Tahto tuhoutua

Mittailen yksin metsän kulmaa. Uskon epäporkkanan lähestyvän. Puut alkavat kävellä, linnut alkavat tuijottaa. Yllättävän pitkä minun elontieni lie.

Kun trukki puiden ylitse vuotaa, hana näyttää tuurtaiselta. Kuinka olenkaan henkisesti turskas! Tahdon kuolla Ljubljanan keskustaan, ruumiini sinne mädäntyköön. Varpushaukka jyystäköön madonsyömiä aivojani, kunnes jäljellä vain suuri tuurta puhkottu silmiin. Pusken kengilläni mustaa paskaa virtaavaan veteen, mutta avaruus ei hymyile. Näen taivaissa rynnäkkökiväärit, joilla taannoin tulitin vihamiestäni päähän. Sitä tekoa sain katua.

Kuinka toivoisinkaan voivani tunkeutua ihmisen aivoihin, kätkeytyä niiden syvyyksiin, tuntea hetken homouden niskassani. Tahdon nähdä kaiken, mutten koskaan palaa metsässä kolme metriä korkeana soihtuna tuurta puhkottu silmiin. Minun haukkani tietää kaiken.

On tapahtunut rikos, joka on väärässä kuin Ruostepään vasen aivolohko. Minua vituttaa nämä päivät, nämä viikot, nämä kuukaudet loputtomat, joilla mustaa paskaa kenkieni kannoilla, mutta avaruus ei hymyile kuin poliisitutkinta, joka viisikymmentä vuotta sitten edessä häämötti. Toistaiseksi olen pysytellyt hengissä Botswanan ulkomaantuen avuin, mutta terve en ole ennen kuin antipsykootti alkaa vaikuttaa tuhoten kaiken elon tieltä, mutta avaruus ei hymyile.

Toivon kuolevani Ljubljanaan. Menehtyisinpä jo.

Tämä päivä on kuin avaruus; hyttysten puremat maksat löytävät kotiinsa, mutta äänten ajamat profeetat ja minua ahdistavat houreet tahtovat kantaa minut kuoleman rajan taakse muassaan. Näenkö enää koskaan päivän valoa?