Yksin

ojos azules kirjoitti:

Lähes yksin hän syntyi. Oli siinä vanhempi, tosin paljon poissa. Ei hän Vanhemmalta lohtua saanut pimeinä öinä. Yksin hän siis kasvoi ja eli. Vanhempi päätti päivänsä jossain vaiheessa. Hän ei sitä juuri huomannut. Eräänä päivänä nousi hautakumpu ränsistyneen aidan ympäröimällä, kovaa vauhtia rehevöityneelle takapihalle. ”Pitäisikö minun..” hän mietti. Hän mietti pitkän tovin sillä ei tiennyt mitä tehdä. Hän ei tiennyt itkeäkö vai nauraa. Pitikö hänen surra? Pitikö hänen surra tuota kurjaa, joka oli aina poissa? Tuota, joka kotona ollessaan ei päästänyt lähelleen, ei tullut lähelleen, ärähteli vain? Tuota, joka ei koskaan näyttänyt välittävänsä, kertonut rakastavansa vaan lähti ja jätti hänet yksin jätti lahoavaan mökkiinsä?

Hän kosketti ovenkahvaa. Hän huokaisi syvään ja meni ulos. Liian kauan oli siitä kun hän oli viimeksi ulkona käynyt. Vanhempi oli aina lähtiessään lukinnut oven ulkoa perässään. Nyt ovi oli auki. Hän käveli hitaasti ja hengitti raikasta ilmaa keuhkonsa täyteen. Hän kompasteli kiviin ja risuihin ja kaatuikin ja repi polvensa ojanpenkalla kasvaviin ohdakkeisiin. Hän pääsi takapihalle. Siellä hän kohtasi hautakiven. Hän kohtasi Vanhemman ensimmäistä kertaa vuosiin. Hän kosketti kiveä. Se oli kylmä, aivan kuten Vanhempikin. Mikään ei siis ollut muuttunut. Hän tarkasteli hautakiveä tovin. Oliko se platinaa? Miten se voisi olla platinaa? Niitä hautoja on vain niille, joilla menee hyvin. Ei se kuulu heidän pihalleen. Mutta siinä se luki, hänen Vanhempansa nimi. Sama nimi, jota hänkin kantaa. Pienen pieni kyynel kohosi hänen silmäkulmaansa. Ensimmäisen hän pyyhkäisi pian pois ja toisenkin, mutta kolmannen hän antoi valua pitkin poskeaan. Hän itki katkerasti kurjaa kohtaloaan. ”Mitä tämä kaikki oikein tarkoittaa?” hän huusi. ”Miksi et ottanut minua mukaasi? Minä olen tyttäresi, herran tähden!” Hän takoi nyrkeillään kylmää kiveä, mutta se ei tuonut Vanhempaa takaisin. Hän pyyhki kyynelistä märkiä kasvojaan ja meni takaisin sisään. Platinaa hän miettisi myöhemmin.

Hän katseli pientä mökkipahaista. Se oli likainen, suorastaan saastainen. Miten hän ei ollut sitä huomannut näinä vuosina? Hän tunsi pienen epätoivon pilven nousevan ylleen. Hän oli nyt yksin. Vaikka hän oli käytännössä ollut yksin koko elämänsä, miten se nyt tuntui niin erilaiselta? Miten se nyt tuntui niin lopulliselta? Ajatuksissaan hän asteli Vanhemman huoneeseen. Sinne hänellä ei ollut ennen ollut mitään asiaa. Hän heräsi ajatuksistaan ja hänen katseensa kohdistui takaseinään nojaavaan suureen tauluun, josta ei erottanut kuvaa. Hän meni lähemmäs, pyyhkäisi taulun sileää pintaa. ”Puuta? Ei, sehän on vanha peili, miksi se on nurin päin?” Hän käänsi peilin oikein päin ja hinkkasi hetken lian peittämää lasia kunnes erotti kuvajaisen. ”Olenko se minä?” hän ajatteli. Hän hinkkasi peiliä vähän lisää ja sai kuvajaisen kokonaan näkyviin. ”Se en voi olla minä.” Hän ei ollut koskaan nähnyt itseään. Jostain syystä Vanhempi ei ollut koskaan maininnut peilistä, eikä hän siitä tiennyt sillä Vanhempi oli ankarasti varoittanut häntä menemästä huoneeseen. Hän tarkasteli kuvaansa. Kosketti poskeaan, leukaansa. Hiveli hiuksiaan. ”Olen se minä..” Hän meni lähemmäs ja katsoi silmiään. Sotkuisten, vaaleiden ja pitkien etuhiusten raoista suuret taivaansiniset silmät katsoivat takaisin.

Nuo silmät olivat kauniit. Ne hehkuivat sellaista sinistä, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Ne hohtivat sellaista surua, jota hän ei ollut kuvitellut olevankaan ja ne olivat hänen omat silmänsä. Nyt hän ymmärsi miksi silmien sanotaan olevan sielun peili.


**Täytyy kai mainita, että kaikkea ei voi tapahtua simsissä, ettei synny väärinkäsityksiä.
Tuollainen syntyi kun yksi simvanhus kuoli ja hänen aikuinen tyttärensä jäi yksin asumaan pieneen mökkiinsä. Eivät koskaan olleet läheisiä, tappelivat ja nälvivät toisiaan koko ajan. Palautetta saa antaa, negatiivistakin. Jatkoa tarinaan tulee jos joku niin haluaa. Jos kukaan ei halua, sitten sitä ei tule. :)**

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä