ei ehkä rakkausruno

Olen panssaroinut ihmissuhteeni yläselkään.
Siellä ei tunnu pisto, eikä hively.
Yläselkä on hiljainen, kuulumaton.
Sen toisella puolella on nopea sydän,
kiihtyvä syke, rytmihäiriöt ja rakkaus.

Aina varuillaan,
valmiina pakkaamaan.
huolehtimaan muut suojaan.
Liikaa ihmisiä, ihmisten ääniä,
ihmisten onnettomuutta.
Yritä niitä ymmärtää,
vaikka ei voi käsittää.
Täytyy päivystää,
olla valmiina lähtöön.
Varoa häiritsemästä muita,
myös väsyneitä.

Aina varuillaan,
valmiina suojaamaan,
olemaan välikätenä
sovittelijana,
suina ja korvina.
Korvat vinkuvat kotona,
shaalin alla helpottaa.

Iltaisin menee näkö,
ihmiskasvot sumenevat,
kirvelevät silmissä,
kun yrittää nähdä eteensä
ja kiskoa koiraa lenkillä.
Pyytää siltäkin anteeksi.

Toivon, että päässä ei ole kasvia,
mutta miksi laskeva aurinko
ei sokaise kuten ihminen.
Pienenä sisälläni,
suurena ulkopuolella.

Pala kurkussa polttaa,
tukahdutettu huuto.
Suurella suonikkaalla kädellä,
kurkkuotteella.
Kurkussa palaa,
en saa henkeä.
Laava nousee,
valuu poskilla.
En näe, enkä halua.

Ylikierroksilla päivystän yöllä,
en nouse sängystä kuin kerran
olen päättänyt.
Koskaan ei tiedä,
mikä tuuli yöllä puhaltaa,
koska joutuu lähtemään
pimeään ja lujaa.
Siitä ei saa palkkaa
kuten päivällä.

Joku suuttuu,
vihaa ja huutaa,
ajaa kaikki ulos.
Pelkään, että joku kuolee -
ja ainahan joku kuoleekin,
jäävät liljat ja ruusut yksinään
rakkaan haudalle suremaan.

Minua sattuu,
miksi minua ei saa sattua?

En saa henkeä,
ennen kuin uskallan huutaa.
Huuto on ihan lähellä,
saan siihen apua.
Sitten tulen vapaaksi.

Kurkkua polttaa, tuntuu
suurien käsien sulkema suu -
minua sattuu, minua ei saa sattua.
Ystäväni, älä sulje suutani!
Kerran vielä koen tämän polton
täysillä ja loppuun saakka.
Sitten tulen vapaaksi.

Enempää ei tule kuin jaksaa kantaa.

.............