Sama ikuinen

Tyhjä kirkko palaa metsässä
ikään kuin olisin kännissä,
mutta peilissä aukeaa loputon aro,
se minun nälkäni tyydyttää.

Oion virheenne,
vaikka olisi se viimeinen tekoni tässä kylmässä maassa.
Huomenna näemme valon,
kunpa heräisin kuolleena.
On salaseurat minua vastaan kääntyneet.

Katson sängyn alle, näen siellä mörön.
Se lienee pahan ruumiillistuma, seitsenpäinen peto, loppujen ajan vaeltaja.
Uskon tuhon tulevan,
meidät kaikki hautaavan.
Me emme korkeuksista välitä,
elämme vain elämäämme ja omia arvoja pälyämme.

Aikani syrjässä vietin,
kunpa pääsisi jo takaisin valoon
tai edes pimeään,
haluan tuntea kellonvalon meitä arastavan.
Kunpa olisin albaani taikka turkmeeni,
edes jotakin muuttuu saman ikuisen flyygelin kannen alla.