Pirstaloitunut mieli

Olen käärmeissäni
ja haluan tuhota kaiken elon tieltä.
Huomenna samat kasvot eikä Ärpeen myhäily lopu,
jatkunee vielä haudassakin kaksia metriä multaa päällä ja tuurta puhkottu silmiin.

Tunnit, vuorokaudet, viikot, kuukaudet ja vuodet kuluvat niin hitaasti. Huomenna vasta huominen ja ylihuomenna ylihuominen, vaan kolmas päivä on tuova mukanaan kaamean yllätyksen, ja tämä on totta, sillä tieto löytyy hyvin vanhoista kirjoista. Tässä vaiheessa hukkuva mies kuitenkin näkee päivänvalon tulevan ilmasta.

Ryöstän sinut
ja maistat kustani yön pimeinä tunteina.
Kärsimyksesi ei pääty tähän,
ehei, älä luulekaan,
vaan sidon sinut metrojunan keulaan
ja syöksyn päin betoniseinää.
Siinäpä sitten menehdyt ja itket, ettei äiti tule pyyhkimään persettäs'.

On elämäni raunioina
ja mieleni pirstaloitunut.
Tästä tilasta ei ole paluuta
on pälyni jäätänyt metsän
ja minun käsilläni tehty tekoja, joita minä en ole tehnyt,
minun aivoillani ajateltu asioita, joita minä en ole ajatellut,
minun jaloillani potkittu kuoliaiksi ihmisiä, joita en ole nähnyt,
minun korvillani kuultu sanoja, joita ei ole sanottu.

On psykoosini tietyn pisteen takana
ja harmi, että minut pakkohoitoon suljettiin,
oli elämä vaaleanmustalla puolella valkeampaa
ja täällä laitoksella tummempaa
eikä huominen tuo muutosta tullessaan
sama vanha paska jatkuu vaan
ja pääsemme kuoleman makuun kuivalla autiomaalla, johon eivät korpitkaan löydä.

Öh! Menehtyköön maailma!