin hieman, kun havaitsin arveluni kävelyseurastani osuneen oikeaan: järjestyksessä vastaani tulivat yksinäinen Rukka-pukuinen hölkkääjämies, suomenpystykorvaa taluttava nuori nainen, joka näytti kaupan kassalta ja kaksi kävelysauvoja perässään raahaavaa mummoa. Minulla ei ollut päämäärää, joten istahdin puistonpenkille odottelemaan ensimmäisiä sadepisaroita.
Siinä istuessani minulle tuli niin yksinäinen olo. Aivan kuin minä itsekin olisin hylännyt itseni, kuin olisin ollut joku aivan muu. Ilma oli huomaamattani viilennyt. Paikallaan olo ei tuntunutkaan enää kovin mielekkäältä. Suutuin itselleni ja omille ajatuksilleni. Minun piti viettää rauhallinen ja ylimaallisen virkistävä tuokio omassa erinomaisessa seurassani eikä mikään saisi pilata sitä. Itsepäisesti vedin hartioitani kyyryyn ja naamioin hampaideni kalinan haukotukseksi. Selkäni takana seisoi joku. Mitä? Kyllä, aivan varmasti. Vilkaisin taakseni, varmuuden vuoksi sivuillekin. Jotenkin rupesi raivostuttamaan vielä enemmän. Suin hiuksiani korvan taakse ja huomasin, että käteni tärisi. Kylmästä, kylmästä totta kai. Mikä sinua vaivaa? Joku seisoi takanani vieläkin. Mitä? Kyllä, aivan… Lopeta! Ponnahdin jaloilleni. Sihtasin silmilläni ympärilleni: vihreä roskis, puita, vihreä roskis, puita. Hengitin syvään. Olin aina pelännyt ukonilmaa, mutta nyt ei mistään kuulunut edes jyrinää. Orpo sadepisara putosi nenälleni. ”Hölmö!” moitin itseäni ääneen. Musta, ruma koira syöksähti jostain jalkoihini. Hätkähdin. Nauroin. ”Ai, sinäkö siellä minua tuijotitkin? Oletko hyvä poika, oletko?” kumarruin silittääkseni koiraa. Koiralla oli torahampaat. Sen silmät olivat punaiset, punaista tulta ja… Himoa? Ehdin vetäistä käteni pois, ennen kuin sain veriset hampaanjäljet ranteeseeni. Jotain pahaa. Sydämen sykähdykset satuttivat. Jalkani liikkuivat jo, takanani toiset jalat lennättivät hiekkaa rapisten, toiset nopeammat jalat.
Josko joskus jotain lähtis?
2
116
Vastaukset
- Lego
Aivan kuin olisin itsekin hylännyt itseni, siinä koko kirjoituksen ydin.
Hylätkää tekotaiteellisuus kirjoittakaa elämästä.- Hessu-kissa
Tekotaiteellisuuttahan voitaisiin pitää omana lajinaan. Näin ollen sekin olisi taidemuoto yhtä oikeutetusti kuin kaikki muukin kaunokirjailu. Sinänsä harvinaista, että olen jonkun mielestä saanut kirjoitukseni ytimen tiivistettyä yhteen lauseeseen. Ja vielä sijoittanut sen luontevasti osaksi tekstiä! Sydämellinen kiitos sinulle Lego. Suurin osa kirjoitelmistani käsittelee arkea, tavallista elämää, kauniita hetkiä. Tämä fantasiarykäisy poikkeaa täysin perusrivistä. Silti olen aina halunnut kirjoittaa fantasiaromaanin. Kaikkea kannattaa yrittää. (Ainakin sitä voi itselleen vakuutella). Vielä kerran: kiitos Lego ja pusut kummalekin poskelle. Piditkö tekstistäni yhtään? Olen utelias.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Mihin Ilkka Kanerva kuoli?
Kun näin jokin aika sitten kuvan riutuneen näköisestä Kanervasta, sanoin vaimolle että haimasyövältä vaikuttaa. Vaimon isä oli kuollut kyseiseen tauti26517021Oho! Susanna Laine uudessa hiustyylissä - Julkkismeikkaajalta tiukka palaute: "Ihan sama..."
Ex-Salkkarit tähti ja juontaja Susanna Laine on monessa mukana. Ex-missi tunnetaan pitkistä, vaaleista hiuksistaan . Mitäs tykkäät uudesta hiustyylist235485- 1152586
Yllätyspaljastus: Poppari Robin Packalen kiittää urastaan iskelmätähti Juha Tapiota: "Jos mä en..."
Oi, mikä tarina. Juha Tapio ja Robin ovat kyllä symppiksiä molemmat. Kumpi heistä on suosikkisi? https://www.suomi24.fi/viihde/yllatyspaljastus-poppar152069Venäjän lippulaiva Moskva upotettu Mustallamerellä
Venäjän laivaston lippulaiva Mustalalmerellä on 180 m pituinen, Neuvostoliiton aikana rakennettu Moskva-niminen risteilijä. Ukraina ilmoitti eilen saa3361768Pikkaraiskan puhelut
Mitä tuo jätkä hakee sillä että julkaisee kuinka kauan on puhunut puhelimessa? Tekee itsestään vieläkin idiootimman tuolla vai mikä tää juttu?1111001- 59959
Hossein Najaf juotti lapset humalaan ja käytti häikäilemättä hyväkseen
Keski-Suomen käräjäoikeus on tuominnut 60-vuotiaan Hossein Najafin neljän vuoden vankeusrangaistukseen. Ensimmäisen tytön kanssa hän oli useita kerto32886Sofia Belorf ja Sonja Aiello
Viihtyvät yhdessä dinnerillä. Pienet piirit. Mitä ajatuksia herättää ?44883