Houreinen hetki

Naapurin Jeesus kävelee kentällemme
löyhät muovikengät jaloissaan
ja paita likaisena, verissä
ja minun sukkanikin hikiset.

Saat vielä kärsiä
tuta eläimellisen raivoni
ja yön pimeinä tunteina maistat kustani.
On elämä pelkkää unta, houre houreiden joukossa.
On jokaisella oma tarinansa,
saat ottaa hikisukkani suuhusi,
ja yön pimeimpinä tunteina maistat lisää kustani
ja sinua oksettaa, vääntelet naamaasi kuin hirviö suoraan unesta,
kun vatsasi sisältö tyhjenee,
annan sinun maistaa Pepsi Max Cappuccinoa,
jotta pian oksentaisit lisääkin.

Ei tuskanlähde tuhoudu,
mutta elonhalu hiipuu
ja tontut ovellamme kipinöi.
Haukkaamme ei enää ole,
minä poltin sen häkkiinsä.
Järkeni käskee lopettaan,
mutta tunteeni mylvii: "ei".
Aion kostaa vanhuksen kuoleman
koko kansakunnalle.

On huomenna keskiviikko, se on itse asiassa jo puolentoista tunnin päästä.
En pian enää valoa näe,
kohta nukahdan ja houreisiini vajoan.
Ja kun on tullut aika kuolla,
vikiset etkä menehdy,
vaan minä stimuloin kärsimystäsi
ja ojennan käteesi karttakepin.
Ota, saat tehdä sillä, mitä haluat.
Tule tänne, ei, et sinä, huoripukki.

On mieleni loppuunpalanut ja vitutukselle turta,
minä vihaan koko maailmaa
ja on aivoni sairaat ja kiehuu päässäni.
Varo menettämästä päätäsi,
tai on viisaus kadonnut ja järjenvalo sammunut.

Ennen kuin eläin menehtyy, se palaa hetken kirkkaammin
sellaisena soihtuna, ettei ennen ole nähty.
On kusta päässyt housuihin
ja takapuolellakin jotain ruskeaa.
Lapsi kuulee taistelumme äänet, kauhistuu
ja ovellemme syöksyy, mylvii kuolontuskissaan.

Olen julma elukka niin kuin on Saatana
ja häijy peelo niin kuin on miljoona muutakin
jo pelkässä Suomenmaassa,
on Uzbekistanissa yleistä turvattomuutta vaikeemmin.
Minun jätökseni metsässä, ruumiini niiden viereen haudatkaa.
Yöllä sieppaan sinut rekkaani,
mutta en surmaa, en tahdo sinulle pahaa.
Saat taistella minun kotkaani vastaan
ja palkinnoksi mahdollisesta voitosta
yön pimeinä tunteina maistat kustani
eikä kusenlähde ehdy, vaikka realiteetti ajan myötä katoaa.

Minä olen avaruusolio, Siriukselta kotoisin,
maailman tullut pelastamaan, mutta kieroutunut on aivoni,
maailmamme tuhoamaan ohjelmoitu.
Minun tekijäni tunnet, hänen lukunsakin tiedät, se on Johanneksen ilmestyskirjasta tuttu, se on erään ihmisen luku, ja tämä luku on kuusisataakuusikymmentäkuusi.

Örisen temppelissä niin kuin örisevät munkitkin.
Yölliset rituaalimme tuovat pahaa hengille,
ja jos me Jumalaa palvomme, sen teemme hiljaa, rauhassa.
Kun meditoin, meditoin niin, ettei kukaan huomaakaan.
Ja kun lähden leijumaan, saan kotkan siivet, samanlaiset siivet kuin on Einon haukalla
eikä ihan vaan perushaukkaa oo,
vaan linnut aina jakautuvat persoonallisuuden mukaan.

Ensi viikon tiistai koittaa viikon kuluttua,
mikäli silloin vielä sydämeni hengittää,
keuhkoni ajattelee
ja aivoni verta pumppaa.
Menikö se väärten päin?
Anteeksi, kuinka voin ikinä hyvittää tekoni?
Mieleni on väsynyt ja kuvittelee kaikkialle olioita,
niitä on pihallanikin ja ne pihviintyvät. Kun poistun kotoani, ne minut Keniaan vievät mukanaan eivätkä pois päästä ennen kuin olen kylliks' kärsinyt.

On tapahtunut rikos.