Eleanor

Herään rantakadun huoneistossani
tuuletusluukun aiheuttamaan ääneen,
välimeren aamuinen tuuli
saa sen kuivuneet saranat ääntelehtimään,
kuin kalasataman kulkukissat naukuisivat
saadessaan kalastajilta sinttejä syödäkseen.

Ah, mikä kohmelo, eiliset viini ja sikari
muistuttavat vielä itsestään,
heikkouteni, ei, eivät ne sitä ole
Eleanora, jalokiveni, hän se on
naimisissa sen pöyhkeilijän kanssa
rahoillaan mahtaileva keikari
rakastaa Eleanoraa vain silmillään
hänen kauneuttaan, naisellista vartaloaan vain jumaloi,
ei sieluaan, ei hänen ajatuksiaan
ei sydämelläänn, kuin minä teen.

Otan vahvaa kahvia, se poltaa sisälläni,
kuin poltaa suunnaton ikävä nyt ajatuksiani.
Murran palan patonkia,
kuin murran palan sydämestäni rakkaudelle niinä päivinä,
kun Eleanoraa en näe.

Ei, nämä aamut, nämä yksinäiset aamut,
ne tukahduttavat minut.

Tiedän, rakkautemme ei ole sallittua
päivänvaloakaan se ei kestä
ja sinä lukijani, sinäkin tuomitset minut,
sivallat minua ajatuksillasi, lyöt sanoillasi,
kuin tuomittua varasta ruoskallasi,
joka omaisuuttasi on häpäissyt,
empimättä ja kovaa,
niin, varas, juuri se, kurja varas minä olen
lyöntisi ansainnut,
ja ne sattuu.

Rakkaalleni:

Eleanor
Tule, suutele lyöntien kipu pois
armahda tämä ahdistava ikävä
rakkaani, armahda.